Realistisen pessimisti vailla optimistista idealismia?

Lusikoita kiitos.

En minä itseäni oikeastaan ikinä pessimistinä ole pitänyt, mutta en myöskään jären optimistina. Tilanteesta riippuen realisti, joka ei uskalla olla idealisti. Ehkäpä juuri tämän takia olen havahtunut siihen maailmaan, että en oikeastaan tiedä mitä odottaa, tai mitä toivoa. Uskaltaako sitä edes toivoa?

 

Olin juuri ensimmäistä kertaa lentomatkalla pyörätuolin kanssa, ja mikä minut yllätti? Se kuinka hyvin kaikki meni. Lähtöselvityksessä ensimmäistä päivää töissä ollut herrasmies hoiti kaikki asiat niin hyvin, kuin vain osasin toivoa. Lentokoneesen pääsy sujui muita mutkitta, eikä uusi pyörätuolinikaan ollut naarmuista kärsinyt. Sain kaikki pyörätuolini osaset perille, eikä mistään tarvinnut huomauttaa. Muutaman päivän jälkeen paluumatka meni yhtä mallikkaasti, enkä voinut kuin ihmetellä. En ollut yksin näiden ajatusteni kanssa, vaan matkaseuranani ollut ystäväni kiinnitti myös huomiota siihen, kuinka oudon hyvin kaikki sujui. Olimmeko me lähteneet matkaan pessimistisin odotuksin, vai mistä oikein oli kyse? 

Kokemuksetko meitä olivat muovanneet?

 

Jo pidempään olen kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka on kovin surullinen, varsinkin ilmiön laajuuden ja vaikuttavuuden huomioon ottaen. Nykypäivänä tuntuu kunnon lottovoittajalta, mikäli lääkärin vastaanotolla käynnin, tai asiakaspalvelutilanteen jälkeen on olo tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on tullut kohdatuksi ihmisenä ainutlaatuisena yksilönä. Sitä on jotenkin turtunut niihin kohtaamisiin, joista löytäisi heti monta paranneltavaa kohtaa, että voi kestää hetken ennen kuin ymmärtää, mikä tuo outo tunne on? Tyytyväisyys, aidon ilahtunut olotila. Ei ole kerta jos toinenkaan, kun olen purskahtanut ilon itkuun puhelimessa läheiselleni, käytyäni juuri vastaanotolla, jonka koin menneen hyvin ellei jopa paremmin. Mutta ne huonot kohtaamiset, tilanteet joissa en ole tullut kuulluksi... Ne ovat turtaa sisälläni, en minä enää nykyisin niille kyyneliä vuodata. 

 

Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minusta onkin kaikkien niiden huonosti sujuneiden kohtaamisten jälkeen tullut pessimisti? Vai ovatko nuo tilanteet niin tuttuja, ja usein toistuvia, että koen ne realistisin silmin? Oli miten oli, ei sanatermeillä tulisi olla niin väliä, pääpaino tulisi olla yksilöllisellä kokemuksella. Se jos mikä on tärkeää. 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.