Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Lusikoita kiitos. aloittaa uuden postaussarjan! Rumpujen pärinää ja henkeään pidätteleviä lukijoita.... Tunnustus Tiistai! Yllätys ei ehkä ollut kovin suuri, kun otetaan huomioon, että otsikko kertoi jo asian. No mutta tervetuloa siis uuteen postaussarjaan.

Terapeuttini tietää, kuinka poden huonoa omaatuntoa todella monesta asiasta, no lähes kaikesta. Joten olkoot tämä sarja eräänlaisena synninpäästönä itselleni. Mutta koska haluan olla vuorovaikutuksessa lukijoitteni kanssa, olisi mukava tietää, onko juuri sinulla samantyylisiä tunnustuksia harteillasi?

Tunnustus Tiistain ensimmäinen tunnustus:

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Silmäni ovat kuin tutka. Skannaan ympäristöäni tarkkaan vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle. Isoja kiviä, leveitä rakoja mukulakivien välissä, kuralätäköitä, korkeita kadunreunoja, ja syliin käveleviä ihmisiä. Kyllä, näitä kaikkia tarkkailen, valitettavan usein ihmiset ovat ne hankalimmat.

Pyörätuolilla kulkiessa saa tarkkailla maastoa koko ajan, pienetkin asiat voivat vaikuttaa liikkumiseen paljon. On tarpeeksi haastavaa jo tarkkailla maastoa, mutta rasittavaa on se, että saa seurata erittäin tarkkaan muiden kulkijoiden liikkeitä.

Pyörätuolilla liikkuessa ei ole aina sama mistä kohdin kulkee. Mikäli edessä olevat pienet tukipyörät tökkäävät kiinni rakoon, olen se minä joka lentää naamalleen maahan. Jos kadunreunassa ei ole lainkaan loivennusta suojatien kohdalla, joudun valikoimaan tarkkaan missä kohdin nojaan kunnolla taaksepäin, jotta saan tukipyörät ilmaan, ja pääsen jatkamaan matkaani. Vauhdin saaminen on välillä kovan työn takana, ja kuinka turhauttavaa onkaan joutua heti jarruttamaan ihan vain sen takia, että kuljetaan Pokemoneja metsästäen ympäristölle sokeana.

Valitettavan usein ihmiset tuijottavat vain puhelintaan, huomioimatta ympäristöään lainkaan. Päivittäin näen vaaratilanteita, jolloin vain toivon, ettei kellekään satu mitään. En itse vain näe tilanteita, vain tunnen ne myös. Syliini on kirjaimellisesti kävelty sen verta monta kertaa, oi kyllä. Viimeksi kun eräs herrasmies päätti oikaista kulkuaan suoraan päin polviani, kehoitin häntä hieman katsomaan minne kulkee. Vastaukseksi sain:

"No ei sua voi nähdä kun oot niin matalalla! Olisit nyt edes normaalien ihmisten korkeudella, niin kuin me muut!"

Argumentointinsa oli mielenkiintoinen, siitä pisteet hänelle. Myönnän, olenhan minä matalammalla kuin ne kuuluisat "normaalit ihmiset", mutta en minä nyt täysin näkymätön ole. Oi mitä antaisinkaan, mikäli Harry Potter lainaisi välillä näkymättömyysviittaansa! 

Minulle on ehdotettu pyöränkelloa, sumutorvea ja tööttiä pyörätuoliini. Mikäli jonkun näistä kapistuksista tuoliini kiinnittäisin, en muuta tekisikään, kuin päästelisi varoitusääniä. Auttaisiko sekään, kun välillä ihmisten on jo ylitsepääsemättömän vaikeaa reagoida edes jotenkin sanaan "anteeksi, kröhöm". 

Mitä sitten kannattaisi tehdä, jotta kulku olisi kaikille mukavaa?

  • Huomioi ympäristösi.
  • Laita kännykkä taskuun, vaikka edes kymmeneksi minuutiksi.
  • Anna tilaa.
  • Mikäli pyörätuolin käyttäjä ei ole väistämässä sinua, on hänellä siihen varmastikin joku syy, kuten juurikin isompi rako maassa. Väistä siis mahdollisuuksiesi mukaan, mutta varo muita.
  • Metsästä välillä vaikka hymyjä vastaankulkijoiden kasvoilta digitaalisten mörrimöykkyjen sijaan.
  • Jos sinua pyydetään siirtymään, siirry ole hyvä.
  • Käytä heijastimia, ja valoja.

Mutta älä kuvittelekaan ottavasi pyörätuolistani kiinni, ja lähteä työntämään, ilman että olet esittänyt avuntarjouksesi minulle. Mitä todennäköisemmin kieltäydyn, sillä mikäli ei ole tottunut aktiivituoliin, voi sen työntäminen olla minulle jopa vaarallista. Ilman lupaa et tuoliani työnnä, sillä ethän sinäkään haluaisi jonkun kaappaavan sinua syliisi, ja lähtevän kulkemaan?

 

Pyörätuolin käytön aiheuttamista kompastuskivistä, voit lukea lisää mm. Näistä teksteistä:

Saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa?

Kävin ulkona, riittääkö se tälle talvelle?

Hashtag WHEELCHAIRLIFE

Pyörät jalkojeni alla

Ensimmäiset kuukaudet

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Eilen olin junassa, kuten myös tiistaina, sunnuntaina ja lauantaina. Aion olla junassa myös tämän viikon perjantaina ja lauantaina, sekä ensi viikon perjantaina ja lauantaina. Reissaanko siis paljon junalla? Kyllä. Suurimman osan ajasta pidän tästä matkustustavasta, varsinkin koska voin matkustaa itsenäisesti, eikä junan liike ole keholleni kovin paha. Mutta, oi kyllä se kuuluisa mutta! Äänet, äänet jotka aiheuttavat rasittavuutta koko matkalle.

Eilen illalla kiemurtelin tuolissani lähes koko matkan Helsingistä Tampereelle, enkä ollut ainoa. En tahdo syyllistää ketään, mutta tämä eilinen tapahtuma ei ollut  okei, ei lainkaan.

Äiti, isä ja taapero. Taapero joka mouruaa, ja vinkuu aina kun ei saa haluamaansa, eli tällä matkalla koko ajan. Isä joka puhuu videopuheluita kovaan ääneen. Äiti joka katsoo puhelimestaan tv-ohjelmia ilman kuullokkeita. Vanhemmat jotka puhuvat vähän väliä keskenään todella kovaäänisesti. 

En voinut sille mitään, mutta välillä oli pakko tuhahdella, tuhahdella ja pyöräyttää silmiä. Kun sanon etten voinut asialle mitään, tarkoitan sitä todella. Olin jo valmiiksi todella väsynyt pitkän päivän jäljiltä, eikä oloni ollut helpoin fyysisesti tai psyykkisesti. Tilanne nosti ahdistustani paljon, sen verta paljon, että sain taistella paniikkikohtausta vastaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi junassa, mutta pitkään aikaan oli tämä kaikista rasittavin. 

Useasta eri lähteestä tulevat äkkinäiset äänet, hermostuttavat minua varsinkin misofonian vuoksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi vaan sulkea korviani, ja olla välittämättä asiasta, ei se ei ole hallinnassani. Vaikka minua eilen todella turhautti koko tilanne, jota kesti vajaat kaksi tuntia, en kyennyt kuitenkaan sanomaan mitään. En voinut pyytää perheen äitiä katsomaan tv-ohjelmiaan kuullokkeet korvilla, tai huomauttaa perheen isälle äänenvoimakkuudesta. Joku toinen kykenisi tähän, mutta minä en sillä hetkellä voinut muuta kuin kärsiä itse hiljaa. 

Junamatka on minulle usein työskentelyaikaa, mutta mikäli ihmiset eivät huomioi toisiaan, ei matkustaminen ole kenellekään mukavaa. On kirjoittamattomia sääntöjä, sellaisia jotka kuitenkin lähes kaikki tietävät ja ymmärtävät. Se, että minä en kestä kovia äkillisiä ääniä, voi olla minulle kokonaisvaltaisesti todella vaikeaa, vaikka joku saattaisikin ajatella, että minä töykeästi vain tuhahtelen pienen lapsen äännähdyksille. On aikansa ja on paikkansa, kaiken aika ei ole kaikkialla.

 

Kun seuraavan kerran matkustat suljetussa metallisessa kulkuvälineessä, huomioithan myös muut matkustajat. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Teen listoja, siis paljon listoja, ihan niin paljon, että asia katsotaan jo pakkotoiminnoksi. Mutta koska listoja voi tehdä aiheesta kuin aiheesta, teen nyt jutun siitä, mikä on parasta just nyt.

 

-Taloyhtiön hissin puhdas peili. (Paras paikka ottaa asukuvia, kyllä. Katso kuva)

-Huulipunat, niitä on ehkäpä kerääntynyt meikkipussiin lähiaikoina aika montakin. No okei, ei ehkä, vaan on. 

-Meikeistä kun on puhe niin MAC:n Nutcracker Holiday collection!!! Oi voisin ottaa jokaisen niistä seteistä, kyllä, huutomerkit eivät riitä tähän.

-Kokovalkoiset Dr Martensin kengät. Ei tällaisia pitänyt ostaa, mutta kuten sanon: "Then Inch" happened". On samanaikaisesti ihanaa ja petollista, kun lempivaatekaupan myyjät tuntevat tyylisi paremmin, kuin sinä itse.

-Valot pyörätuolissa. Edessä valkoista valoa, takana punaista. 

-Loskattomat päivät. Okei tämä on varmastikin todella "nyt" painotteista.

-Tämän vuoden paperisota taputeltu, vielä päätökset niin voi hetken hengähtää.

-Kuntoutuspaikkojeni tyypit, ihanan erilaisia jokainen heistä, ja silti he kaikki haluavat työskennellä minun hyväkseni.

-Reaktio saksanopettajani kasvoilla Sinulle on postia ohjelmassa kirjeeni saatuaan. Monet ovat minulle sanoneet, kuinka ihana tyyppi kirjeeni sai, no juuripa siksi halusin tämän julkisesti tehdä.

-Kerrospukeutuminen, paras pukeutumisaika vuodessa.

-Sian uusi kappale, ooh.

-Glitterkynät ja kaikki ihanat askartelutsydeemit, mitä tilasin Heidin Korttipajalta. Oi, salakavala paikka...

-Glitteriä kaikkialla! Okei pääasiassa askartelujutuissa, mutta myös ympäri asuntoani. Avustajani ei ehkä ole tästä innosta aivan samaa mieltä imuroidessaan.

-Uusi kalenterini, ja sen värikooditukset.

-Instagram-tarinoiden pyyhkiytyminen vuorokauden jälkeen. 

-Tatuointiaika taas maanantaina, täyttöä tarinakädelle.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Äiti sen pienenä opetti: "muista kiittää". Kun äiti jotain opettaa, niin kyllähän minä asian muistan. Blogissani on ollut jo alusta lähtien mukana juttusarja Kiitos sinulle., jossa olen osoittanut kiitokset tietylle henkilölle. Oli kyseessä sitten hetken kohtaaminen, tai vuosien ajan kestänyt yhteys, olen saanut kertoa teille lukijoille näistä henkilöistä, jotka ovat mielestäni kiitoksensa ansainneet.

Menneenä kesänä minulle tarjoutui mahdollisuus kiitosten kirjoittamiseen hieman toisella tapaa. Eräänä aurinkoisena päivänä kirjoitin kirjeen tärkeälle henkilölle, ja ojensin kirjeen kameramiehelle. Sinulle on postia sai kirjeeni toimitettavaksi. 

Aloittaessani viime vuonna tätä kiitos-juttusarjaa, tiesin heti, että on eräs henkilö jota haluan kiittää. Vaikka lukion päättymisestä onkin jo kymmenen vuotta, halusin ilmaista kiitokseni saksanopettajalleni Annalle. Henkilö, jolla on ollut suuri vaikutus minuun, mutta joka ansaitsee tulla kehutuksi suuremman yleisön edessä.

Se, mitä haluan Annalle sanoa, ja mistä häntä kiittää, tulee tänään tiistaina 15.11 ilmi klo 20:00 alkavassa Sinulle on postia ohjelman jaksossa. 

Kuvauspäivä minun osaltani oli leppoisa, ja aurinkoinen, niinkin mukava etten muista mitä kirjeeseeni kirjoitin. Mutta yksi asia on varmaa: kirjoitin kiitoksen tälle innovatiiviselle toisista välittävälle opettajalle. 

Sinulle on postia: Tiistaina 15.11 klo 20:00, MTV3.

Share
Ladataan...

Pages