Pyörillä kulkemisesta.

Lusikoita kiitos.

 

"Ihana nähdä, kuinka sinut olet nykyisin pyörätuolin kanssa."

Moni ajatteli, että pyörätuolin mukaantulo kuvioihin meni osaltani täysin mutkattomasti tuosta noin vain. Niin luulin itsekin vielä silloin kun ensimmäisellä pyörätuolillani kotiin kelasin. Heti seuraavana päivänä menin yhteen kuntoutuksistani. Fysioterapeuttini kysyi minulta miten menee, onko jotain uutta? Päätäni pudistellen sanoin ettei minulla ole mitään ihmeellistä kerrottavanani. Sain pitkän ja tuiman katseen, jota seurasi hieman kärkkäällä äänenpainolla toteamus: "No et sä kyllä viimeks vielä tullut tänne pyörätuolissa." Niin, enhän minä ollutkaan edellisellä kerralla niin tehnyt. Olin huomaamattani vain päättänyt, että okei joo nyt se seuraava vaihe alkaa, elämä pyörätuolin kanssa, ei sitä turhaan surra vaan eteenpäin vaan! 

Mutta oliko se sitten täysin rehellinen reaktio tilanteeseen? Ei, se taisi olla suojakilpenä toimiva puskuri. Mene kiireellä eteenpäin, niin et ehdi tai tarvitse ajatella koko asiaa. Miten tilanne muuttui sitten siihen, että muutamaa kuukautta myöhemmin ystäväni kehaisi minua suhtautumisestani pyörätuolin käyttöön?

Ennen kuin sairauteni vaikeutui leviten jalkoihini, en uskaltanut edes ajatella pyörätuolin mahdollisuutta. Noin vuosi sitten näihin aikoihin jätin kommentin ystäväni blogiin. Kommentin siitä, kuinka taitaisin tarvita suoraan sähköpyörätuolia, joka rajoittaisi niin monta osatekijää arjessani. En kyennyt näkemään niitä mahdollisuuksia, joita pyörätuoli voisi tuoda, pelkkää epätoivoa. Suljin silmäni todellisuudelta, joka oli viemässä kohti vaikeampaa kokonaisuutta, kiitos sairauksieni.

Vuoden toinen tavoitteeni epäonnistui pahasti. Tavoitteena oli, että joutuisin ottamaan pyörätuolin käyttööni aikaisintaan marraskuussa. Mutta löysinkin itseni renkaiden päältä jo huhtikuussa. Alku oli hieman turhan tahmeaa, yritin tulla toimeen pyörätuolini kanssa, mutta ei, siitä ei vaan tullut mitään. Kun sain huomattavasti paremman pyörätuolin, jonka kaikki kustomoinnit tehtiin vain minua varten, huomasin suuren muutoksen sekä arjessani että asenteessani. Aivan kuten hyvin istuvat kengät, joilla pääsee helposti kulkemaan ilman rakkoja ja nirhaumia, niin opin minäkin kelaamaan. Siinä missä pyörätuoli sulki joitain ovia, avasi se toisia. 

En enää oikeastaan edes ajattele sitä, että käytän pyörätuolia, siitä on tullut luontainen osa arkea. Vaikka vuosi sitten taistelin tuota apuvälinettä vastaan, ja uskoin sen tuovan mukanaan vain hankaluuksia, opin arvostamaan sitä. Eihän se tietenkään helppoa ole ei, ja vääryyttää joutuu kokemaan harva se päivä. Mutta silti, silti nuo pyörät auttavat minua kulkemaan. 

Silloin kun puheet pyörätuolista olivat pieniä ajatuksia siellä sun täällä, en tiennyt millaisesta maailmasta olikaan kyse. Nopeasti kuitenkin sukelsin siihen maailmaan, ja ymmärsin pieniä yksityiskohtia, sekä suuria kuvioita. Pyörätuolini ei ole minulle vain runko ja neljä rengasta, se on enemmänkin kaveri. Kaveri, joka liikkuu osittain sähkön voimin. Useassa elokuvassa näytetään naisia, jotka puhuvat kengilleen, kuin ystävilleen. Vaikka en päivät pitkät Wolturnuksen W5:lle pälätäkään, saatan vinkata sille silmää sisäisesti, aivan kuin olisimme jonkinlainen tiimi. 

Ystäväni kertoi minulle hiljattain, kuinka häntä harmitti niin paljon, kun huomasi miten ahdistunut olin alkuun koko pyörätuoliaiheesta. Hän on itse ollut pyörätuolin käyttäjä jo iät ja ajat, ja tietyllä tapaa minun mentorini näissä asioissa. Häneltä opin alkuun monia asioita. Hän oli juuri se, joka kertoi minun olevan nykyisin sinut tuolini kanssa. Olin kuulemma ihastuttavan innoissani, en enää epätoivoinen. 

Hymy kasvoillaan katsoi ystäväni kuvia välkkyvistä tukipyöristä, jotka ajattelin hankkia. Oi kyllä, apuvälineissäkin on kilpavarustelu arkipäivää! On ollut hauska nähdä, kuinka jotkut asiat ovat tulleet ystävälleni täysin uusina, vaikka minä olen meistä se, joka vasta on pyörätuolin käyttöönsä ottanut. Mutta on ollut ihanaa vuorostani auttaa välillä häntä, ja kertoa uusista löydöistäni.

Minä kuljen pyörillä, niin se vain nyt on. Ei ollut tämä prosessi henkisesti tai toiminnallisesti helpoin, ei minulle tai muillekaan, mutta nyt voin aidosti sanoa olevani sinut pyörieni kanssa.

 

Myöhemmin aiheeseen liittyen on tulossa postaus siitä, kuinka läheiseni ottivat tämän muutoksen, sekä vinkkilista muutamista eri pyörätuolijutuista, joita voi hyödyntää myös muihin välineisiin.

Share

Kommentoi