Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Sitten kun olen vanhempi elän elämääni, kuten itse tahtoisin.

Sitten kun olen valmis, muutan vahingoittavia toimintamallejani.

Sitten kun minulla on aikaa, lepään kunnolla.

Sitten kun olen päässyt (takaisin) työelämään, voin oikeasti rentoutua.

Sitten kun olen valmistunut, voin hengittää.

Sitten kun...

Sitten...

Kaksi sanaa. Sitten. Kun. Yhdessä ne ovat samalla unelmia ja toivoa tuovia pieniä kokonaisuuksia, mutta samalla ne ovat myös kovin haikeita ja hieman epätoivoisiakin. Sitten kun... Pitääkö kaikki aina siirtää tulevaisuuteen? Sinne jonnekin kaukaisuuteen? Tuleeko aina tapahtuvan ensin jotain, ennen kun voi tapahtua jotain muuta?

 

Olin tänään koulutuksessa, jossa erittäin merkityksellistä työtä tekevä henkilö sanoi, että hän opastaa aina muita luopuvan siitä "sitten kun" ajatusmaailmasta. On asioita joita voi tehdä heti. Nyt. Tässä ja nyt samantien. Kaikkea ei kannata siirtää. Kaikkea ei kannata odottaa. Mitä jos ikinä ei pääsekään sinne "sitten kun" aikaan? Mitä jos mahdollisuus viedään pois? Mitä jos tulevaisuus ei tuokaan enää "sitten kun" hetkeä? 

Niin, on toki helppoa sanoa, että jotain kannattaisi tehdä jo nyt. Olen aiemminkin kertonut, että en oikeastaan usko jossitteluun. Mutta mitä jos ei jossitelisikaan, vaan oikeasti tekisi? Nyt. Heti. Eikä vasta sitten kun joskus jotain muuta on ensin tapahtunut. Ei aina tarvitse edes mitään tapahtua, jotta voisi jotain tehdä. 

 

Sitten kun on maailma, joka antaa aina odotuttaa. On toki hyvä, että on jotain mitä odottaa, mitä suunnitella, mitä toivoa. Mutta ei kaikkea tarvitse sinne lykätä. Hetkessä eläminen on taito, taito joka itseltäni vielä puuttuu. Vaikka sitä taitoa ei vielä olekaan, enkä taas tahdo menneisyyteen jossitellen katsoa, voisin ehkä edes joitain asioita koittaa siirtää "sitten kun" käsitteestä nykyhetkeen.

Siispä sanon näin myös sinulle: Tee jotain myös nyt, älä vasta sitten kun...

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Oli paljon kirjoitusideoita Pääsiäisen aikana kirjoitettavana. Sitten tuli Lilyn tauko teknisistä ongelmista pam. Puhelimessa on kuitenkin vieläkin lista, mitä kaikkea ainakin lähiaikoina haluaisin kirjoittaa. Mutta nyt listani lisäksi haluaisin muistuttaa, että aina saa heittää ideoita, mistä ehkä haluaisi minun kirjoittavan tai kuvaavan. 

Mitä sitten on ainakin tulossa, tässä pienessä blogissani nimeltä Lusikoita kiitos. ?

On pyydetty julkaisua arkeni apuvälineistä. 

On tarkoitus tehdä julkaisusarja yksilöllisen pyörätuolin hankintaprosessista.

Olen toteuttamassa Instagramin puolelta tullutta pyyntöä valottaa hieman meikkaamiseeni liittyviä juttuja.

On listalla myös aihe: Sitten kun...

On pohdinnassa kirjoittaa myös siitä, kuinka sairaalassa voi opiskella korkeakouluopintoja, vai voiko?

On listalla myös ruokareseptejä, joita haluaisin jakaa.

 

Tauko on nyt teknisten ongelmien voiton jälkeen päättymässä. Kaikenlaisia toiveita saa jättää, nyt ja aina. Myös videomuodossa onnistuu toteutus.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Otsikon kysymys tipahti eilen yllättyneenä erään henkilön huulilta. Kysymyksellään hän tarkoitti sitä, mitä on tapahtunut, kun olen nyt yhtäkkiä hyväksynyt. Hyväksynyt apua. Hieman. Edes vähän. Tavallaan ei ole tapahtunut mitään, tavallaan paljoa. 

Kuluneen viikon tiistaina tapasin ryhmän henkilöitä. Joukossa oli muutama, jotka eivät minua entuudestaan lainkaan tunteneet. He kyselivät minulta hieman henkilökohtaisen avustajan työnantajana toimimisesta, ja avun vastaanottamisesta sillä tavoin. Kerrottuani hieman tilanteista, sanoi toinen heistä ettei ikinä haluaisi tuollaista, hän kun tahtoo pärjätä itse, tehdä itse kaiken. Niin haluan minäkin, ja vielä enemmän! Minä olen vaativa. Minä olen myös liian kiltti. Minä mielummin vahingoitan itseäni, kuin aiheutan toisille mielipahaa. Minä teen. Minä suostun. Minä teen vielä enemmän. Paitsi sitten, kun jossain kohtaa tulee stop. Useampi henkilö ympäriltä mainitsee, kuinka nyt todellakin tarvitsisi jonkun muuttua, tai matto riuhtaistaan jalkojen alta niin että sitä löytää itsensä lattialta kompuroimasta. Kesti muutama vuosi ennen kuin suostuin avustajaan. Kesti monta kuukautta ennen kuin suostuin kantamaan asuntooni ruman sinistä suihkujakkaraa. Kesti monen monta vuotta, ennen kuin suostuin siihen että osaavaa hoitoa voitaisiin hakea eri teitä, ja sitä saa vaatia. Kesti liian kauan ottaa vastaan apua, ja kestää vieläkin.

 

 

Yhä edelleen koen avun vaikeaksi. Todella vaikeaksi. Minä voin auttaa kyllä muita, mutta minua ei tarvitse auttaa. Voin kyllä neuvoa muita, kuinka avun vastaanottamisessa ei ole mitään häpeää, mutta itse en neuvojani osaa noudattaa. Kamppailen tämän asian kanssa koko ajan, joten puhuessani avun vastaanottamisestani tunnen häpeää. Häpeää, syyllisyyttä, heikkoutta, huonoutta. Silti, sanon yhä edelleen avustamisena olemiseen liittyen: "Olen menettänyt paljon itsenäisyyttä, mutta myös saanut paljon itsenäisyyttä takaisin."

 

Niin, mikä tässä on nyt sitten muuttunut, kun nyt suostuinkin esimerkiksi laittamaan pyöriä pyörimään (heh heh) pyörätuoliasiassa, vaikka siitä oli minulle jo pidempään puhuttu. Tarkkaa, mitään suurta syytä en osaa sanoa. Osaan sanoa vain sen, että niin monet eri henkilöt ovat asiaa suositelleet, vaikka eivät ole tienneet toistensa mielipiteistä, eivätkä myöskään ole tienneet kaikkia asiaan vaikuttavia taustatekijöitä. Ehkäpä tähän liittyy myös sama asia kuin avustajassa: "Itsenäisyyttä menettäen, voin saada myös lisää itsenäisyyttä." 

Niin, ei näihin yksinkertaisia vastauksia ole. Moni asia vaikuttaa toisiinsa, halusipa tai ei. Useat asiat elämässä ovat prosesseja. Pitkiä sellaisia. Niitä ei saa sormiaan napauttamalla tuosta noin vain, mutta vaikka olisi jossain prosessissa pidemmällä, ei se tarkoita sitä että kaikissa olisi yhtä pitkälle päässyt. Niinpä minäkin olen vielä minä. Omanlaiseni henkilö, jolla on pitkä matka vielä edessä, jotta itselleen matkasta hieman helpomman suostuu tekemään. Kuten alla oleva kuva korustani kertoo, ei kaikkea tarvitse niellä, ei kaikkeen tarvitse suostua, ei aina tarvitse. Silti jokin voi muuttua.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kierrellen ja kaarrellen. Niin minä lähiaikoina olen monestakin asiasta kirjoittanut. Ei käsistäni niin vaikeaa kirjoittaa ole, vaikka sieltä päin suurin syyllinen olotilaani löytyykin, mutta ne ovatkin olleet niin jo pitkään. Tottunut. Turtunut. 

Kun kerroin julkisesti joutuvani luopumaan koirastani, kerroin samalla lyhyesti ongelmista jaloissani. Nyt prosessit jalkojen suhteen ovat etenemässä, tänään yhdellä askeleella. Fysioterapeutti lyhyen puhelinkeskustelun jälkeen sanoi ne sanat, joita olen samanaikaisesti pelännyt, mutta jotka samalla tuovat toivoa:

 

"Laitan sinut tähän pyörätuolijonoon".

 

 

Niin. Lähiaikoina mitä todennäköisemmin siis aloitetaan prosessi, jonka tarkoituksena on saada minulle apuväline, jolla pystyisin paremmin kotini ulkopuolella liikkumaan. Jonka avulla jaksaisin enemmän, ja jota käyttämällä välttyisin ylimäärisiltä kivuilta. Koska käsieni tilanne on mikä on, ei hyllyvalmis tuote ole kelpoisa, vaan prosessiin osallistuu useita eri ammattilaisia, jotka pohtivat tilannetta eri näkökulmilta. Varsinkin koska jalkojeni kivut ja ongelmat eivät ole peräisin yksinomaan jaloistani, vaan osasyyllinen taitaa löytyä selästä. 

 

Tuleva kevät ja kesä tuovat monia muutoksia arkeen. Tulee tehdä päätöksiä. Tulee pohtia vaihtoehtoja. Tulee kulkea sairaalan käytävillä. Tulee saada selvyyttä asioihin. Mutta kaikki se vie eteenpäin, kohti jotain. 

Nyt juuri tällä hetkellä kaikki tämä vie kohti odottamista, ja odottaminen toivottavasti kohti vastauksia.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

"Jos olisin silloin tiennyt, mitä tulevaisuus tuo, olisin tehnyt niin ja näin. Oh ja ah."

 

Tämä on aihe, jonka kirjoittamista olen pohtinut pitkään. En tarkoita kuullostaa ilkeältä, tai muita arvostelevalta, haluan vain kertoa oman näkökantani. Mikä tämä aihe sitten on? Tietynlainen marttyyrimainen katselmus, varsinkin silloin kun elämä muuttuu jonkun sairastumisen myötä. 

 

Meistä jokainen on nähnyt niitä lauseita, inspiraatiokuvia, ja vaikka mitä. Niitä, joissa joku henkilö kehoittaa kaikkia tekemään nyt ja heti kaikkia niitä asioita joista nauttii, sillä ikinä ei tiedä miten elämä muuttuu. Tämä lause tai henkilö kertoo melkeimpä aina, kuinka hän ei ikinä arvostanut niitä asioita, ja nyt katkerana katsoo taaksepäin. Kateellisena tuijottaa heitä, jotka vielä kaikkeen pystyvät. Miksi tämä sitten minua ärsyttää?

Mikäli kehoitetaan henkilöitä nauttimaan hetkestä, ja arvostamaan täysillä mitä kaikkea he nyt voivat tehdä, sillä elämä voi milloin vain muuttua.... Nauttiiko ja arvostaako niitä asioita silloin aivan oikeasti, juuri sillä hetkellä? Vai tekeekö niin vain, koska tulevaisuus saattaa ehkä muuttua? Onko se todellista arvostamista ja nauttimista, jos taustalla on koko ajan pelko niiden häviämisestä?

 

Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä tulevaisuus tuo...

Oi kumpa vain olisin nauttinut siivoamisesta...

Oi ja oi! Jos ja jos! Konditionaalia konditionaalin perään!

 

Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka henkilökohtaisesti en kaipaa sääliä, en tippaakaan. Elämän realiteetteihin kuuluu sen muuttuminen. Onko se aina reilua, no ei ole, epäreiluutta on maailmassa ihan liikaa. Mutta pointtini onkin juuri siinä, että jos jää liikaa katsomaan sinne taaksepäin, ja kehoittaa kaikkia tekemään samalla tavalla... Kehoittaako samalla muita varautumaan jatkuvasti mahdolliseen epäonneen, tai epäreiluuteen? Varsinkin jos asiansa ilmaisee marttyyrimaisella, ja sääliähuokuvalla tavalla. Kyseiset kommentit tuottavat myös helposti muissa henkilöissä huonoa omaatuntoa, ja muita kielteisiä tunteita.

 

On toki henkilöitä, jotka saattavat voimaantua säälistä, sekä itsensä marttyyriasemaan julistamisella. Nykymaailman somekulttuuri tykkäyksineen ja sydämineen varmastikin ruokkii tätä ajatusmaailmaa myös. Jokainen käsittelee sairastumistaan, sekä elämäänsä itse omalla tavalla, sekä toivottavasti myös toisten tuella. En usko, että kukaan tarkoittaa pahaa tällä käyttäytymismallilla, mutta voi se silti tuntua muista turhauttavilta. On rikkautta, että on erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia. Uskon että tämäkin aihe esittäytyy täysin erilaisina erilaisen ihmisten silmin. On eri asia tarkasteleeko tätä asiaa vaikeasti monisairas ystäväni, tai henkilö joka ei ole suurempia epäkohtia elämänsä varrella kohdannut. Mihinkään kilpailuasetelmaan ei silti ole tarvetta, ehei. Vaikka valitettavan usein tuntuukin siltä, että monet kilpailuun ryhtyvät. Silloin on hyvä itse tiedostaa, jääkö hiekkalaatikolle, vai poistuuko tarkastelemaan muita asioita.

Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö, se kaikille suotakoot. Tämä on vain yksi hieman isommista asioista, mitä sairastamisen maailmassa olen havainnoinut. Kyseisestä aiheesta voisi saada hyvän tutkimuksen, ja voisipa sairastamisen somekulttuurista saada vaikka minkälaista juttua aikaiseksi (mikäli aika ja kunto antaisivat myöden, tutkisin ja kirjoittaisin aiheesta itse, mutta tällä kohtaa tyydyn odottamaan jonkun toisen tarttuvan siihen jossain vaiheessa.).  

Share
Ladataan...

Pages