Saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa?

Lusikoita kiitos.

Helsinki, kympin ratikka viime viikon tiistaina, noin kello 18:30. Raitiovaunu oli suht täynnä, mutta mahduimme ystäväni kanssa kuitenkin sisälle Lasipalatsin pysäkiltä. Minä pyörätuolillani pyörätuolipaikalle, ja ystäväni käytävän toiselle puolelle seisomaan.

Seuraavalta pysäkiltä kyytiin nousi minua ehkä muutaman vuoden vanhempi nainen, josta ei osannut lukea, oliko hän alkoholin vaikutuksen alaisena vai ei. Hän seisoi ensin minusta hieman kauempaa, mutta tuli sitten viereeni seisomaan. Lähestulkoot heti kääntyi hän puoleeni, ja kovaan ääneen kysyi:

"Hei mitä sulle on käynyt, kun oot pyörätuolissa?"

Ystäväni ilme oli tyrmistynyt. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan, ettei hän voinut uskoa korviaan, että joku kysyisi noin tuosta vaan niinkin henkilökohtaisen kysymyksen. Tilanne ei kuitenkaan ollut minulle ensimmäinen kerta, ei. Tyynesti katsoin naista, ja vastasin nopeaan:

"Mulla on sellainen vaikea neurologinen sairaus."

Vaikka vastaukseni olikin tyyni, viestitin kuitenkin äänenpainoillani, ja eleilläni etten haluaisi keskustella asiasta sen tarkemmin. 

"Joo kato mä sillä vaan, että mä käytin kerran pyörätuolia, kun jalkani leikattiin."

Hymyilin, ja katsahdin ystävääni. Nainen kuitenkin jatkoi vielä minulle puhumista:

"On se kyllä niin hienoa, kuinka hyvin meillä Suomessa on asiat, että pyörätuolilla pääsee hyvin liikkumaan, ja annetaan mahdollisuuksia sinunlaisille ihmisille."

Hymyilin, ja näin ystäväni korvista nousevan tumman savun. Nainen siirtyi pois viereltäni, hieman kauemmas istumaan. Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme silmät vinhasti pyörien. Jäimme pois ratikasta, ja lähdimme kulkemaan kohti jäähallia, johon olimme matkalla keikalle. 

"Ei voi olla totta! Siis ihmiset ihan oikeasti kysyvät tuollaisia, ja sanovat tuollaista päin naamaa? Voi huh huh."

Vaikka tilanne ei ollut minulle ensimmäinen, oli se sitä ystävälleni. 

On parempi mikäli ihmiset kysyvät suoraan, kuin tekevät omia olettamuksiaan. Mikäli minulta ei kysytä syytä pyörätuolini käytölle, olettavat monet, että olen ollut auto-onnettomuudessa, jossa olen halvaantunut. Lähes joka kerta olen nimittäin saannut kuulla tämän vaihtoehdon, mikäli on itse tehty olettamuksia. Mutta, saako tuntemattomalta sitten kysyä hänen vammastaan? Riippuu toki yksilöstä, mutta tilannetajua ei voi olla koskaan liikaa. 

Mikä minua tässä kyseisessä tilanteessa hieman turhautti, oli muutama asia. Se, että minä käytän nyt, ja loppuelämäni pyörätuolia, ei ole sama asia, kuin joutua tukeutumaan apuvälineeseen vaikka vain sairaalahoidon aikana. En toki tiedä, kuinka kauan kyseinen naishenkilö pyörätuolia käytti, mutta suurella todennäköisyydellä puhumme eri pituisista ajanjaksoista. On aivan eri asia käyttää yksilöllistä aktiivipyörätuolia, kuin kuljetuspyörätuolia. 

Esteettömyys näyttäytyy aivan eri tavoin heille, jotka törmäävät siihen vain silloin tällöin, kuin heille joille esteettömyys on arkipäivää. Seuraavan kerran kun menet esim. Helsingin Stockmannille, mieti jokaista rappusta noustessasi, miten pääsisit liikkumaan ilman jalkojasi? Tavaratalossa on kerroksia, ja puolikkaita kerroksia, mutta kaikki hissit eivät mene kaikkiin kerroksiin, eivätkä hissit ole aina kulman takana. Kun astut sisään johonkin kahvioon, tai liikkeeseen, huomasitko montako kynnystä ovella on? On ensimmäinen kynnys tarpeeksi matala, ja onko siinä tarpeeksi leveyttä, jotta kykenisit nostamaan tukipyörät ilmaan, päästäksesi seuraavastakin kynnyksestä vielä? Pitikö sinun samaan aikaan vielä vetää raskasta ovea yksin auki? Esteettömyyttä on monenlaista, siihen tulee kiinnittää huomiota monella eri osa-alueella, eikä vain liikuntarajoitteisia ajatellen. 

Joten pääsevätkö siis "minunlaiset ihmiset, joille on annettu mahdollisuus" liikkumaan kaikkialla Suomessa? Vastaus on kahden kirjaimen pituinen: Ei.

 

Erilaiset ihmiset, erilaisissa tilanteissa kiinnostavat monia, sehän on selvää, mutta kaikkea ei tarvitse aina kysyä, kuten ei myöskään aina tarvitse vastata. Syy sille miksi itse olen kokemustoimijana, on se että minulta voi koulutuksissani kysyä asioista, joihin haluaisi ehkä saada vastauksen, mutta jota ei ole aina sopivaa kysyä tilanteesta, paikasta tai ihmisestä riippuen. On henkilöitä, jotka eivät halua vastata matkallaan konserttiin yhteenkään kysymykseen terveydestään, mutta on heitä, jotka saattavat haluta pitää koko ratikalle esitelmän vammastaan. 

 

Julkaisussa käytetyt kuvat on otettu ennen ratikkamatkaa, ja sen jälkeen. Tapahtuma ei synkentänyt iltaamme, vaan pystyimme nauttimaan konsertista. Tosin konsertista poistuessamme kaksi eri seurueissa kulkenutta teini-ikäistä tyttöä osoittivat vuorollaan minua sormella, ja nauroivat kavereilleen:

"Hei ens kerralla pitää hommaa tollaset keikalle, vähän kätevä!"

Toivon heidän tarkoittaneen pyörätuolissani kiinni olevaa pientä vilkkuvaloa.

Share

Kommentit

tinndy

Ihmisten tilannetajuttomuus jaksaa kyllä hämmentää. Tuo ratikkakeissi kuulostaa todella inhottavalta. Samoin vaikka monet rodullistetut kuulevat päivittäin kyselyä siitä, mistä päin ovat, kun näyttävät erilaisilta. Miksi niin moni luulee, että tuntemattomien ihmisten henkilökohtaiset asiat kuuluvat muille kuin heille itselleen?

On hyvä, että jaksat kirjoittaa aiheesta. Toivon, ettet joutuisi enää vastaaviin tilanteisiin!

a.
Lusikoita kiitos.

Sitä jotenkin turtuu niihin kysymyksiin, jotka ovat toistuvia, että välillä täytyy oikein herätellä itseään siihen, ettei asia olekaan täysin ok. Toisinaan tulee kyllä vastattua joihinkin kommentteihin hieman kipakammin, tai tuhahteltua, varsinkin silloin jos kyse on ihmisten piittaamattomuudesta. 

Pitäisi miettiä joitain hyviä vastakysymyksiä näihin tilanteisiin. Humoristisia, mutta asian perille vieviä kommentteja, jotka laittaisivat ihmiset ajattelemaan.

evepaa

Olen itsekin törmännyt usein ihmisten ajattelemattomuuteen usein sairauksieni takia, mutta silti eri syistä, mutta jostain syystä silti ihmisten ajattelemattomuus sekä muu selkeästi sopimaton käyttäytyminen jaksaa aina vain ihmetyttää. En ymmärrä miksi :D Joskaan ei enää omalla kohdalla, mutta muiden kohdalla kyllä. Itsekin jo aika tottunut.

a.
Lusikoita kiitos.

Sehän siinä onkin, että tilanteet ovat itselle sen verran tuttuja, ettei aina edes muista kuinka väärin ne ovatkaan. 

On kuitenkin joitain pieniä asioita, mitkä jaksavat kerta toisensa jälkeen ihmetyttää. Välillä tekisi mieli kaivaa kylttejä repusta, ja tuoda niillä esille epäkohtia toisten käytöksessä, varsinkin siksi, jotta muut eivät joutuisi niistä kärsimään.

evepaa

Itse miettinyt usein samaa. Valmiit kyltit olisi todella helppo tehdä :D

evepaa

Ainiin - mainittakoot, että itselläni ei siis ole vammaa vaan nimenomaan sairauksia. Mutta niiden johdosta usein samantyylisissä tilanteissa siitäkin huolimatta, että eivät näy päällepäin. Johtuen siis siitä, että vaikutus elämääni suuri ja tulevat esille usein väkisinkin - jos ei omasta, niin jonkun toisen taholta.

Kiti
Katso tarkemmin

Voihan ihmiset sentään... Ajattelemattomuudella ei ole mitään rajaa. 

Mulla on hyvin pieni "vamma", mutta sekin saa ihmisissä aikaan erinäisiä reaktioita. Mulla on siis synnynnäinen rakennevika kielessä ja sen takia puhun vähän hassusti, oon ärrävikainen jne. Ja NIIN monta outoa kommenttia olen saanut siihen liittyen. "Ooksää joku ulkomaalainen kun puhut tollein?" uteli eräskin nainen. Ja monet sivulliset jää tuijottamaan esim. kaupan kassalla jos höpötän kaverin kanssa. Monet kyllä tuntuu elävän ihan tynnyrissä eivätkä ole koskaan nähneet mitään "erilaista"...

a.
Lusikoita kiitos.

Niihin tynnyreihin täytyisi porata reikiä, jotta edes vähän näkisi maailmaan. 

Ihmisten olettamukset ovat kyllä välillä rasittavia. Olen itse kaksoiskansalainen, joten mikäli joku läheisyydessäni kommentoi jotain ulkomaalaisvastaista, kysyn aina poistunko minäkin sitten samantien? 

Tuomas Hakamäki (Ei varmistettu)

Loistava kirjoitus!!
Sama juttu, sama oirekategoria, samat kokemukset.

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos!

on todella harmittavaa, että niin monet joutuvat samanlaisiin tilanteisiin.

Naislaif
Naislaif

Samaa olen miettinyt. 

Vaikeinta omassa elämässäni ovat olleet tuntemattomien kysymykset liittyen lapsen kuolemaan. 

- Kuinka olet selvinnyt?

- Minä en olisi ainakaan, kamalaa, voi herran jestas!

- Miten se tapahtui?

- Kuinka voit hymyillä?

- Kauheaa, miltä se tuntuu?

- Minulla kuoli mummo.

- Mun muija just jätti mut.

- Minun tutun tuttulla kuoli lapsi.

Lista on pitkä ja loputon. Nyt, vuosia myöhemmin, kestän kysymykset. Voin myös vaieta ja olla kertomatta lapseni kuolemasta, mutta aina se ei ole oma valintani, vaan joku on kertonut jollekin ja sitten olen taas kysymyksen äärellä.

Asiasta on nyt jo melkein helppo puhua, mutta silti teen valinnan mielummin itse.

Olet rohkea ja jaksava, mutta soisin sinullekin mahdollisuuden olla tyhmyyden tavoittamattomissa. 

a.
Lusikoita kiitos.

Valinta pitäisi aina olla henkilöllä itsellään, ja hänen päätöstään tulisi muiden kunnioittaa, ilman vastaan inttämistä.

Vaikka joskus kertoisikin, ja puhuisi kipeistä asioista enemmän, ei se tarkoita että siihen tulisi olla valmis tilanteessa, kuin tilanteessa. 

Monet asiat menevät helposti vertailun puolelle, kuten juuri tuo että aletaan kertoa omia asioita, aivan kuin ne olisivat samalla viivalla toisen kokeman kanssa. 

 

Toivon tilannetajua, ja herkkyytä omaavia ihmisiä kohtaamisiisi.

AnLottanen

<3 Ei saa. Ei se ole korrektia. 

Eikä todella ole esteetön Suomi. Omaishoitajana ja liikuntavammaisen puolisona opin katsomaan maailmaa pyörätuolivinkkelistä (ja sana "rullatuoli" saa veren kiehumaan kiukusta!). Oli pökerryttävää huomata, miten esimerkiksi sisääntulot oli rakennettu niin, ettei pyörätuolilla päässyt sisään. Moni invaluiska on vaarallinen ja laiton kaltevuudessaan. Vesivaneri ei tunnu mukavalta kenestäkään.

Kaikkiin kahviloihin ei pääse. Ei kauppoihin, ei baareihin. Ei konserttipaikkoihin. Ei edes moneen julkishallinnolliseen paikkaan. Yhdessä edellisessä työpaikassa olin vammaisneuvoston edustajana uusien toimitilojen suhteen. Ketulleen meni. Arkkitehti ei huomioinut näkövammaisten tarvitsemia kontrasteja, vaan suunnitteli lasiovia ilman teippauksia. Invaluiska talon sisällä tehtiin marmorista, sellaisesta, jossa ei pysynyt edes kengillä pystyssä eikä sitä varsinkaan pystynyt kelaamaan ylös. Alas kyllä pääsi vauhdilla. Invapainikkeet olivat niin korkealla, ettei niihin ylettänyt edes seisova. Kuulovammaiset unohdettiin kaikuvien pintojen kanssa. Monitasoisuus teki tilasta hankalan kaikille. Vaikka yhdenvertaisuuslaki määritteleekin tarkasti, miten pitää toimia, ei se toteudu läheskään aina. Kuitenkin esteetön olisi kaikille helppo!

Moneen kuitenkin pääsee luovia ratkaisuja käyttäen. Mekin totesimme, että tuoli ei ole este vaan välillä hidaste. Kävimme mm.metsälammella yönuotiolla; raahasin ensin puut, sitten työnsin tuolin miehineen juurakkoista polkua pitkin. Luovuutta siinä vaadittiin, samoin huumoria. Välillä teki mieli huutaa, välillä oli pakko nauraa. 

Monet invavessat ovat myös vitsi. Pönttö on niin kaukana vessapaperitelineestä tai käsisuihkusta, ettei sinne ylety edes virvelillä. Monesti invavessa on myös varasto eikä sinne pääse. Ja jos pääsee, niin peruuttamalla. Tilaa on niin niukasti, että tuolista on vaikea siirtyä. Käsiallas on usein joko liian korkealla tai siten, että siihen on vaikea asettua ja vähintäänkin saippuan ottaminen on hankalaa. Ja se kutsukellon naru - kuinka monessa vessassa se on kieputettu puolentoista metrin korkeuteen tai sidottu seinään, ettei se roiku lattialla, vaikka sen tehtävä juuri olisi olla lattialla siltä varalta, että vammainen lipeää tuolista ja tarvitsee apua!

Monesti esteellisyys on myös korvien välissä. Muistan useamman kerran, kun miehen sijaan puhuteltiin minua. Aivan kuin liikuntavamma olisi yhtä kuin ymmärtämisen vaikeus. Ei ole. Lähdimme välittömästi useammasta sellaisesta liikkeestä, jossa puhuteltiin minua ensin eikä häntä, vaikka hän oli ostavana asiakkaana.

Huonot vitsit ja ihmeiden toivomiset ovat myös epäkorrekteja. On irvokasta kuulla, miten toivotaan pikaista toipumista ja sitä, että tapahtuisi ihme. Oli raivostuttavaa kuunnella ihmisten lässytystä siitä, miten kätevää on voida istua esimerkiksi kassajonossa seisomisen sijaan. Kuinka moni pyörätuolissa istuva antaisi vaikka mitä, että saisi seistä!

Meitä arvosteltiin kustomoidun tuolin hinnasta. Verorahoilla ostetusta. Helvetti, sellaisella kuljetuskärryllä ei voi liikkua itsenäisesti. Ja jos tuoli on yhtä kuin vammautuneen jalat, niin kyllä niiden pitää olla kunnossa. Sellainen, mitä jaksaa kelata ja mikä kääntyy kätevästi tai ylipäätään liikkuu sujuvasti. Ja jos tuolissa istuva haluaa punaiset vanteet, niin mitä sitten? Valitseehan meistä kävelevistäkin jokainen itselleen mieluisat kengät jalkaansa, eikö? Monesti kustomoitu tuoli on myös kevyempi liikutella, koska sitä pitää avustajankin jaksaa siirrellä ja heivata auton perään. 

Olen iloinen, että jaksat puhua aiheesta. Ja toimia kokemusasiantuntijana. Korvien välissä sijaitsevaa esteettömyyttä voidaan parantaa oikealla tiedolla ja käyttäjäkokemuksilla. 

 

 

 

 

a.
Lusikoita kiitos.

Oi kiitos todella paljon kommentistasi! 

Todellakin, Suomessa harrastetaan monessa paikkaa "näennäistä esteettömyyttä. Huvittavin paikka lähiaikoina on ollut TAMK:n uuden liikuntarakennuksen yksi sisäänkäynneistä, jossa on kyllä invaläpyskät ovenavaukseen, mutta... sinne ovelle on kolme porrasta, eikä rampista tietoakaan.

Kokemustoimijoita, sekä eri potilasyhdistyksien henkilöitä tulisi käyttää paljon enemmän, ja monikäyttöisemmin. Miksi tehdä jotain suht okei, mikäli sen voisi tehdä paremmin? 

Kyllä minua ketuttaisi käyttää pyörätuolia, joka ei ole minulle sopiva, ja joka ei tunnu lainkaan omalta. Olen ollut siinä tilanteessa, enkä todellakaan halunnut liikkua minnekään sillä rumassa rötiskössä. Onneksi sain erittäin hyvän tuolin, joka on minulle muokattu. Sain vaikuttaa myös väreihin, ja eri osia on vaihdeltu minulle sopivampiin vaihtoehtoihin. Mikäli joku haluaa näistä minulle urputtaa, voi hän käydä lainaamassa apuvälinekeskukselta pyörätuolin, ja kokeilla kuinka helppoa se on? Pyörätuolia säännöllisesti käyttävällä tulee olla hyvä aktiivituoli, joka sopii hänelle kaikin puolin. Muutoin tullaan pisteeseen, jossa keho hajoaa enemmän pyörätuolin käytöstä. Mikäli suurin tekijä liikkumisen mahdollistamisessa olisi kammottava, kannustaisiko se poistumaan asunnosta? Ei varmastikaan.

En itse siedä sääliä lainkaan, en. On myös turhauttavaa kerta toisensa jälkeen kuulla tuntemattomilta, jotka eivät sairauksiani edes tunne, kuinka minä tulen kyllä parantumaan! Vaikka itse olisi tilansa kanssa sinut, eivät kaikki jaksa sitä ymmärtää. Tilannetta, joka koskee vain minua, huoh.

Huonot vitsit ovat kyllä sellaisia, että niihin tekisi mieli aina heittää jotain takaisin. Mutta ihmisten silmin vammaisten tulisi olla vain kaikesta kiitollisia inspiroivia henkilöitä. 

Esteettömyys on välillä nöyryyttävää. Monissa paikoissa joutuu kulkemaan takaovesta, jostain kujan päästä. Koska asunnottomat ja huumeidenkäyttäjät valtaavat inva-vessoja, ovat ne monessa paikassa aina lukittuina. On suht nöyryyttävää kelata ostoskeskuksen vessojen luo, ottaa puhelin käteen, ja soittaa ovessa lukevan vartijan puhelinnumeroon. Siinäpä sitten odottelet, että vartija kipittää toiselta puolelta ostoskeskusta ovea avaamaan. Ole siinä sitten tyytyväisen kiitollinen, kuten kuuluu olla.

Mikäli joku tarjoaisi minulle sopimusta tosi-tv-ohjelmaan, jossa seurattaisiin sitä oikeaa arkeani vaikeasti vammaisena nuorena aikuisena, suostuisin heti. Mikäli edes yhden henkilön silmät avautuisivat, olisin työni tehnyt.

Vierailija (Ei varmistettu)

toi oli hassu kuva teistä kahesta ja varsinkin sun frendin silmät sattu osuu kohileln et tul iselalnen viristys :D

"On se kyllä niin hienoa, kuinka hyvin meillä Suomessa on asiat, että pyörätuolilla pääsee hyvin liikkumaan, ja annetaan mahdollisuuksia sinunlaisille ihmisille."

noh toi oli jsut kaikekin typerin lause sinulaisille ihmislle mahdollsiiuksia se sai kuvittelees et tää ruova kuvitteli olevansa jotenkin erikosempi ihminen samanalainen ku me muutkin vaikka kulku onkin hankalampaa ja en tiiä nosita kivuista tietty.

tääkään ei oo sama asia mut ku tuli työnettyy tota kolmivuotiasta rattailal niin just na kivetykset sun mutu vitutti ja kerran sitten sellanen töksähti ja koko kärry lens ympäri vaik ei ollu kova vauhti ja tybyllä oli naama auki siis se oli vauva viellä ja vittu et mäkin säikähdin ja kirosin samalal sekunilla niitä kiveyksiä.

ihme et ei oo rappusten vieressä vaik jotain sellasta mini hissii mihin voi peruutta esim jsut pyörätuolin tai lasten rattaat kun niitä on monii ja paljon siis asiakkaita mut sitten toi palvelun laatu on tollasella tasolal et asiakasta vituttaa siellä kaupassa osto jos mää olisin sen kaupan päälikkö antaisin potkut parilel insinöörilel jotka ei tota ongelmaa on tajunnu jo :D..
ku ei se tartteee visiin kuin pikku kiskot ja sitte sellasen kiilan siihen alas et renkaat ei päsäe liikkuun mut mut sellasen kantsis laittaa pääse vauvat ja pyörikset liikkuun helpommin.

millanen oli teijän keikka tai mtiä msuaa oli tarjolla?

a.
Lusikoita kiitos.

Olemmekin ystäväni kanssa yhtiä hassuja tyttöjä ;) kuva edustaa meille iloa, ja hauskaa yhdessäoloa. 

Useissa paikoissa harrastetaan "näennäistä esteettömyyttä". Kuvitellaan, että yksi ramppi ratkaisee kaikki ongelmat, mutta liian jyrkästä rampista ei pääse erkkikään ylös. 

Kävimme katsomassa Twenty one pilotsin ensimmäisen suomen keikan Helsingin jäähallilla. Todella hieno keikka, jossa olivat myös upeat järkkärit pyörätuolikatsomossa. Sisään- ja ulospääsy omasta ovesta, paikat esiteltiin kädestä pitäen, ja järkkärit pitivät huolta, että pääsin vapaasti liikkumaan väentungoksessa. 

T_u (Ei varmistettu)

Eivät ihmiset ole tietoisia kaikista maailman asioista, jotka eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä. Niin kuin tämä ratikan tätsykään ei varmaan ensimmäisenä ajatellut kaikkien pyörätuolia arjessaan käyttävien ihmisten elämää ja esteettömyyttä. SuuriN osa ihmisistä ei ole uhrannut asialle ajatustakaan.

Ratikan rouva ajatteli varmaan sinut nähdessään, että kappas, tuokin on telonut itsensä ja "hei mäkin olen käyttänyt pyörätuolia" ja ryhtyi siksi puheisiin. Ei kai kovin paha synti? Kysymyksiin voi jättää myös vastaamatta tai voi keksiä omiaan. Niin minä teen, jos ei huvita avautua tuntemattomille.

a.
Lusikoita kiitos.

En odotakaan, että kaikki tietäisivät henkilökohtaisten kokemusten kautta kaikki maailman eri tilanteet. En tahtoisikaan niin! En toivo kenenkään kokevan kaikkea sitä, minkä kanssa arjessani taistelen.

 

Syntiä ei ole kysyä, mutta tilannetajua voi kehittää. Kerron usein vapaasti henkilöille, kun kysyvät vaikka pyörätuolini ratkaisuista. Mutta mikäli olemukseni viestittää, ettei asiasta tarvitsisi enempää kommentoida, pitäisi tuntosarvien raksuttaa. (Kaikille meille ei:n sanominen suoraan ei ole lainkaan helppo tehtävä).

Kaiken kaikkiaan tärkeintä on olla kunnioittava toinen toistaan kohtaan.

Kommentoi