Sitten kun...

Lusikoita kiitos.

Sitten kun olen vanhempi elän elämääni, kuten itse tahtoisin.

Sitten kun olen valmis, muutan vahingoittavia toimintamallejani.

Sitten kun minulla on aikaa, lepään kunnolla.

Sitten kun olen päässyt (takaisin) työelämään, voin oikeasti rentoutua.

Sitten kun olen valmistunut, voin hengittää.

Sitten kun...

Sitten...

Kaksi sanaa. Sitten. Kun. Yhdessä ne ovat samalla unelmia ja toivoa tuovia pieniä kokonaisuuksia, mutta samalla ne ovat myös kovin haikeita ja hieman epätoivoisiakin. Sitten kun... Pitääkö kaikki aina siirtää tulevaisuuteen? Sinne jonnekin kaukaisuuteen? Tuleeko aina tapahtuvan ensin jotain, ennen kun voi tapahtua jotain muuta?

 

Olin tänään koulutuksessa, jossa erittäin merkityksellistä työtä tekevä henkilö sanoi, että hän opastaa aina muita luopuvan siitä "sitten kun" ajatusmaailmasta. On asioita joita voi tehdä heti. Nyt. Tässä ja nyt samantien. Kaikkea ei kannata siirtää. Kaikkea ei kannata odottaa. Mitä jos ikinä ei pääsekään sinne "sitten kun" aikaan? Mitä jos mahdollisuus viedään pois? Mitä jos tulevaisuus ei tuokaan enää "sitten kun" hetkeä? 

Niin, on toki helppoa sanoa, että jotain kannattaisi tehdä jo nyt. Olen aiemminkin kertonut, että en oikeastaan usko jossitteluun. Mutta mitä jos ei jossitelisikaan, vaan oikeasti tekisi? Nyt. Heti. Eikä vasta sitten kun joskus jotain muuta on ensin tapahtunut. Ei aina tarvitse edes mitään tapahtua, jotta voisi jotain tehdä. 

 

Sitten kun on maailma, joka antaa aina odotuttaa. On toki hyvä, että on jotain mitä odottaa, mitä suunnitella, mitä toivoa. Mutta ei kaikkea tarvitse sinne lykätä. Hetkessä eläminen on taito, taito joka itseltäni vielä puuttuu. Vaikka sitä taitoa ei vielä olekaan, enkä taas tahdo menneisyyteen jossitellen katsoa, voisin ehkä edes joitain asioita koittaa siirtää "sitten kun" käsitteestä nykyhetkeen.

Siispä sanon näin myös sinulle: Tee jotain myös nyt, älä vasta sitten kun...

 

Share

Kommentoi