Tähän aikaan vuodesta.

Lusikoita kiitos.

Suurin piirtein näihin aikoihin vuodesta, kevään ja kesän taitteessa, on tapahtunut useita asioita menneisyydessäni huonompaan. Kevät ja varsinkin alkukesä nähdään usein kovin iloisena aikana, jolloin on hyvä ajankohta aloittaa kaikkea uutta iloista. Minulla se ei vain ole mennyt niin, vaan tähän ajankohtaan on kuulunut paljon pettymyksiä, surua, sekä suuria muutoksia. Mutta mitä kaikkea? Mitä tämä ajankohta tuo ensimmäisenä mieleeni?

 

Vuonna 2007 palasin Suomeen, aivan liian myöhään. Mikäli olisin uskaltanut olla se haavoittunut ja maahan poljettu tyttö, olisin palannut takaisin kotiin jo huomattavasti aiemmin. Toisesta maasta puhelimen välityksellä on kovin helppo esittää reipasta, kertoa kaiken menevän vielä ihan hyvin koska kohtapuoliinhan jo tulisin takaisin. En halunnut huolestuttaa, mutta en myöskään tohtinut myöntää itselleni, kuinka loppu olin. Sitten tuli se eräs ilta. Ilta, jolloin minua jälleen moitittiin, joka suunasta haukuttiin. Täristen itkin toistellen ääneen sanoja: "en jaksa enää, en pysty tähän enää."Moitteita tuli vielä enemmän, ja sitten minulle puhuminen lopetettiin. Seuraaviina päivinä asuin talossa, jossa kukaan ei sanonut minulle sanaakaan, enkä tiennyt mitä tapahtui, tai mitä minulta vielä odotettiin. Viikonlopun koittaessa näin heidät viimeistä kertaa, heidän suunnatessa toiselle paikkakunnalle sukuloimaan. Vihoviimeiset sanat, mitkä minulle lausuttiin olivat: "Tämä nyt päättyi näin, mutta itsepähän valitsit." Tämä oli Au Pair perheeni äidin hyvästit. Muutamaa päivää myöhemmin lensin Suomeen oma äitini vierelläni.

 

2014 toivuin kolmesta suuresta leikkauksesta, mutta suunnitelmat keväälle ja kesälle olivat valmiit. Sitten matto vedettiin jalkojen alta jälleen kerran, ja sain hyvästellä ne suunnitelmat. Olin tyhjän päällä, ainoa mitä sain tehdä oli toipua. Pelkkä toipuminenkaan ei riittänyt, vaan piakkoin löysin itseni jälleen sairaalasta uusia ja vaikeampia diagnooseja papereissani. 

 

Kaksi vuotta sitten 2016, koin jyrkän alamäen. Niin monta asiaa sattui samalla kertaa, että kykenin myöntämään itselleni vasta paljon myöhemmin, kuinka nuo kaikki vaikuttivatkaan minuun. Kovalla kiireellä suorittamani kevät tekikin auttajasta jälleen autettavan. Mielenterveyteni vaikeutui niin, että koko kesä meni hätäköidessä, avasin oveani useammin liikkuvan psykiatrian työryhmälle, kuin ystävilleni. Alamäkeä pitkin luisumista ei ainakaan auttanut sekään fakta, että jouduin ottamaan pyörätuolin käyttöön.

 

 

 Paljon muutakin on näihin ajankohtiin osunut, sattumaa tai ei, sitä ei tiedä kukaan. On myös monia vuosia, joista en muista yhtikäs mitään. Mutta jotenkin tämä ajanjakso, jota useat valoisuuden ihmeenä juhlistavat, onkin itselleni muuttunut varjoisammaksi.

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Tajuan kevään varjoista puolta. 

Sinulle <3 ja lämpimiä ajatuksia. 

a.
Lusikoita kiitos.

kiitos, ja samoin sinulle.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.