Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Tiedättehän niitä joitain asioita, joita nopeasti vain lukee, kun jo kehossa värisee. Sellaisia asioita, jotka syystä tai toisesta inhoten kolahtavat. Disclaimer oli pakko kirjoittaa jo otsikkoon, ei minä en mieltäni pahoittanut, vaikka tietyistä asioista inho silmissä särähtää.

"Terapian tarpeessa" se on tv-sarjan nimi, josta en osaa sen enempää sanoa. Miksi en tiedä koko ohjelman juonesta mitään? Koska sen nimi minua inhottaa. Joka ikinen kerta, kun kyseinen ohjelma vilahtaa tv:ni ohjelmatiedoissa, herää pieni ärsyyntynyt karhu sisälläni murisemaan. Kuinka turhauttava nimi ohjelmalla?

En tiedä tarkalleen mikä tässä ohjelman nimessä niin ärsyttää, varsinkin koska en itse häpeä sitä, että olen itse intensiivisen terapian tarpeessa. Luulen että osa murinasta syntyy siitä, että yhä edelleen niin moni hyssyttelee mielenterveydestä puhuttaessa, vaikka tosi asiassa varmastikin jokainen ihminen hyötyisi ainakin jossain vaiheessa elämästään terapiasta. Oli sitten varsinaisesti terapian tarpeessa, tai ei. 

Mikäli terapian tarve joko hyssytellään nurkkaan, tai heitetään vääristynein humoristisin stereotypioin yleisön eteen naurettavaksi, päästäänkö ikinä eroon stigmasta? Kyllä, yhä edelleen kyse on tv-ohjelman nimestä, ja ei, en vieläkään tiedä ohjelmasta mitään, saatika pahoita mieltäni. Mutta jotenkin silti murina, ja kehon värinä nousee joka kerta esille, nimen vilahtaessa ruudulla. 

(Kuvituskuva ilotulitteista, vai murinasta?)

"Kallista Kipua" kyllä, sekin herättää murinan. Onko kipu ikinä kallista, onko siinä ikinä mitään hyvää? Hoidetaanko raharikkaiden kipua jotenkin eri tavoin? Nouseeko yksilön arvo mitä paremmin hän kipua sietää?

On toki totta, että minä suhtaudun tällaisiin sanapareihin tuntosarvet herkemmällä taajuudella, kuin moni muu, mutta vaikka en näitä kestäisikään television ruudulla nähdä, olenko automaattisesti mielensäpahoittaja? En koe näin, sillä vaikka murina kurkustani nouseekin, ei se minua tai muita haavoita. Kaukosäädin on helppo ottaa käteen, ja painaa seuraavaa nappia. 

 

Meillä jokaisella on varmastikin asioita, jotka nostattavat ihokarvat ylös muita herkemmin, ja se sallittakoot. Sallittakoot myös tyhjänpäiväiset kirjoitukset televisiosarjojen nimistä. ( :p )

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En osaa vastata kysymykseen, en siihen mikä usein esitetään: 

"Millaista haluaisin elämäni olevan viiden vuoden päästä, tai nyt?"

Kun arki on vallan toisenlaista, kuin keskiarvo 28-vuotiaalla, on vaikea miettiä mitä tämä elämäni edes on. Kovin, sekä arin paikka itselleni nykyisin on se, etten käy töissä. En ole opiskelu- tai työkykyinen. Kun jouduin kolme vuotta sitten lopettamaan opiskeluiden ohella työskentelyn työpaikassa, jossa olin paahtanut välillä hieman liikaakin yli viisi vuotta, tunsin suurta häpeää. Vaikka muistankin vielä lähiesimieheni sanat, kun työsuhteen päättymisilmoitusta kirjoitettiin. Hän sanoi minulle, ettei suostu erottamaan minua, vaan koska syy työskentelyn lopettamiseen ei ollut minusta kiinni, vaan kehostani, kirjoitettiin paperiin työsuhteen päättyneen yhteisymmärryksessä. Silti, suorituskeskeisessä yhteiskunnassa on ylisuorittajan vaikeaa vieläkin niellä se, ettei ole hyödyksi. Niin kenelle? Tulisiko olla hyödyksi itselleen, vai muille? Onko minulla arvokasta elämää, jos en täytä standardeja, joita koen minulta nuorena aikuisena vaadittavan?

(Kuvituskuva Twentyone pilotsin keikalta)

Koen huonoa omaatuntoa jatkuvasti, päivästä toiseen. Olen joutunut luopumaan monista asioista, sopeutumaan uusiin tilanteisiin, ja samalla yrittänyt. Mutta aina se ei riitä. Vaikka kuinka tahtoisi jotain, ei yrittäminen aina riitä. Tiedän ettei minun tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa, tai kokea ettei minulla ole oikeutusta paljoonkaan, mutta silti mieli ja ajatus ei käänny vipua vääntämällä. Kääntyisipä, säästyisi monelta.

Mielikuvitukseni on laaja, mutta toiveajattelu oman elämän suhteen tuntuu hankalalta. Kerta toisensa jälkeen kun on toivonut jotain tapahtuvan, mutta matto jalkojen alta on vedetty pois, ei ole enää uskallusta toivoa. Toivoa edes mielikuvitusleikkinä. Arkeni on sitä mitä se on: kuntoutuksia, levon opettelua, järjestötöitä, kokemuskoulutustehtäviä, henkilökohtaisen avustajan työnantajana toimimista, byrokratiaa, lääkäreitä, läheisten kanssa oleskelua. Sitä se on, se elämä, tässä. Mikä elämä se sellainen on? Osuvin sana siihen tuli kerran eräältä kuntoutuksiini osallistuvalta henkilöltä, kun hän oli nähnyt erään kuvan minusta:

"Alistunut."

(Kuvituskuva Twentyone pilotsin keikalta)

Ketä varten minä teen asioita, itseäni, vai muita? Pitkälti eri toiminnoissa ne ovat muut, ne keitä varten toimin. Masennus ja ahdistuneisuus yhdessä vaativan persoonallisuuden kanssa, osaavat muovata ajatuksia kovin virheelliseksi. Vaikka tietäisinkin millaista elämäni tässä nykyisessä tilanteessa tulisi olla, ja mikä olisi täysin riittävä, ei se vipu kuitenkaan ole kääntynyt. On turvallisempaa olla totutussa, kuin hypätä uuteen. Onneksi on vahvoja ihmisiä ympärillä, jotka auttavat sen vivun kääntämisessä.

Millaista elämäni sitten on viiden vuoden päästä? En tiedä, enkä osaa toivoa, tai ajatella. Ensin täytyy saada toivoa, saada rauhaa ja armoa itselleen, ehkä sitten voi kysymykseen vastata. Mikä elämä se sellainen on, jota kokonaisuutena ei kykene näkemään, vaan joka aina palastella täytyy? Minun elämäni, vielä. Tahdon uskoa, että jossain vaiheessa käsitys siitä muokkaantuu, mutta toivoa uskalla en. Tahdon pitää edes tämän maton jalkojeni alla, edes nyt.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mietin pitkään. En miettinyt sitä, jätänkö tämän kirjoituksen julkaisematta, vaan mietin otsikkoa. Lopulta vain päätin, että lyhyesti ja ytimekkäästi vain, koska siitähän tässä on kyse: siitä, että olin kaksi kuukautta sairaalassa. Kohta on kulunut kuukausi siitä, kun laukkuni pakkasin, ja takaisin kotiin kelasin. Mutta olenko minä kotona vieläkään? Olenko vieläkin nelosen ykkönen, tai ykkösen kakkonen? Jos on pitkään hoidossa, tuntuuko koti enää omalta arjelta? 

Niin, kaksi kuukautta sairaalassa. Kaksi kuukautta psykiatrisella avo-osastolla.

Sairaalaan meno oli pidempi prosessi, kuin moni tietääkään. Tarvittiin useampi henkilö siihen, että pakkasin laukkuni, ja osaston suunnaksi otin. Kesällä ei kannata sairastaa, sen tietävät monet. Koska hoitohenkilökunnan ja byrokratiankin täytyy saada lomailla, ei kesällä sairaalaan noin vain mennä, ei ainakaan sellaiselle osastolle joka minunlaiselle potilaalle soveltuu.

Kesän siirtyessä elokuuhun löysin itseni toisaalta odottaen, mutta toisaalta yllättäen tavaroitani keräilemästä. Pienen kotini pakkasin laukkuun, ja laukun sairaalaan mukaani otin.

Halusin pysytellä yksin, omissa tiloissani. Vaikka muihinkin potilaisiin tutustuin, oli minulle tärkeintä, että oli tila jossa sain olla yksin: oma sänkyni. Syitä yksinoleskeluun on monia, osa niistä oli itsestäni lähtöisin, osa ulkopuolisista tekijöistä. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin paljoa levännyt, ainakaan niin kuin minun oltaisiin toivottu.

Ajatukset pyörivät päässä tuhatta ja sataa, koko ajan erilaisiin toimintoihin käskyttäen. Vaikka huoneessani näytin hiljaiselta, en minä rauhaa kuullut.

Syitä sairaalahoidolleni oli monia. Niin monta etten varmaan itse pysyisi laskuissa mukana. Vanhoja tekijöitä, sekä uusia diagnoosikoodeja. Lääkemuutoksia, keskusteluja, hoitoneuvotteluja, verkostopalavereita, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, päivälomia, poliklinikkakäyntejä, ja levon opettelua. Sitä se oli, sairaalahoito. 

Tullessani osastolle, en osannut arvioida kuinka pitkään siellä olisin, ja ensimmäiset keskustelut kotiutumisesta käytiin vasta, kun olin ollut osastolla jo yli kuukauden. 

Helppoa se ei ollut, ehei. Oli päiviä, jotka tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Välillä oli erinäisistä osatekijöistä johtuen tunne, etten ollut turvassa missään. Olin turhautunut itseeni, sillä koin että kotona ei ollut hyvä olla, mutta ei osastollakaan. Silti tiesin, että tämä oli se, mitä juuri tähän hetkeen tarvin.

Kehossa ei ole nappia, jota painamalla sen kivuttomaksi saisi, mutta ei mielessäkään. Kun ensimmäisen kerran osastolla oikeasti jotain tunsin, ja tunteen myös ilmaisin, olisin halunnut paeta piiloon. 

Tuki ja kannustus olivat aina läsnä lähelläni. Paitsi osaston henkilökunnan apu, myös avokuntoutusteni tuki oli osastohoidon aikanakin vierelläni. Perhe ja ystävät piristivät käynneillään, ja vaikka päivälomat eivät aina helppoja olleetkaan, sain niinä hetkinä aivan jotain muuta ajateltavaa. 

Vaikka minun oltaisiin haluttu keskittyä lepoon, en kuitenkaan täysin näin tehnyt. Opiskelin ja tein vapaaehtoistöitä osastolta käsin, täytyihän minun jotenkin yrittää olla hyödyksi. Liiallisuuksiin vievä vaativa persoonallisuus saattaa tietää miten ei kannattaisi toimia, mutta ei kykene taipumaan. Vielä.

Kun paljon on viety pois, eikä tunne olevansa täysin hallinnan ohjaksissa, on jokin tuttu ja turvallinen tärkeää. Se tärkeys korostuu hetkinä, jolloin tyhjyys tuntuu äärettömältä.

Musiikki, ne tutut soittolistat, jotka ovat vuosien saatossa muovautuneet eri tilanteisiin, niiden tärkeyttä itselleni en voi tarpeeksi korostaa. Tämän oppivat myös hoitajat, ja usein vaikeiden tilanteiden jälkeen sain kehoituksen laittaa kuullokkeet korville. Niinpä minä yleisissä tiloissakin usein musiikki soiden kuljin, sillä oma äänimaailma tuo tukea ja turvaa.

Se sama vanha lause: "mä en pysty tähän", välillä se korvissa kiljuu niin lujaa, että hengittäminen vaikeutuu, ja kauhun kautta paniikki ottaa vallan. Useampi paniikkikohtaus päivässä toi välillä epäonnistumisen tunteen vahvemmaksi esille. Itsesyytökset karjuivat päässä kovempaa, vaikka niitä muutkin koittivat hiljentää. 

Varsinkin loppuvaiheessa osastolla oloa tunsin, ettei minulla olisi oikeutta sairaalapaikkaan, sillä edistysaskeleet eri alueilla olivat niin pieniä, ja joku muu voisi tarvita paikkaa minua enemmän. Kun olin jo hieman pidemmän aikaan ollut osastolla pisimpään, kuin kukaan muu, olin häpeissäni. Koin olevani taakkana, ja haitaksi hoitohenkilökunnalle, vaikka minulle kerta toisensa jälkeen yritettiin järkeistää asiaa. Mutta varsinkaan varsin kompleksissa kokonaisuudessa ei mikään tapahdu sormia naksauttamalla.

Kovat krooniset kipuni olivat toki osastolla läsnä ympäri vuorokauden. Öisin en paljoakaan nukkunut, mutta se ei paljoa kotioloista poikennut. 

Koska fyysinen tilani on mitä on, oli minulle tärkeää tulla huomioiduksi kokonaisuutena. En ollut vain psykiatrian polin kesälääkärin osastolle lähettämä mielenterveyspotilas, olin myös fyysisesti vaikeasti sairas, jonka kipuja tuli hoitaa myös. 

Kun kahden kuukauden jälkeen hyvästelin sairaalan, tein itseni heti kiireiseksi. Tuttuun tapaan. Pienessä kiireessä minun on helpompi olla, mutta mopo lähti kyllä nopeasti keulimaan. Kun on kiire, ei ole aikaa ajatella. Tavallaan hyvä toimintamalli, mutta se on vienyt minut myös syviin vaikeuksiin.

Vielä lähes kuukauden kotiutumisen jälkeen, en osaa oikeastaan vastata, olenko kotiutunut hyvin, tai miltä tuntuu olla kotona? En minä tiedä. Toisaalta vapaalta, toisaalta pelottavalta. Suurimpana pelkona ylläni leijailee se, että epäonnistuisin  ja pettäisin muut. Niin, siinäpä päästään asian ytimeen: muut ensin. 

Eräs henkilö sanoi minulle hiljattain, että nyt pitkän sairaalajakson jälkeen olisin parantunut, tadaa! Ei, se oli pieni hengähdystauko, jonka jälkeen vasta entistä rankempi työnteko alkaa.

Minä en häpeä hoitoani psykiatrian puolella, en. Minä häpeän sitä, kuinka monet eivät saa tarvitsemaansa hoitoa.

Vaikka en diagnoosejani, ja kaikkia syitä osastohoidolleni paljastanutkaan, on asioita joista tahdon vielä myöhemmin kirjoittaa. Mutta ensin, ensin niihin on otettava etäisyyttä, ja kulkea tarpeeksi pitkä matka, jotta tietää etteivät ne heti eteen hyppää.

Kaksi kuukautta, se voi kuullostaa pitkältä ajalta, mutta elämässäni on se vain pieni hetki. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Marraskuu saapuu ensi viikolla, vuoden toiseksi viimeinen kuukausi. Joten kahden kuukauden kuluttua on aika jättää hyvästit tälle vuodelle. Muutamassakin postauksessa olen kertonut, kuinka olisin voinut vain loikata tämän vuoden yli, astumatta jalallanikaan tammikuuhun 2016. Mutta silti on vuosi mennyt eteenpäin. On tältä vuodelta vielä asioita kirjoittamatta, kuten siitä, millaista on olla kaksi kuukautta sairaalaosastolla.

Koska vuotta on vielä hivenen jäljellä, en juuri nyt katso taakse, vaan kirjoitan mitä vielä tulossa tälle vuodelle on. Samalla niin paljon, ja niin vähän.

Aion käydä kuntoutuksissa useamman kerran viikossa.

Käyn vuosittaista paperisotaa eri instanssien kanssa.

Rekrytoin uuden vakinaisen henkilökohtaisen avustajan.

Käyn luennoimassa Mielenterveysmessuilla, sekä TAMKissa.

Kuvaan jakson kivusta ajankohtais tv-ohjelmaan.

Valmistan piparkakku-korvapuustijäätelö sandwicheja.

Leikin siskontyttöni kanssa monenlaisia leikkejä.

Yritän saada ylimääräistä rompetta kaapeista siivotuksi.

Täytän 29 vuotta.

Otan uuden tatuoinnin.

Valmistan hyvää kahvia.

Yritän opetella taitoja hyvinvointiani varten.

Valokuvaan ystäviä, tai keitä kameran eteen nyt saankaan.

Ja paljon muuta...

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kuinka monta kertaa, olenkaan lainannut siskolleni ponnaria kaupungilla ollessamme? Kuinka monta kertaa, on äitini sipaissut huulilleen kahvin jälkeen minun huulipunaani? Kuinka monta kertaa, olen helpottanut ystävän päänsärkyä särkylääkkeellä? Kuinka monta kertaa... No monta! Ja joka kerta jaksan muistutella ihmisiä yhdestä asiasta, nimittäin The Pussukasta. 

 

Saanen esitellä, tässä on käsilaukkujen pelastaja!

Jotta ei tarvitsisi siirtää aina niitä samoja pikkutavaroita laukusta toiseen, ja unohtaa puolet pöydälle, kannattaa ottaa käyttöön The Pussukka. Pussukkani näyttää kuvassa täydeltä, mutta huomasin itseasiassa, että kuvasta puuttuukin muutama juttu! Joten ennen kuin kerron sisällöstä, täytyy mainita, että kosteuspyyhkeet ja rakonestopuikko kuuluisivat joukkoon myös.

Käsidesi. Välttämätön pyörätuolin käyttäjälle, koska se mitä on maassa, on myös käsissäsi. 

Nenäliinat. No, koska?

Kosteusvoidetta. Käsivoidekin kelpaisi hyvin tämän tilalle. Mikään ei ole rasittavampaa, kuin kiristävän kuivat kädet.

Laastareita. Oli sitten rakkoja kantapäissä, tai paperiviiltoja sormissa, laastari on kiva olla.

Pillerirasia. Perus särkylääkkeitä, sekä omia erilaisia kohtauslääkkeitä, mitä päivän mittaan saattaa tarvita.

Huulipuna. Tai no kaksi, tai seitsemän. 

Huultenrajauskynä. Huulimeikin paranteluun.

Vaalea kajal (vesirajaan laitettuna). Kirkastamaan katsetta päivän mittaan.

Huulirasva. Kosteutusta, kyllä.

Huulikiilto. Huulipunan päälle väriä kirkastamaan.

Taskupeili. Naama on välillä ihan kiva nähdä, ja samalla voi osoittaa rakkautta kotikaupunkiaan kohtaan.

Ponnareita, pinnejä. Niitähän löytyy aina joka paikasta, mutta ei ikinä silloin kun niitä tarvitsisi. 

Naaman taputtelusieni. Puuteripapereiden sijainen, tuollainen sieni, jolla taputella pahimmat kiillot pois. Kätevä ennen selfiesalamaloistetta.

Mieto hajuvesi. Raikkaan ja puhtaan tuoksuinen "vesituoksu", joka tuo heti paremman olon, mikäli fiilis on hieman nuhjuinen. Pienen pieni suihkaus hiusten sekaan, tai kaulalle, ja peilistä katsoo uusi ihminen.

 

Tätä listaa tehdessäni tuntui, että asioita olikin todella vähän. Vaikka sitten taas toisaalta, välillä pussukka on hankala saada suljetuksi. Pussukan hienous piilee kuitenkin siinä, että se siirtyy aina automaattisesti laukusta, tai repusta toiseen. 

Siitä vain pussukkaa täyttelemään!

Share
Ladataan...

Pages