Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Se oli yksi viheliäinen vuosi, vuosi jonka halusin olevan ohitse, jo ennen alkamistaan. Mutta vaikka se olikin äärettömän raskas vuosi, oli se kuitenkin minun vuoteni 2016.

Se oli vuosi, jonka aloitin kertomalla julkisesti, kuinka kivuliasta elämääni elän. Anna lehdessä ollut juttu äänestettiin numeron parhaimmaksi jutuksi.

Muutama kuukausi nykyhetkestä taaksepäin olin odotusaulassa, ja minua tuijotti tuo hyllyköstä tuo lehti. En voinut kuin nauraa, kuinka erilainen minä olinkaan, vaikka aikaa ei kauaa välissä kulunut ollutkaan.

Se oli vuosi, jolloin kivut näyttäytyivät monin tavoin, esteitä eteeni heitellen.

 

Se oli vuosi, jolloin hymyllä itseäni eteenpäin tsemppasin.

Se oli vuosi, johon kuului lukemattomia tunteja eri odotusauloissa.

Se oli vuosi, jolloin koin usein olevani olosuhteiden vanki.

 

Se oli vuosi, jolloin kirjainyhdistelmä CRPS enemmän tilaa kehostani valtasi.

Se oli vuosi, jolloin junalla niin usein suhailin, etten aina kaupungista täysin selvillä ollut.

Se oli vuosi, jolloin yhdeksän vuoden jälkeen oli aika jättää ihana asunto, ja olosuhteiden pakottamana muuttaa toiseen.

 

Se oli vuosi, jolloin sairastamiseni yhä näkyvämpiä merkkejä sai.

Se oli vuosi, jolloin minulla ei vieläkään ole selvillä, miten ihmeessä jaksoin koko kevään kestäneen harjoittelun.

 

Se oli vuosi, jolloin kummitytön kirja osui täysin oikeaan.

Se oli vuosi, jolloin pyörät elämääni kelasivat.

Se oli vuosi, jolloin kadotin itseni, välillä täysin kirjaimellisesti kiitos uuden psyykkisen sairauden.

 

Se oli vuosi, jolloin ruuasta tai kahvista en tinkinyt. Silloin kun siihen oli mahdollisuus.

 

Se oli vuosi, jolloin jotkut hetket jäivät peilikirkkaalle pinnalle näkyviin. Muistan liiankin hyvin minne pyöräni hissistä tuona päivänä kelasin, ja miten sen jälkeen voin.

 

Se oli vuosi, jolloin välillä panostaa yritin.

Se oli vuosi, jolloin Flow:ssa useita tunteita koin, ja musiikille uusia merkityksiä sain.

Se oli vuosi, jolloin kahdesta pyörillä kulkevista kavereista, minulle erittäin tärkeitä ystäviä muodostui.

Se oli vuosi, jolloin sain todistaa isosiskoni yllätyshäät.

 

Se oli vuosi, jolloin kaksi kuukautta sairaalassa olin.

 

Se oli vuosi, jolloin päätin ettei minua hiljennetä.

 

Se oli vuosi, jolloin kehoni uusiin tatuointeihin verhoutui.

 

Se oli vuosi, jolloin sairaalasta käsin kolmesti tatuointi- ja lävistysliikkeessä vierailin.

 

Se oli vuosi, jolloin ruokalähetti kävi oven takana, hieman liian usein.

 

Se oli vuosi, jolloin tyylistäni kiinnipitää yritin.

 

Se oli vuosi, jolloin monet asiat turhauttavasti etenivät.

 

Se oli vuosi, jolloin sain jakaa hetkiä minulle tärkeiden kanssa.

 

Se oli vuosi, jolloin kehoni entisestään vaikeutui.

Se oli vuosi, jolloin avoivimman mediaesiintymiseni tein. Se oli myös vuosi, jolloin minut Suomen Kipu ry:hyn hallitukseen valittiin, ja jonka työlle usein hikeä vuodatettiin.

Se oli vuosi, jolloin elämääni lisää pieniä tyttöjä saapui.

 

Se oli vuosi, jolloin sain välillä koeta olevani hyödyksi, vain kertomalla tarinaani.

Se oli vuosi, jolloin meikkileikkejä testailin, ja kasvot naamalleni aina maalasin.

 

Se oli vuosi, jolloin pitkällisen harkinnan jälkeen vaaleanpunaista tukkaani laitoin.

Se oli vuosi, jonka voisin tiivistää tähän kuvaan.

 

Vuosi 2016, vaikein vuosi mikä eteeni on koskaan sattunut. On paljon kuvien takana, on salassa pysyvää tietoa, ja on myöhemmin kerrottavaa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Luin ennen joulua Isyyspakkauksen puolelta kivasta ideasta, kuinka piparkakkuihin saa nallekarkeilla kuultavan lasituksen. Tommi oli valmistanut hienoja koristeita valaisimeen, mutta minä päätin hyödyntää samaa tekniikkaa tikkareiden teossa. Homma olikin todella yksinkertaista, ja päätin jo että myöhemmin teen tämän tyylisiä tikkareita erilaisista kekseistä. 

 

Miten nallekarkki-piparkakkutikkarit sitten syntyvät?

 

Tarvitset:

Piparkakkutaikinaa

Nallekarkkeja

Sokerikuorrutustahnaa

Tikkaritikkuja

Strösseleitä

 

Kaulitse piparkakkutaikina, mutta jätä taikina paksuksi. Leikkaa taikinasta isompia kuvioita, ja pienemmällä muotilla aukot niiden sisältä. (Käytin itse ympyrää ruokamuottia, mutta aukkojen leikkaamiseen tuikkukynttilän metallikuorta.)

Paista pipareita uunissa hetkinen, niin että ne lähtevät kypsymään. Laita aukkojen keskelle yksi nallekarkki (suuriin aukkoihin kaksi). Nallekarkit sulavat ja kuplivat, sekä saattavat nousta hieman piparien yli. Kun piparit näyttävät kypsiltä, eivätkä nallekarkit ole vielä täysin palaneita, nosta pelti pois uunista. Piparit kannattaa jättää mielummin hieman raaoiksi, kuin täysin koviksi.

Kun piparit ovat vielä lämpimiä, paina niihin yhteen reunaan painauma tikkaritikulla. Paista pipareita useampi satsi, mutta pidä huolta siitä, että sinulla on pipareita parillinen määrä.

Kun piparit ovat jäähtyneet ja pystyt nostamaan ne pois pelliltä, asettele ne alustalle. Katso mitkä piparit ovat toistensa kanssa suht saman kokoisia, muodosta näistä parit. Laita toisen piparin reunoille sokerikuorrutetta palleroina. Laita sokerikuorrutetta myös tikkaritikun päähän, sekä tekemääsi painaumaan. Laita tikkaritikku painaumaan, ja liu'uta se kiinni piparinreunaan, jotta tikku on koko lasituksen pituudelta piparien välissä. Aseta toinen pipari päälle, ja paina hellästi. Voit saumata kuorrutteella piparien reunat. 

Koristelussa voit käyttää mielikuvitustasi. Levitä sokerikuorrutetta ympäriinsä, ja painele strösseleitä kiinni. Voit koristella kummatkin puolet, tai halutessasi vain toisen. 

Syö, nauti, tai anna lahjaksi!

 

huom. Nallekarkkiosuus jää hieman sitkeäksi, joten aivan pienille hampaille eivät nämä ole sopivia, sillä karkki saattaa jämähtää hampaiden pinnalle. 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

"Ihana nähdä, kuinka sinut olet nykyisin pyörätuolin kanssa."

Moni ajatteli, että pyörätuolin mukaantulo kuvioihin meni osaltani täysin mutkattomasti tuosta noin vain. Niin luulin itsekin vielä silloin kun ensimmäisellä pyörätuolillani kotiin kelasin. Heti seuraavana päivänä menin yhteen kuntoutuksistani. Fysioterapeuttini kysyi minulta miten menee, onko jotain uutta? Päätäni pudistellen sanoin ettei minulla ole mitään ihmeellistä kerrottavanani. Sain pitkän ja tuiman katseen, jota seurasi hieman kärkkäällä äänenpainolla toteamus: "No et sä kyllä viimeks vielä tullut tänne pyörätuolissa." Niin, enhän minä ollutkaan edellisellä kerralla niin tehnyt. Olin huomaamattani vain päättänyt, että okei joo nyt se seuraava vaihe alkaa, elämä pyörätuolin kanssa, ei sitä turhaan surra vaan eteenpäin vaan! 

Mutta oliko se sitten täysin rehellinen reaktio tilanteeseen? Ei, se taisi olla suojakilpenä toimiva puskuri. Mene kiireellä eteenpäin, niin et ehdi tai tarvitse ajatella koko asiaa. Miten tilanne muuttui sitten siihen, että muutamaa kuukautta myöhemmin ystäväni kehaisi minua suhtautumisestani pyörätuolin käyttöön?

Ennen kuin sairauteni vaikeutui leviten jalkoihini, en uskaltanut edes ajatella pyörätuolin mahdollisuutta. Noin vuosi sitten näihin aikoihin jätin kommentin ystäväni blogiin. Kommentin siitä, kuinka taitaisin tarvita suoraan sähköpyörätuolia, joka rajoittaisi niin monta osatekijää arjessani. En kyennyt näkemään niitä mahdollisuuksia, joita pyörätuoli voisi tuoda, pelkkää epätoivoa. Suljin silmäni todellisuudelta, joka oli viemässä kohti vaikeampaa kokonaisuutta, kiitos sairauksieni.

Vuoden toinen tavoitteeni epäonnistui pahasti. Tavoitteena oli, että joutuisin ottamaan pyörätuolin käyttööni aikaisintaan marraskuussa. Mutta löysinkin itseni renkaiden päältä jo huhtikuussa. Alku oli hieman turhan tahmeaa, yritin tulla toimeen pyörätuolini kanssa, mutta ei, siitä ei vaan tullut mitään. Kun sain huomattavasti paremman pyörätuolin, jonka kaikki kustomoinnit tehtiin vain minua varten, huomasin suuren muutoksen sekä arjessani että asenteessani. Aivan kuten hyvin istuvat kengät, joilla pääsee helposti kulkemaan ilman rakkoja ja nirhaumia, niin opin minäkin kelaamaan. Siinä missä pyörätuoli sulki joitain ovia, avasi se toisia. 

En enää oikeastaan edes ajattele sitä, että käytän pyörätuolia, siitä on tullut luontainen osa arkea. Vaikka vuosi sitten taistelin tuota apuvälinettä vastaan, ja uskoin sen tuovan mukanaan vain hankaluuksia, opin arvostamaan sitä. Eihän se tietenkään helppoa ole ei, ja vääryyttää joutuu kokemaan harva se päivä. Mutta silti, silti nuo pyörät auttavat minua kulkemaan. 

Silloin kun puheet pyörätuolista olivat pieniä ajatuksia siellä sun täällä, en tiennyt millaisesta maailmasta olikaan kyse. Nopeasti kuitenkin sukelsin siihen maailmaan, ja ymmärsin pieniä yksityiskohtia, sekä suuria kuvioita. Pyörätuolini ei ole minulle vain runko ja neljä rengasta, se on enemmänkin kaveri. Kaveri, joka liikkuu osittain sähkön voimin. Useassa elokuvassa näytetään naisia, jotka puhuvat kengilleen, kuin ystävilleen. Vaikka en päivät pitkät Wolturnuksen W5:lle pälätäkään, saatan vinkata sille silmää sisäisesti, aivan kuin olisimme jonkinlainen tiimi. 

Ystäväni kertoi minulle hiljattain, kuinka häntä harmitti niin paljon, kun huomasi miten ahdistunut olin alkuun koko pyörätuoliaiheesta. Hän on itse ollut pyörätuolin käyttäjä jo iät ja ajat, ja tietyllä tapaa minun mentorini näissä asioissa. Häneltä opin alkuun monia asioita. Hän oli juuri se, joka kertoi minun olevan nykyisin sinut tuolini kanssa. Olin kuulemma ihastuttavan innoissani, en enää epätoivoinen. 

Hymy kasvoillaan katsoi ystäväni kuvia välkkyvistä tukipyöristä, jotka ajattelin hankkia. Oi kyllä, apuvälineissäkin on kilpavarustelu arkipäivää! On ollut hauska nähdä, kuinka jotkut asiat ovat tulleet ystävälleni täysin uusina, vaikka minä olen meistä se, joka vasta on pyörätuolin käyttöönsä ottanut. Mutta on ollut ihanaa vuorostani auttaa välillä häntä, ja kertoa uusista löydöistäni.

Minä kuljen pyörillä, niin se vain nyt on. Ei ollut tämä prosessi henkisesti tai toiminnallisesti helpoin, ei minulle tai muillekaan, mutta nyt voin aidosti sanoa olevani sinut pyörieni kanssa.

 

Myöhemmin aiheeseen liittyen on tulossa postaus siitä, kuinka läheiseni ottivat tämän muutoksen, sekä vinkkilista muutamista eri pyörätuolijutuista, joita voi hyödyntää myös muihin välineisiin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Olkoot tämä kertomus, tai no kaksi kertomusta, joulutarinani teille. Koska "perustuu tositapahtumiin" tuo aina jännitystä ilmaan, paljastettakoot että kyllä, nämä molemmat kertomukset perustuvat tositapahtumiin.

 

En ole koskaan erityisemmin pitänyt omenoista, paitsi tiettyä poikkeusta lukuun ottamatta: kuorrutetuista omenoista. Muistan tarkalleen missä ensimmäisen kerran söin punaisella karamellilla kuorrutettua omenaa, oi kyllä! Tuo paikka oli Saksassa sijaitseva huvipuisto Phantasialand. Olimme huvipuistossa perheeni kanssa, ikää minulla taisi olla noin kymmenen vuotta. Söin omenan, jos ehkä toisenkin, olivatpa ne hyviä! Mutta, omenoita ei voinut ottaa mukaansa laitteisiin, ei se oli kiellettyä.

Päivän päätteeksi tahdoimme siskoni kanssa mennä hienoon isoon karuselliin. Olimme juuri ostaneet kojulta viimeiset kuorrutetut omenat, omenat joita ei huvipuiston jokaisella kojulla myyty. Koska vanhempani eivät nousseet karusellin kyytiin, annoimme siskoni kanssa omenamme äitimme hoiviin. Kyllähän äiti pitäisi herkkujamme tallessa, kunnes olisimme ympäri ja ympäri huvilaitteessa pyörineet! Mutta, sitten silmäni näkivät jotain, kuin hidastetussa kauhuvideossa. Äitini oli nostanut omenani huulilleen. Aina karusellin pyöriessä vanhempieni kohdalle, pystyin vain nähdä äitini hampaat. Rouskis ja rouskis kauniin punaisena kiiltävä karamellikuorrutteinen omena katosi äitini suuhun, ja sitten toinenkin. 

Ei ollut omenaa enää, ei enää yhtäkään. Poistuimme huvipuistosta, eikä kojuissa punaisia karamelliomenoita näkynyt, ei yhtäkään. Näin päättyi ensimmäinen kertomus kuorrutetuista omenoista.

Toinen kertomus on huomattavasti tuoreempi, tältä viikolta. Olin viime viikolla kulkenut Tampereen kauppahallissa sijaitsevan Ohana leipomon ohitse, ja ostanut muutamia herkkuja. Myöhemmin Instagramia selaillessani törmäsin käyttäjätiliin, jota piti yksi Ohanan leipureista. Valokuvissaan hänellä oli kuva ihanista suklaalla kuorrutetuista omenoista. Satuin huolettomasti kommentoimaan, kuinka kiva olisikaan jos näitä omenoita sattuisi olemaan, kun ensi kerran leipomon ohitse kulkisin. Kerroin, että saattaisin tässä jouluviikolla poiketa kauppahallissa, mutta mitään tilausta tai vastaavaa en leipomoon lähettänyt.

Eilen sitten torstaina, kävimme avustajani kanssa asioilla. Muistin kauppahallin kohdalla, että olin ajatellut ostaa tuon Ohana leipomon ihanuuksia jouluksi itselleni hotelliin. Suuntasin pyöräni kohti kauppahallia, ja kelasin ohi Pyörykkäbaarin Ohanan tuoksuihin. Mietiskelin hieman eri leipomusten välillä, kunnes valkkasin mukaani ihania leipomon "Oreo" keksejä. Oh ne sulavat suussa täydellisinä! Olin jo maksamassa ostoksiani, kun huomasin oikealla puolellani olevalla tasolla rivissä suklaalla kuorrutettuja omenoita, oi! Valkkasin itselleni pekaanipähkinärouheella höystetyn omenan, ja annoin avustajalleni kehoituksen valita myös itselleen joulun kunniaksi oman. Herkut paperikassissa poistuin iloisena kauppahallista.

Vasta kauppahallista poistuessani tajusin! Hän joka minulle leipomukset ja omenat myi, oli juuri se Instagramissa törmäämäni tyttö! Laitoin hänelle heti viestiä, kiitellen äärettömän hyvästä asiakaspalvelusta ja maistuvista herkuista. Sain häneltä vielä viestin takaisin hyvän joulun toivotuksineen. Vatsani kiitti, ja niin teki myös mielenikin.

 

Kaksi erilaista kertomusta, mutta oli miten oli, molemmat tuovat hymyn kasvoille. Niinkin hassua elämä voi joskus olla: hymyä kuorrutetuista omenoista.

 

Mistä kerroin viime jouluna? Eräästä surkuhupaisasta jouluaatosta, joka tulee säilymään muistoissani aina. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

"Meillä kaikilla on unelmia... minun unelmani oli lentää.

 

Joten maalasin kasvoilleni sotamaalit ja kelasin kouluun.

Nyt voin sanoa ylpeänä valmistuneeni Joulupukin lentokoulusta!

 

Hyvää joulua, muistakaa lentää! Vaikka olisikin pyörät siipien tilalla."

Video: Kaisa Saarinen

Share
Ladataan...

Pages