Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Ennen soitin kitaraa. Nuottiriveiltä melodioita kitarankielille tiputtelin, ja sointuja lentoon päästin. Käsitöitä tein aina kausittain, välillä suuritöisiä kirjoneuleita ja kaikenlaista, välillä taas pöytäliinaa huovuttelin. Leivoksia ja kakkuja ennen koristelin, sokerimassaa värjäilin ja pyörittelin. 

Mutta ne ovat poissa. Kun käsillä ei saa aina edes kaksikätisesti syötyä, ja lusikkaa pitää vuorotellen käsissä pitää, keitto jäähtyy lautaselle taukojen kestäessä niin kauan. Ei silloin tuollaista tehdä ei. Kun kirjoittaminenkin lyhyissä pätkissä puhelimella vain sujuu. Mutta silti, luovuutta en haluaisi pois heittää. Valokuvausta, videoimista, sitä minä haluaisin. Painavaa möhkölemäistä kameraa, eivät vaan jaksa nämä kädet käyttää, tai keho kantaa.

 

 

Hetkiä minä kuvaamiseen haluaisin. Hetkiä, jotka toisivat enemmän tunteita. Hetkiä, jotka kertoisivat enemmän. Hetkiä, jotka vapauttaisivat. Hetkiä, jotka olisivat sieltä ja täältä. Hetkiä, joita olisi suunniteltu. Hetkiä, jotka yllättäisivät. Hetkiä, joista olisi iloa myös muille. Hetkiä, jotka auttaisivat muistamaan. 

 

Jos aika riittäisi. Jos kädet sallisivat. Jos olisi tarpeeksi hyvää tekniikkaa käytössäni. Jos itse heittäytyisin. Silloin harrastaisin enemmän luovien asioiden tekoa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mennäänpä suoraan asiaan, miksi minä vihaan stereotypioita ja ennakkoluuloja? Miksi kerta toisensa jälkeen paasaan niistä ihmisille? Miksi en voi sietää sellaisia sanomisia ihmisten suusta? Miksi kehoni värähtää inhosta niitä kuullessani? Kaikessa yksinkertaisuudessaan siksi, että ne voivat olla vahingoittavia. 

 

Kerronpa esimerkein joitain omalle kohdalleni sattuneita tilanteita. 

Syksyllä 2013 kaikki sairauteni pahenivat huomattavasti, kaikki kerralla, ja mukaan tuli vielä akuutteja tilanteita. Lääkärini eivät tienneet mitä tehdä. Mikään ei auttanut, ja kehoni tuntui tietyin osin luovuttavan. Olin itsekin vienyt kehoani äärirajoille, ja samaan aikaan jouduin vielä yhtäkkiä tauottamaan opinnot sekä työt täysin, ja oli täysin epäselvää mitä voitaisiin tehdä. Kun taas yksi lääke oli tehottomaksi havaittu, ehdotti lääkärini, että hän laittaisi lähetteen yleissairaalapsykiatrian osastolle, jonka kanssa kipupoli tekee yhteistyötä. Lääkärini selitti, että hän laittaisi lähetteen vain mikäli asia olisi minulle täysin ok, ja hän painotti että tilanteessani kyse oli enemmänkin siitä, että osastolla voitaisiin saada laajempi kuva fyysisistä kivuistani. Osastolla saisin levättyä, ja voitaisiin kokeilla eri hoitokeinoja. Kun kerroin eräälle ystävälleni tästä, ja itse vielä kerroin hänelle mitä itse yleissairaalapsykiatria tarkoittaa, sanoi hän naureskellen: 

 

"Hah niin varmaan, sen mielestä sä vaan oot hullu!"

 

Sieltä ne tulivat. Ne stereotypioiden ja ennakkoluulojen läpi sanotut sanat. Vaikka tunnenkin hyvin ystäväni huumorintajun, ja tiedän että häneltä puuttuu tietynlainen sensitiivisyys, en voi sanoa ettenkö olisi tuolloin loukkaantunut. Tilanne oli jo valmiiksi itselleni hankala, sekä kiusallinen, ja hänen sanansa toivat siihen vielä häpeän sävyn. Tunsin jo häpeää silloin kun asiasta hänelle kerroin, ja hänen kommenttinsa jälkeen vielä enemmän. 

Koska asiat eivät oikein edenneet suunnitellun mukaisesti, olin tuolla osastolla kivun tutkimusjaksolla vasta seitsemän kuukautta myöhemmin. Olin yleissairaalapsykiatrian osastolla kaksi viikkoa, ja koko tuon ajan minulla oli tunne, että minun piti kovin perustella muille miksi siellä olin, ja sitä millainen osasto oikein oli. Myönnän kyllä, itselleni minun piti perustella asiaa myös. Mutta miksi? Miksi stereotypiat ja ennakkoluulot ovat vaikuttaneet minuunkin niin paljon, että joissain asioissa minun on tarvinnut perustella ja selitellä tällaisia asioita paljon? 

Tarkoituksella kirjoitin "ovat vaikuttaneet", sillä en enää suostu antamaan niille valtaa. 

 

Toinen myös psykiatrian puolelle liittyvä esimerkki stereotypioista ja ennakkoluuloista on vain itsestäni, tai no liittyy siihen toki paljon muitakin henkilöitä. Kun ensimmäisen kerran diagnoosiluettelooni ilmestyivät sanat "määrittämätön masennus, jossa kroonisen kivun komponentit", kesti pitkään ennen kuin hyväksyin tuon diagnoosin itselleni. Vaikka masennusseulassa sainkin pisteitä enemmän, ja itse nuo oireet itsessäni myös tunnistin, en sinänsä pitänyt itseäni masentuneena. Minähän opiskelin, tein kaikenlaisia projekteja, hymyilin, näin ystäviäni. En ollut surun ja epätoivon peittoon kietoutunut möykky pimeässä huoneessa. Ajattelin itse tuolloin liian stereotyyppisesti. Meni pitkään ennen kuin ymmärsin, kuinka todellakin myös masennuksen varjo omalla matkallani seuraa. Kun olin itse hyväksynyt asian, törmäsin siihen, kuinka muut eivät vielä olleetkaan siihen valmiita. Useamman kerran kävi niin, että kertoessani sairauksistani, siis myös niistä psykiatrisista, ihmiset ympärilläni ihmettelivät tilannetta paljon. Sain joiltain henkilöiltä jopa epäilyjä, ja kommentteja kuten:

 

"Mutta sähän hymyilet ja olet iloisen reipas, et sä voi olla masentunut."

 

Osa henkilöistä on ymmärtänyt, kun olen heille kertonut asioista enemmän ja laajemmalta näkökulmalta. Mutta miksi minun pitää perustella itseäni, yhä uudestaan ja uudestaan? Jotkut tilanteista johtuvat toki lähinnä ymmärtämättömyydestä, ja siitä että henkilöt eivät ole vain tienneet asioita, mutta aika monen kohdalla kyse on ollut myös siitä, että on tarkasteltu stereotypioiden kautta. 

 

Stereotypiat ja ennakkoluulot asettavat usein tielle täysin turhia esteitä. Niitä joudutaan murtamaan sekä ulkopuolisten silmien vuoksi, mutta myös henkilökohtaisista näkökulmista. Ne saattavat auttaa ymmärtämään, oppimaan ja tiedostamaan asioita, mutta ne saattavat myös vahingoittaa, sekä hankaloittaa asioita. 

Jos jotain haluaisin, olisi se poistaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit ihmisten silmiltä. Niiden lasien sijaan voisi jokaista henkilöä tarkastella yksilönä, omana ainutlaatuisena henkilönä.

Minä jatkan asioiden perustelemista, selittämistä, ja yritän auttaa ymmärtämään. Murran stereotypioiden ja ennakkoluulojen asettamia esteitä, ja toivon että edes jotkut voisivat näin niiden yli päästä.

 

 

Aiempia kirjoituksiani, jotka viittaavat hieman tähän aiheeseen mm.

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/ihan-vain http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/nakymaton-vamma 

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/mita-sanoisi

 

Vaikka ehkä toisaalta, taidan mainita tästä aiheesta vähän joka paikassa... Koko ajan. Tämäkin teksti oli jälleen vain pintaraapaisua, palaan varmastikin osaan tekstissä käsitellyistä asioista vielä uudelleen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kokemuskoulutuksia pitäessäni, kehoitan yleisöä aina esittämään kysymyksiä. Sitä varten minä siellä olen, jotta minulta voi kysyä asioita mitä haluaa tietää, ja mitkä jutut kiinnostavat. Blogiin minulla on toki useita eri aiheideoita, mistä kirjoittaa tulevaisuudessa, mutta tietynlainen vuorovaikutus on mielestäni tässäkin kiva. Joten...

 

 

 Haluatko kysyä minulta jotain? Onko sinulla jokin tietty postaustoive? 

 

Laita kommenttikenttään viestiä, tai ota yhteyttä sähköpostitse. Kuten sanottu, aiheita on mietintämyssyssä useita, mutta mikäli mielessäsi lukijana on jokin tietty aihe mistä haluaisit tietää enemmän, tai ihan vain jokin yksittäinen kysymys mielessä, niin kerro rohkeasti. Aiheideoista voin kirjoittaa myöhemmin, ja yksittäisistä kysymyksistä koostaa "kysymyksiä ja vastauksia" postauksen. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Hymyillen minä luennon draamakohtauksessa tänään 6-vuotiasta poikaa esitin. Reippaana minä tänään kesken koulupäivän kimurantteja asioita setvin. Iloisesti minä kaupanmyyjiä tervehdin. Rauhallisesti minä koiraani silitin. Onnellisena minä kummitytön kanssa videopuhelun välityksellä keskustelin. Luovana minä tulevia projekteja suunnittelin. Suihkunraikkaana minä päälleni puhtaan pyjaman puin.

 

kuva: Sara Pihlaja

 

Hammasta purren minä pitkän päivän koulussa istuin. Korviani pidellen minä ympäröivää meteliä hiljensin. Kipeällä kädellä minä kyynärsauvaan kävellessäni tukeuduin. Turhautuneena minä aikatauluja kalenteriin kirjoitin. Uupuneena minä listoja päässäni vain askartelin. Väsyneenä minä ystäville viesteihin vastata unohdin. 

 

Monta puolta kaikella, myös tässäkin päivässä. Vaikka elämä sujuukin lusikkateorian mukaan, on se täynnä kontrastia. Hyvää ja pahaa. Kulisseja ja todellisuutta. Hymyä ja surua. Mutta jatkan. Minä jatkan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Eräässä pitkässä kyselynivaskassa, jonka postinkantaja eteeni taas viime viikoilla sairaalasta kantoi, oli aivan liikaa kysymyksiä. Ainakin sellaiselle henkilölle, joka on joutunut täyttelemään samantyylisiä lippulappusia taas lähiaikoina paljon, ja kevään sekä kesän aikana tiedossa on vielä useampia. Se jatkuva itsensä perustelu, selittely, kertominen, asioiden selventäminen, se uuvuttaa. Se myös turruttaa. Se myös ärsyttää. Tässä kyseisessä 11-sivuisessa kyselynivaskassa, oli viimeinen kysymys suurin piirtein näin:

 

                    "Mitä toivoisitte?"

 

"Lankojani jonkun toisen käsissä, edes hetkisen aikaa, edes jonkin asian puolesta."

 

Miksi? Koska olen väsynyt. Lankoja käsissäni on aivan liikaa, ja minulla on suuri tehtävä yrittää pitää ne kaikki hallinnassani. On lankoja joista täytyy tasaisen tarkkaan tahtiin osata vetää. On lankoja, joiden katkeamin luistaisi minut nopeasti alaspäin. On lankoja, joita toiset henkilöt yrittävät vetää pois käsistäni, jotta asiat eivät hoituisi. On lankoja, joista minun ehkä kannattaisi luopua, mutta jotka haluan silti käsissäni pitää. On lankoja, jotka ovat niin loppu nirhaantuneet, että hetkellä millä hyvänsä putoavat ne surullisina roikkuen maata kohden. On lankoja, mutta on myös se tärkein lanka: elämänlanka. Jos tällä vauhdilla ja itseäni vahingoittavalla suorittamisella pyrin vain etiäpäin, samalla liian monia lankoja käsissäni pidellen, nirhautuuko elämänlangasga säikeitä? Varmasti. 

 

 

Lankoja on liikaa. Surullisinta on se, kuinka aivan liian monessa paikkaa saa pitää langoistaan yhä tiukemmin ja tiukemmin kiinni. Käteni eivät toimi hyvin, ne ovat kovin kipeät, kuinka siis lankoja niissä voisikaan edes kovin kauaa enää pidellä? Silti, yhä lisää niitä myös käsiini tulee. Välillä aivan huomaamatta, varsinkin jos huulilta on lipsahtanut sana "joo". Välillä taas toiset henkilöt ja instanssit asettelevat lisää lankoja, niitä jo täynnä oleviin käsiisi. Jos käsissäni olevista langoista tekisi kaavion, olisi lopputuloksena monimutkainen ja monitasoinen tulos, jonka tulkintaan tarvittaisiin kaaviotieteilijöitä, jos heitä vain on. Paperilla listan muodossa ollut kaavio, oli kuulemma "hengästyttävää luettavaa ja kuultavaa". 

 

Langat. Ne eivät ole ainoa huono osatekijä tässä monimutkaisen hankalassa kokonaisuudessa. Olisivatkin. Ne ovat vain pieni osa. Suurin osa  niistä hankaluuksista sijaitsee kehossani, sekä mielessäni. Mutta silti, niillä langoilla on merkityksensä. Vaikka ne kaikki mieluusti edes hetkeksi jonkun toisen käsiin siirtäisinkin. Ensin pitäisi vain purkaa lukemattomat solmut.

 

Tein vuodella 2016 itselleni nyt sopimuksen. Joulukuussa hengitän. Hengitän. 

Share
Ladataan...

Pages