"Sano vaan ei."

Lusikoita kiitos.

Jos ei halua sanoa ei. Mitä jos ei pysty sanomaan ei? Mitä jos sana "ei" on syvälle hakattu, ja betonilla peitetty? Mitä jos se on enemmän kuin vain sana? Mitä jos kykenee sanomaan vain kyllä? Saako edes sanoa ei? 

 

Kiltteys on asia, joka ilmenee ihmisissä eri tavoin. On heitä, jotka mielletään pieniksi runotytöiksi, jotka sinisin silmin kauniisti niiaa niksauttavat, ja heleällä enkeliäänellä iloisasti "kyllä kiitos" kimaltelevin melodioin ilmoille lausuvat. On heitä, joista ei ulkoapäin uskoisi, että kiltteys sisällään kasvaa, ja se hieman naamioituneena näyttäytyy. On heitä, joita on kiltteydellään hyväksikäytetty ja varjostettu niin paljon, ettei muuta toimintamallia enää osatakaan. On yksilöitä. On ihmisiä. On kiltteyttä.

 

näiltä huulilta harvemmin sana "ei" putoaa, ainakaan ponnekkaan tarkoituksenomaisesti.

 

Kiltteys mielletään usein valoisaksi ja hyväksi asiaksi, mutta mitä jos se tuokin varjoa? Kun ottaa vastaan kaiken mitä pyydetään, tekee yli omien voimavarojen, haluaa salaa miellyttää, muuttuu kiltteys taakaksi. Taakaksi, joka varjostaa polkua, vaikka toisille kirkkaina säteinä näyttäytyisikin. Kun kiltteydellä tekee hallaa itselleen, voidaan sanoa, että kyseessä ei ole enää vain heleä luonteenpiirre. Se on jo hankaluus. Kun on tottunut siihen, että kaikkeen myöntävästi vastaan, voi kieltäytyminen kuullostaa pelottavalta kauhulta. Mitä jos kieltäytymiselläni aiheutan mielipahaa toiselle? Mitä jos toisen asiat hankaloituvat sanoessani ei? Mitä jos toinen ei enää koskaan minulta mitään pyytäisikään? Siinä unohtui se tärkein. Minä. 

 

Pidän siitä, että olen kiltti. Tiedän että kaikki eivät näe tai ymmärrä kiltteyttä minussa, mutta tiedän että on monia, jotka haluaisivat kiltteyttä minusta pois kitkeä. Ei kokonaan, mutta heittää pois edes ne rikkaruohot, jotka minulle hallaa vain tekevät, kun myöntävästi vastaan ja teen. 

 

"Sano vain ei."

 

Kaunis kehoitus, lyhyt ja ytimekäs, mutta sitten se hiljaisuuden pöytään tuova mutta... Se ei aina auta. Mikäli sanomaansa ei usko. Mikäli sanomansa vain ahdistusta lisää. Mikäli sanoma vain pahaa oloa toisi. Ei se ole täysin sen arvoista. Kuten moni muukin asia, on kiltteyden kanssa tasapainoilu opettelua. Prosessi. Asia jota täytyy opetella niin itsensä, kuin muidenkin kanssa. Olen ollut tilanteissa, joissa kiltteys ja myöntyminen on ollut ainoa vaihtoehto. Olen ollut tilanteissa, joissa minua on kerta toisensa jälkeen erilaisissa tilanteissa hyväksikäytetty, kun kiltteytyni on tiedetty. Olen ollut tilanteissa, joissa minut on viety äärirajoille ja yli kiltteyttyni vuoksi. Olen ollut tilanteissa, jossa olen itse aiheuttanut itselleni hallaa, kävellessäni kiltteyden varjostamalla polulla. Siihen on apukeinoja, siihen on teitä, siihen on mahdollisuus saada kiltteys varjon takaa takaisin valon säteiksi, mutta kuten sanottu se vie aikaa. Yksinkertaiset sanat ja niiden opettelu ei ole aina ainoa keino. 

 

Vaikka kiltteys voi olla hankalaa, ja kostautua monin eri tavoin, haluan kuitenkin itse olla yhä edelleen se, joka päätökset tekee. Minä haluan sanoa ne sanat, minä haluan asioita punnita. Sanoako kyllä vai ei?

 

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oo opetellut sanomaan, jotenkin että mmmm joo, mun täytyy pohtia vielä, palaan asiaan. Ja sitten kun saan hetken miettimisaikaa, niin osaan tietää, mitä oikeasti haluan ja sanoa sen ein tai kyllän tai kyllän vähän muutettuna. Tyyliin, että joo tuon voin tehdä, mutta vain näillä ehdoilla tällä hetkellä.

a.
Lusikoita kiitos.

Pitäisi ehkä opetella samanlainen tyyli, kuin mitä pienillä lapsilla vaatteiden suhteen. Otetaan esille vain kaksi vaihtoehtoa kaikista vaatteista, ja kysytään puetko päällesi tämän punaisen mekon vai tämän oranssin? Ei ole tilaisuutta pohtia kaikkia muita mahdollisuuksia, vaan täytyy tehdä päätös, ja kaikkia vaatteita ei voi päälleen pukea.

Miten voikin olla, että niin pieni sana, voi olla niin vaikea.

Kommentoi