Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Kirjoittaisinko enemmän kannanotolta ja mielipidekirjoitukselta vaikuttavan jutun, vai lähestyisinkö asiaa (tällä kertaa) pelkästään vain sarkasmin ja huumorin kautta? En oikeastaan vieläkään tiedä, vaikka tätä kirjoitusta jo naputtelen. Joten tervetuloa lukemaan kiemuraista tietä kulkevaa kirjoitusta uteliaisuudesta.

Uteliaisuus on jokaisessa henkilössä syntymässä istutettu. Mikäli ei olisi, ei lapsillakaan kyselyikää kehittyisi. Mutta kun tullaan jo hieman vanhemmiksi, sellaiseen ikään kun jo ainakin jonkinasteinen sensitiivisyys pitäisi olla opittuina, tulisi uteliaisuuttakin osata jotenkin säädellä. 

 

Normaalina päivänä kotini ulkopuolelle poistuessani saattaa kehossani olla usein: painepaita, molemmissa käsissä painekäsineet, molemmissa käsissä rannetuet, oikeassa kädessä olkatuki, oikeassa jalassa nilkkatuki, vasemmassa kädessäni kyynärsauva. Mukana laukussa pahimpia hetkiä varten kantoside oikealle kädelle. Suurimman osan ajasta ne eivät minua haittaa, vaikka toki välillä on suht itsetietoinen tunne. Ihmiset katsovat. Ihmiset tuijottavat. Ihmiset ihmettelevät. 

 

"Ootko ollut jossain onnettomuudessa, vai miten olet vammautunut?"

Parin lauseen vastaus ei riitä, ei ikinä... Vaikka kuinka yrittää suurpiirteittäin jotain hieman kiemurrellen vastata, seuraa vastausta välittömästi jatkokysymys. Ja sitten seuraava. Ja taas seuraava. Mikäli joudun selittämään asioita laajemmin, saan ihmetteleviä sekä kummaksuvia katseita ja kommentteja, ja sitten lopuksi päälleni sataa sääliä.

 

"Mutta siis mikä sairaus, mikä se on?"

Kuinka kauan sinulla on aikaa kuunnella, ja kuinka paljon olet valmis oppimaan?

 

"Miten käytät vammaispalveluita, tai millä perustein, kun et vaikuta mitenkään vammaiselta?"

Niillä perustein, jotka nojaavat vammaispalvelulakiin. Vammaispalveluita hakiessani olen käynyt läpi selvitykset, hakemukset, ja kartoitukset, ja päätöksistäni on vastannut useammasta henkilöstä koostunut työryhmä. Olen joutunut käymään muiden henkilöiden kanssa läpi kaikki normaalin elämäni vaikeudet, hankkimaan niihin vaikuttavista asioista lausuntoja sieltä sun täältä, ja vielä perustelemaan ne kaikki. Joudun tasaisin väliajoin käymään läpi nuo kaikki, silloin kun palvelusuunnitelmani päivitetään, joten tervetuloa vaikka ensi kerralla paikanpäälle seuraamaan koko prosessia mikäli epäilet tarvettani.

 

"Aah sulla on mennyt solisluu sijoiltaan."

Maailmassa on paljon enemmän lääkäreitä, kuin voisikaan ajatella. Ainakin mitä on uskominen niitä lukemattomia henkilöitä, jotka pystyvät sinua vilaisemalla lukemaan röntgenkatseellaan, mikä sinua vaivaa. Varsinkin asiakaspalvelutyöntekijät ovat tässä huippuja! Lukemattomat kerrat kahvilatyöntekijät, kassat yms. Ovat osanneet diagnosoida minut, ilman että olen sanonut muuta kuin: "Yksi latte kiitos". Mikäli joku heittäisi ilmoille oikeat diagnoosit, tarjoaisin tuolle henkilölle kakkukahvit.

 

"Ai sullakin on rannetuki, mullakin on ollut jännetupintulehdus."

Olettamus... Koska sinulla on ollut joskus johonkin syyhyn rannetuki käytössä, tarkoittaa se sitä että minullakin on sama syy taustalla. Kyllä. Olisipa asia niin yksinkertainen.

 

"Onpa sulla paljon noita ortooseja, miks?"

Koska niitä on niin kiva pitää. Varsinkin silloin, kun ne kesähelteillä hiostavat. Syksyllä kun et meinaa saada takkia kunnolla päälle, ku  tuet kinnaavat. Neuleita käyttäessä, kun tarrakiinnikkeet repivät lempivaatteesi piloille. Tai sitten vain siksi, että niille on syynsä. Jotta voisin tehdä asioita enemmän. Jotta en kipeytyisi niin paljoa rasituksesta. Jotta virheasentoja voitaisiin ehkäistä. Siksi, että ammattihenkilöstö on katsonut ne minulle tarpeellisiksi.

 

"Minäkin voisin alkaa käyttää tuommoista olkatukea!"

Mitä jos alkuun keskustelisit hoitohenkilökuntasi kanssa. Ortoosien ja kaikkien tukien käyttö ei ole todellakaan niin yksinkertaista, kuin mitä voisi olettaa. Siksipä itsekin käytän vain sellaisia apuvälineitä, mitkä toimintaterapeuttini yms ovat katsoneet tarpeellisiksi.

 

Saa kysyä, aina ei tarvitse vastata. Rasittavinta on silloin, kun ei todellakaan jaksaisi keskustella asioista lainkaan, mutta toinen osapuoli ei vaan ymmärrä vinkkejä lopettaa. Turhautumisen ollessa nousussa tekisi välillä mieli teettää joitain flaijereita, joissa olisi mielikuvistusta täynnä olevia fiktiivisiä tilanteita. Niitä voisi sitten uteliaille jaella. Kyllä, käteni eivät toimi kunnolla, koska Sveitsin alpeilla kävin kunnon painia kilipukin kanssa... Kävelen kyynärsauvan kanssa, jotta voisin hutkia tarpeen tullen näkymättömiä menninkäisiä tieltäni, niitä menninkäisiä jotka päälleni taikapölyä heittivät ja minut sairastuttivat...

Tässähän voisi olla jopa markkinarako.

 

 

Uteliaisuus on hieman kaksipiippuinen juttu. Sen avulla voi oppia paljon. Mutta uteliaisuus voi myös lyödä tummien kysymerkkien värittämät laput silmille, joiden läpi ei näe oikeastaan mitään. Toisen kunnioitus on kuitenkin asia, joka olisi aina mukava muistaa. Aina. Jos toinen henkilö ei halua kysymyksiin vastata, ei hänen sitä tarvitse tehdä. Jos toinen ei tahdo olla tuijotettavana, voi katseen kääntää muualle.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Suunsa kannattaa aukaista. Näin opetti jo pienenä isosiskonsa, joka piilotti ujoutensa pikkusiskoaan komentamalla, niin että pikkusisko sai aina mennä tuntemattomilta uimarannoilla kysymään paljonko kello on? Pidempään olen jo haikaillut uuden kameran perään. Sellaisen kameran, jonka voi napata vain mukaansa, eikä tarvitse suunnitella etukäteen miten ja milloin kamera laukkuun päätyy. Canonin järkkäri palveli hyvin, eikä siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta... Se oli painava iso möhkäle. Kun kädet ovat mitä ovat, ja niskahartiaseutu samaa sarjaa (eli huonoa ö-luokkaa), ei möhkäleitä paljon mukana raahata. Kyllähän sillä tuli kuvattua monia tärkeitä hetkiä, kuten ensimmäiset valokuvat siskontytöstäni noin kahdeksan tunnin ikäisenä. Mutta paljon oli hetkiä, jolloin olisin halunnut kameralla kuvailla, mutta vammakäteni jarruttivat suunnitelmia. 

Pari viikkoa sitten aukaisin suuni kunnolla suureksi ja avoimeksi. Muutamien sähköpostien, puheluiden, viestien ja keskusteluiden jälkeen oli suunnitelma selvä: vanha järkkäri ja objektiivit myyntiin isälle, uusi kaupasta itselle.

 

Passeli kamera, joka täytti toivomani kriteerit löytyikin nopiaa, vaikka mielessä ensin hieman toinen malli olikin. Maanantaina kotiin muutti Olympus OM-D E-M10 Mark ll, kera muutaman objektiivin. Tähtäimessä on toki laajentaa objektiivivalikoimaa hieman myöhemmin, mutta näillä kahdella nyt jälleen alkuun. Mitä kameraa olen kotosalla hetkisen kerennyt testailemaan, olen todella tyytyväinen valintaani. Lähes joka päivä olen avustajalleni hehkuttanut, että hei tää tekee näinki ja näin, vaaau! 

 

 

Kamera tarvitsi toki myös hihnan. Nahkaisen. Etsyä selailin vaikka kuinka paljon, ja muutama vaihtoehto kustomoiduin yksityiskohdin olikin jo ostoskorissa, mutta päätin tsekata vielä kotimaisen tarjonnan. Nopeasti löytyikin Field day, jonka valikoimasta olisin voinut ottaa... No hmm kaikki. Kamerahihna on välttämätön, kun käsien puristusvoima ei parhain, ja erinäisten ongelmien vuoksi tavaroita tippuu käsistä vähän väliä. En myöskään aina jaksa laittaa kameraa laukkuun, ja sieltä takaisin nostaa. On paljon helpompaa, kun kameran voi heittää kainalon alitse selän puolelle hengailemaan.  

 

Keväälle ja syksyllekin on jo tiedossa muutamia projekteja, joihin kamera kuuluu olennaisena osana, mutta tämä kaveri tulee toki mukanani muutenkin hiihtelemään. Blogin puolellekin on siis mahdollista saada muutakin kuvamateriaalia, kun vain vanhoja Instagram kuvia. 

 

Jossain vaiheessa olisi hienoa käydä valokuvauskurssisysteemi, tai ihan vain saada manuaalikuvaukseen opetusta. Kun vain aikaa on, pitää alkaa selvitellä asiaa, siihen asti mennään nykyisillä tietotaidoilla.

 

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

"Soittele, kun heräät ennen päätöstä Köpistä, me halutaan ottaa Köpi."

 

Maanantaina oli jo varhain aamulla saapunut puhelimeeni tärkeä ja rakas viesti vanhemmiltani. Viesti, joka osoitti jälleen että vierelläni on hyvä tukiverkko. Verkko, joka tekee asioita rakkaudesta, ei pakosta. Tämä kyseinen viesti, koski asiaa, jonka vanhempani tekevät paitsi rakkaudesta minuun, myös rakkaudestani koiraani. Tulevana sunnuntaina muuttaa Köpi pääkaupunkiin, luotani pois. 

 

Ensimmäisen kerran kun realistisesti ajattelin asiaa, tunsin heti sen itselleni niin kovin tutun tunteen: häpeän. En tässä lähde koko asiaa niin tarkasti ja syvällisesti aukaisemaan, mutta halusin tehdä jotain, ennen kuin tilanteet muuttuisivat epäreiluiksi Köpiä kohtaan. On reilumpaa nuorelle bulldogille, että se asuu sellaisten henkilöiden luona, joilla on sille enemmän aikaa ja voimia. Sekä kunnon kävelykyky. 

 

 

Niin, suurin yksittäinen syy Köpin muuttamiselle on tämän hetkinen tilanne, mutta myös epävarma tulevaisuus. Yläpuolella olevassa kuvassa tiukasti kädessäni oleva kyynärsauva on syy moneen. Viime loppukesästä alkanut nilkkakipu ei olekaan vain nilkkakipua, joka tulee ja menee, se jäi. Loppuvuonna jouduin ottamaan kyynärsauvan käyttöön vasempaan käteeni, joka oikeaa helpompi, vaikka sekin sairas on. Meni pitkään ennen kuin itselleni myönsin asian, ja siitä muille sanoin. Kivun lisäksi alkoivat myös väri- ja lämpötilamuutokset, sekä turvotukset ilmaantua. Samoin tavoin kuin käsissäni päivittäin jo vuosia. Oli helppo arvata mitä tuleman pitää... CRPS on leviämässä oikeaan jalkaani, ja välillä muutoksia on havaittavissa pienemmin myös vasemmassa jalassa.

 

Väritin viikko sitten jälleen kerran kipupiirroksen. Eilen naureskelin lymfaterapeutilleni, että jos kehostani amputoitaisiin ne huonot ja kipeät alueet, jäisi jäljelle vasen jalka sekä vatsa. Ainakin ehkä kykenisin jotenkin liikkumaan, vaikka skeittilaudalla? 

 

Totuus on kuitenkin se, ettei tulevaisuuttaan voi ennustaa. Tiesin toki silloin kun Köpin otin, että sairauteni voi levitä, ja ainahan sitä voi sairastua täysin uusiin sairauksiin, joutua onnettomuuten, mitä vain. Mutta en voinut tosiaan silloin tietää, että olisin nyt tilanteessa, jossa loppuvuodelle minulla on kaksi tavoitetta:

-marraskuuhun mentäessä en ole joutunut alkaa käyttää pyörätuolia.

-joulukuussa hengitän.

 

Ei tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta realistisesti on pakko ajatella. CRPS:n leviäminen ei myöskään ollut syksyn ainoa sairauden paheneminen, myös selkäni päätti ottaa suurempaa roolia tässä sairastamiscoktailissani. 

Näinpä oli ainoa oikea ratkaisu tässä vaiheessa etsiä Köpille uusi koti. Onneksi rakastava perhe löytyi näin läheltä, sillä Köpin ympärillä on muitakin ihmisiä, jotka haluavat sen elämässä vielä pysyä.

 

Kun vihdoin olin sanonut ääneen myös muille ihmisille siitä, mitä olen joutunut pohtimaan koiran kanssa elämisestä nyt ja tulevaisuudessa, oli kyyneleiden takana yhtäkkiä tunnistettavissa monta eri tunnetta. Päätöksen tekemisen jälkeen suurin niistä tunteista oli kiitollisuus. Tästä saan kiittää suurimmin osin perhettäni, henkilökohtaista avustajaani, sekä Köpin kasvattajaa. Se ymmärrys, tuki, ja halu auttaa, hälvensi sitä häpeän, epäonnistumisen ja luovuttamisen tunnesynkkyyttä, jota mukanani kannan. 

 

Nyt Köpi pysyy elämässäni, mutta elämä on sillekin reilumpaa. CRPS:n leviäminen kun ei tuo mukanaan vain liikkumisvaikeuksia, vaan se vaikuttaa paljon myös yleiseen jaksamiseen, sekä fyysiseen että psyykkiseen. Rinnaltani tuo koira ei tule poistumaan, aivan samalla tavalla kuin ennenkin, on se nyt sohvalla kainalossani peiton alla maannut. Vaikka onhan se samalla huomannut, kuinka olen jo hieman tavaroitaan yhtään keräillyt.

 

Kun tulevana sunnuntaina vilkutan hei hei pienelle pikasialleni, en vilkuta hyvästejä. Me näemme jatkuvasti vielä tulevaisuudessakin, mutta yhdelle asialle vilkutan hyvästit:

 

hei hei murhe ja Köpin asioiden pohtiminen kaiken tämän suuren kokonaisuuden keskellä, jossa koko ajan tulee uusia potkuja sieltä sun täältä asioita vaikeuttamaan. Ei tarvitse ajatella enää mikä on Köpille reilua nyt tai huomenna. 

 

 

Julkaisuun ei ole kirjoitettu kaikkia asiatekijöitä.

 

ps. Muistathan että Lusikoita kiitos. Löytyy myös Facebookista osoitteesta:

https://www.facebook.com/Lusikoitakiitos/

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Ensin oli yksi. Sitten tuli kaksi. Seuraavalla kerralla yksi. Sitten jälleen yksi. Tämän jälkeen kolme. Sitten yksi. Valokuvia seinälle, niin ne tupsahtelivat, ja kohta niitä olikin sen verran, että seinää voi kutsu valokuvakollaasiksi. 

Kliseistä olisi sanoa, että valokuvat ovat muistoja menneisyydestä. Toki ne muistojakin ovat, mutta edustavat ne paljon muutakin. Jokaisella niistä on oma tarinansa. Mitä tarinoita ne sisällään sitten pitävät? Tässäpä hieman taustoja jokaiseen. 

Dublin. Muistaakseni vuosi 2008. Olin yksin matkalla. Tampereelta olin matkannut Lissaboniin, jossa olin kolme päivää, ja sieltä lensin Dubliniin muutamaksi päiväksi. Yövyin tavalliseen tapaan hostellissa dormissa, mutta päivät yksin vain ees sun taas käppäilin. Muistan sieltä katulyhdyt, sekä sen kuinka muutaman eri tennariparin välillä arvoin, mitkä kotiin mukanani veisin. Muistan myös, että siellä ollessani sain tiedon etten saanut kesätyöpaikkaa haluamastani paikasta. No eipä siinä, muutama viikko myöhemmin sain työpaikan, jossa työskentelinlin seuraavat 5,5 vuotta. Viimeisenä iltana kävelin tihkusateessa, ja ohimennen katsahdin erään katutaiteilijan valokuvia. Surumielinen hevoskuva puhutteli minua, varsinkin otoksen koko arkisuus. Ostin kuvan ja vaihdoin useammankin sanan tuon mukavan miehen kanssa. Kotiin päästyäni kävelin eräs päivä taulukehystämöön, jossa olenkin kaikki tauluni kehystyttänyt. Sain ensimmäisen taulun seinälleni. 

 

Krakova. Kevät 2009 interrail-reissu. Kyllä, juuri se reissu jonka jälkeen sairastuin. Pokkarikamera oli mukana, kun reissussa ympäriinsä pyörin. Yhden päivän vietin Krakovassa, jonne saavuin yöjunalla Budapestistä. Parhain yöjuna ikinä! Ihana sänky, muhkea peitto ja ystävällinen henkilökunta. Aamulla oli ihana hypätä junasta kaupunkiin, josta olin lukion saksanopettajaltani paljon kuullut. Kuljin ympäriinsä, päivä oli vain aikaa, seuraavana yönä suunnistin jo Prahaan. Hattaraa myyvä vanha rouva. Ei herttaisempaa juuri silloin. Kuva klik. Kotona kehystys. Uusi taulu seinälle.

 

Dubrovnik. Samalta interrail-reissulta, ensimmäiseltä majapaikalta. Vanhassa kaupungissa kävelin, ja muurin yli kurkatessani näin kasan värikkäitä veneitä. Jo valokuvatessani muuttuivat veneet mustavalkoisiksi. Mutta silti se, että tiedän niiden olevan todella värikkäitä, tuo tietynlaista lohtua ja iloa. Kolmas taulu seinälle.

 

Päiväkodin naamiaiset joskus 90-luvun alussa. Olin espanjalaisneiti, paras ystäväni prinsessa, yksi kaverini oli unohtanut pukeutua, ja jostain syystä melkein kaikilla oli inkkaripäähineet päässä. Pidin kovasti päiväkodistani, se oli ihana paikka! Vaikka johtajattaren huoneen ohi piti aina kovaa juosta, sillä hän oli pelottava. Oli siellä myös eräs työntekijä, jolla oli hieman erikoispedagokiset ulkoiluleikit... Mutta naamiaiset olivat joka keväinen perinne. Muutin kuvan mustavalkoiseksi, ja tuo hetki on yksi Turun aikojen ilahduttavin. Neljäs taulu seinälle pomppasi.

 

New York. 2011 käveltiin illalla ilman sen kummempaa päämäärää siskoni, ja hänen kahden ystävänsä Lincoln centerin luona. Otin kännykkällä eräällä vintage-appilla valokuvia ja säädin mustavalkoiseksi kuvavirran. Kaksi minulle tuntematonta miestä pysähtyi suihkulähteen eteen. Kuva syntyi. Muutama vuosi myöhemmin päättivät he seinälleni. Taulu numero viisi tuli mukaan. 

 

Helsinki. Viime syksynä kävin koulussani voimauttavan valokuvan metodiin tutustuttavan kurssin. Perhekuvauksen toteutin siskoni kanssa. Rakkain ja parhain siskoni punaisessa takissaan. Esillä, mutta samalla hupun piilossa. Sisko sieltä minua katselee, ja lyhdyllään valoa valaisee. Taulu kuudes seinälläni on.

 

Tampere. Mummulan pihatie. Pyörähtelin valkoisessa mekossani, paljain jaloin murheitta, kesäillassa hyppelehdin. Siskoni filmikameralla kuvan nappasi. Vuosia myöhemmin, viime syksynä satuin törmäämään tähän kuvaan vanhempieni luona. Eräs ystäväni oli käymässä siellä samaan aikaan, ja sanoi kuinka ihana tunnelma kuvassa on. Utuinen, mutta kauniin suloinen. Pieni minä seinälleni numerona seitsemän tanssahtelin.

 

Mürren-Gimmelwald välinen alppitie. Sveitsi kesällä 2015. Sateinen sää, ja niin korkeuksissa, että pilven sisällä kävelimme kaverini kanssa ruokakaupasta majapaikkaamme. Sumua, sadetta, luontoa, vuoristoa. Tuo maisema tauluna kahdeksan olohuonetta valaisee.

 

Yhdeksäs taulu seinälläni lensi odottamattomana lahjana. Kuva jolla on sanomaa, kuva joka paljon kertoo. Kareudessaan sen kauneus minuun kolahtaa. Kuva muistuttaa minua myös hetkestä, joka merkitsi minulle paljon, ja toi uusia ulottuvuuksia moneen.

(Valokuva: Saša Mustonen)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Minä itseäni perustelen. Minä itsestäni kerron. Minä kehoani tarkkailen. Minä kehoni tuntemuksia avaan. Minä historiaani luettelen. Minä tapahtumia kertaan. Minä minuuttani avaan.

 

Kerran toimintaterapeutillani käydessäni huomasin että, puhuin välillä käsistäni kolmannessa persoonassa:

"Joo kato se tekee sillain mun tahtomattani näin, että alkaa pomppia. Sitten se aina välillä vääntyy levossa näin, ja haluaa tehdä niin ja noin. Ei se oikein haluaisi, tai tykkää siitä, että toi kangas siihen koskisi."

 

Kun huomasin asian, sanoin toimintaterapeutilleni, että siinä vaiheessa kun alan puhua käsistäni keksityillä etunimillä, aivan kuin ne olisivat omia henkilöitään, saa hän ottaa yhteytttä jonnekin heti. 

Kun on tottunut siihen, että koko ajan tarvitsee pysyä kärryillä siinä, mitä kehossaan ja itsessään tapahtuu, on siitä helppo myös kertoa. Eri hoitopaikoissa saa ja joutuu aina kertomaan ja avaamaan eri asioita sairauksistaan. Puhelimestani löytyy sekä listoja eri oireista, ja mitä kaikkea pitäisi seuraavilla lääkäri- ja kuntoutuskäynneillä kysyä tai sanoa. Löytyypä siitä laitteesta myös kansioita, joissa kuvia käsistäni ja jalastani eri tilanteissa. Voit nimittäin olla varma siitä, että kun menet lääkäriin ja kerrot jalkaasi ilmestyvän päivittäin värimuunnoksia, ei niitä ole mailla halmeillakaan vastaanotolla. Valppaan ja tietoisen täytyy siis pysyä, mutta jaksaisiko sitä aina?

 

Kuluttavinta on tavata täysin uusi henkilö. Sellainen, jonka täytyisi saada tietää sinusta kaikki tarpeellinen tieto, jotta voi asioissa edetä. Oli kyseessä sitten lääkäri, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä tai päätöksiä tekevä virkailija, aina se tietyllä tapaa uuvuttavalta tuntuu. Varsinkin silloin jos ei ole varma, mitkä kaikki tiedot juuri tämän henkilön tulisi saada tietoonsa. Kun epikriisit, muut hoitokertomukset, kuntoutuspalautteet yms. Ovat kotona kolmessa paksussa kansiossa, on jonkinmoista karsintaa pakko tehdä.

Voin pilkkoa elämäni helposti eri kategorioihin, tuosta noin vaan nips ja naps, leikkaa ja liimaa. Voisi ajatella, että olisit suuri laatikosto. Laatikosto, josta löytyisi joka laatikosta hieman eri asioita, jotka liittyisivät sinuun, kehoosi, kokonaisuuteesi, elämääsi. Sitten pitäisi aina valita, mitä kaikkia laatikkoja avaisi esille, jotta toinen henkilö voisi sinne kurkistaa ja halutessaan tiedon esille nostaa. Mutta entäpä jos hän ei huomioisikaan sellaista laatikkoa, jonka itse koet oikein tärkeäksi? Entä jos taas hän kurkistaisikin liian moneen laatikkoon, niin että hukkuisi niiden luomaan informaatiotulvaan?

Aivan hiljattain olin tilanteessa, jossa eräs tärkeimmistä hoitosuhteistani loppui aivan yllättäen, tahtomattani, tuosta noin vain ilman valmistautumista. Hetkessä jolloin olin tehnyt töitä jo hieman pidempään, jotta olimme päässeet siihen pisteeseen, jossa olimme. Sitten yhtäkkiä tuo hoitosuhde päättyi. Vaihtoehtoja oli kaksi. Jatkaisin minulle täysin tuntemattomalla henkilöllä, joka näkisi kyllä siellä olevat tietoni ja saisi tietoja minusta muilta henkilöiltä. Toinen vaihtoehto oli, että menisin ainakin hetkeksi henkilölle, jonka kanssa loppuvuonna muutaman kerran työskentelin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ihan vain sillä, että tiesin pääseväni helpommalla, kun aivan kaikkea ei tarvitsisi aloittaa nollasta. Toki myötävaikuttamassa oli myös suuresti se, että pidin hänen tavastaan työskennellä, toisesta henkilöstä en tiennyt mitään.

Jotkut tilanteet ovat sellaisia, että ymmärtää täysin itsekin, miksi asioista pitää kertoa ja valottaa taustoja, sekä nykytilanteita, mutta välillä kaikki tuntuu hieman turhauttavalta. Etenkin sellaisissa tilanteissa, joissaa päätösvaltaa omaava henkilö näkee sinut vain paperilta. Paperilta jonka joku toinen on kirjoittanut sinulta saamistaan tiedoista. Tiedoista jotka sinä olet saanut muilta paperilla.

Lomakkeita toisensa perään tasaisin väliajoin täytellessä, samoihin kysymyksiin vastatessa, tekisi välillä mieli lyödä vain copy+pastea. Varsinkin tilanteissa, jolloin mikään ei ole muuttunut edellisestä kerrasta. 

 

Itsensä jatkuva perustelu, ja tilanteiden aukaisu muille on todella kuluttavaa. Varsinkin silloin, kun toinen henkilö ei ole niin perillä asioista, ja tietää tai ymmärtää vain pienen siivun. Kun itse on se henkilö, jolla on kaikki langat käsissä, hahmottaa kokonaiskuvaa myös paremmin. Se toinen henkilö saattaa olla vain yhden langan päässä, ja nähdä senkin vain pienenä siimana, vaikka todellisuudessa se pieni siima saattaisikin olla yksi tärkeimmistä langoista koko kokonaisuudessa.

 

En osaa kuitenkaan olla katkera tai vihainen näillekään asioille, en. Turhautunut ehkä, mutta aika moni asia on vain niin kuin on, ja mikäli niitä ei ole mahdollista muuttaa, ei ole tarvetta katkeruudelle. Tämä on vain osa elämääni. Näkymätön osa, jota monet eivät edes ymmärrä, sillä eivät ole ikinä nähneet sitä kokonaiskuviota mitä tähän kuuluu.

 

Täytyy muistaa, että silloin kun kerron itsestäni, sairauksistani, ja tilanteistani kokemuskouluttajan ominaisuudessa, ei kyse ole missään tapauksessa siitä, että itsestäni kertominen minua turhauttaisi. Ei todellakaan, kyse on kuitenkin niin eri asiasta. Kokemuskouluttajana kerron ilman että kertomani perusteella tehdään mitään päätöksiä. Niiden luentojen jälkeen eivät opiskelijat päätä myönnetäänkö minulle kuntoutuksia, saanko yksilöllisiä apuvälineitä, laitetaanko lähetettä sairaalaan, mitä lausuntoihin kirjataan, myönnetäänkö minulle vammaispalvelulaista mitä tukitoimia, mitä fysioterapiassa sillä kertaa tehdään, mitkä ovat tavoitteeni psykoterapiassa, tehdäänkö lääkityksiini muutoksia, järjestetäänkö verkostopalaveria, jatkuvatki hoitosuhteet, jatketaanko opiskeluoikeuttani, myönnetäänkö erityisluvalliselle lääkkeelleni kelakorvausta.....

 

Minä perustelen. Minä kerron. Paitsi siksi, että se on pakollista, myös vapaaehtoisesti. Koska en ole ainoa tässä maailmassa, jotka näitäkin asioita pohtivat ja läpikäyvät. Jos joku kaltaisissani tilanteissa joskus sanoo esim. Sairastelusta kysyttäessä, että ei jaksaisi nyt vastata siihen, anna hänelle aikaa. Annan hänen kertoa juuri sen verran kuin haluaa. Hän saattaa haluta purkaa turhautumistaan ja väsymistään sinulle, tai sitten hän saattaa olla niin uupunut siitä kaikesta, että haluaa vaan pohtia jotain pientä piristystä. Huulipuna, se toimii usein. Huulipunaa voi myös levittää huulilleen, juuri ennen lääkärikäyntiä pieneksi tsempiksi. 

Share
Ladataan...

Pages