Yellow.

Lusikoita kiitos.

Coldplayn Yellow, sekä Aikakoneen Keltainen toukokuu, nehän ne alkavat soida päässä aina kun luonto verhoutuu kellertävän sävyihin. Paitsi että nyt ei ollut toukokuu, oli lokakuun toinen.

Välillä on hämmentävän ihanaa, kun ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka ovat heti valmiina juttuihin, tiesivät he sitten mitä on edessä tai eivät. Perjantaina sairaalasta viikonloppulomille lähtiessäni tajusin kuinka se syksyn valo oli saavuttanut Tampereen. Keltaista kauneutta oli joka paikassa, ja heti teki mieli valokuvata. Laitoin ystävälleni viestin haluaisiko hän, että ottaisin joko vain hänestä, tai yhdessä aviomiehensä kanssa joku päivä valokuvia, ihan noin muutoin vain. Ystäväni vastasi myöntyisästi, ja miehensäkin suostui malliksi.

Sunnuntaina ei aamukymmeneltä ollut keskustan erään kirkon viereisessä puistossa paljoakaan ihmisiä. Koiranulkoiluttajia, pieniä lapsia leikkimässä lehtikasoissa, ja me. Söpöin pariskunta kenet tunnen, mätsäävissä asuissaan tietenkin, ja minä kamera kaulassa pyörätuoliani lykkien. Lehtiä lenteli sinne tänne, ja kokeilimme hieman rekvisiittajuttuja pohtien jo seuraavaa kuvausta.

En oikeastaan ikinä tykkää ottaa ihmisistä kuvia silloin, kun he hampaat irvessä poseeraavat. Mielummin kuvaan hetkiä. Ei tietenkään ole kovinkaan luonnollista istua lehtikasassa keskellä Tampereen keskustaa lokakuussa ilman takkia, ja välillä suudella aviopuolisoaan vaahteranlehden takana. Tai seisoa ison puun edessä Tigerin 8€:n valosarjaan kietoutuen. No toisaalta, mistäs minä ihmisten mieltymyksistä ja luontaisuudesta tiedä.

Koska aikataulu oli minulla tiukka takaisin sairaalaan lähteäkseni, jäi kuvaussessio lyhyeksi, enkä kerennyt kuin siirtää muutaman kuvan kamerasta puhelimeen, ja omppuohjelmalla hieman valoja säätää. Mutta ihana sunnuntaiaamu oli. Aamu josta jäi hetkiä.

Kiitos malleille, söpöimmälle avioparille ketä tiedän:

Elina & Manu

 

Share

Kommentoi