Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Viikonloppuna sitä ajattelin, ääneen siitä keskustelin. Miksi kurjuus on kiinnostavampaa, kuin onni? Mikä siinä on, että taakseen pimeämmät varjot  saavat kirjoitetut kirjaimet, vaikuttavat lailla kimalluksen vetävän puoleensa tiukemmin, kuin puhtaammasta valosta sädehtivät sanat? Vaikka pintaa valaisevasta onnesta kertoisikin, voittavatko vaikeuksien säröt mielenkiinnon?

Puhun, kirjoitan ja kuvaan. Esiinnyn ja piilotan. En huomiosta sitä tee, ei kuulija- tai lukijamäärällä merkitystä itselleni tilastollisesti ole. Millä on merkitystä on se, miten viestin saaja sen käsittelee ja tulkitsee. Kuinka sanomani ymmärretään. Siksi pyrinkin kertomaan asioista useammilta eri näkökulmilta.  Kivusta ja sairastamisesta kokemuksieni kautta puhun, mutta koska elämäni ei vain niiden täyttämää ole, käsittelen myös muita aiheita. 

 

Sen huomion olen kuitenkin tehnyt, enkä ole tässä ainoa, että traagisimmat ja vaikeimmat asiat herättävät ihmisten mielenkiinnon suuremmin, kuin ne elämän osa-alueet jotka suurimman osan arkeen kuuluvat. Ehkäpä siinä se vastaus onkin: 

Asiat, joiden ei ajattelisi tapahtuvan, ovat kierolla tapaa viehättävämpiä, kuin tavallisuuden onni. 

 

Mikäli elämässä on paljon epäonnea, saattaa elämän tavallisuus näkyä onnena vain henkilölle itselleen. Epäonni ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti kauhua, siinä missä onni ei automaattisesti maalaa kauneutta. Jokainen elää kuitenkin omanlaista tavallisuuttaan, joka tarkoittaa sitä, että jonkun elämän pieni särö, saattaa vaikuttaa toiselta katastrofilta, mutta on todellisuudessa vain pieni kompastuskivi. Samantyylinen asia, kuin kipuasteikkoa kysyttäessä: Jonkun kolmonen on toisen kymmenen, ja toisen seitsemän on jonkun kakkonen. Niin, jokaisella on ne omat asteikkonsa, usealla elämän osa-alueella.

 

Miksi en itse halua kirjoittaa vain sairastamisestani, vastoinkäymisistä ja taisteluista? Koska en halua kietoutua liikaa siihen peittoon. Olisi liian helppoa jäädä vain sinne kuvitteellisen peiton alle makaamaan, kuin avata silmän myös muille asioille. Turhan helposti sitä myös asettelisi kaulaansa kärsivän mitalia, sellaista, jota kiillotetaan vain kärsimyksellä, ja jota muut sitten suut auki ihastelesivat, sekä säälisivät. Olen nähmnyt tätä liiankin usein. Ei epäonnessa ja huonossa tuurissa ole mitään ihannoitavaa, sitä vain tapahtuu, joillekin enemmän kuin toisille. 

Säröjä. Niitä on meissä kaikissa. Ne kiinnostavat, saattavat kiehtoakin, mutta joitain myös pelästyttää. Siispä myös onnen säteille ja tavallisuuden valolle tulisi avata silmänsä. 

 

Mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista, ehkäpä hieman liian pitkään. Useimmiten nimittäin on niin, että ne nopeimmin ja spontaanisti kirjoitetut tekstit ovat niitä aidompia. Mutta toivottavasti väärinymmärrystä ei kirjoitus kenenkään mieliin tullut.

Kerrottakoot kuitenkin vielä, että vaikka blogini luetuimmat kirjoitukset ovat kaikki sieltä kurjimmasta päästä, on heti niiden jälkeen "Kiitos sinä" julkaisusarjan tekstejä. 

 

Kiitos sinulle, joka olet kurkistanut vaikeuksiin, mutta joka olet ymmärtänyt elämässä olevan myös paljon muuta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kevät 2016 on päättymässä, kevät joka toi mukanaan paljon suuria muutoksia. Jos itse olisin voinut universumin liikkeisiin vaikuttaa, olisin jo tammikuussa hypännyt tämän vuoden yli, ja siirtynyt seuraavaan. Sitä mahdollisuutta ei tarjottu ei, mutta seuraava vuosi saapuu vielä, vuosi jonka on pakko olla ainakin joiltain osin helpompi.

Olen kevään aikana oppinut paljon. Suurimmat oppimiset, ja oppien käyttöönotto odottavat kuitenkin vielä tulevaisuudessa, siellä jossain. 

Kevät toi mukanaan lisää kipuja. Kipuja laajemmalle alueelle sairauteni levitessä. Kivut toivat mukanaan jälleen lukuisia uusia selvityksiä sairaalassa. Kivut lisäsivät toimintarajoitteitani, ja arkeeni pyöri uusia apuvälineitä. 

Oli tämä kevät paljon muutakin, kiireinen kalenteri on pitänyt siitä huolta. Käyn jatkuvaa kissa ja hiiri leikkiä kipujen ja kiireen kesken: kumpi ehtii tehdä enemmän? Voinko hyvinvointini unohtamalla tehdä paljon ja nopeasti, vai pakottavatko kaikki tuntemani kivut kalenterin kaapin perälle? 

 

Yksi vuodenaika takana, kolme edessä. Seuraavana kesä. Kesä ei ole lomailun aikaa itselleni. Tiedossa on ainakin itsenäisiä opintoja, vapaaehtoistöitä, laitoskuntoutusjaksoja, suunnitelmien tekoa, sekä sairauksien hoitoon liittyviä asioita.

Kevät, tulen muistamaan sinut paljosta, vaikka paljon haluaisinkin unohtaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 Lähetyksen katsoaksesi tarvitse mobiililaitteen, jolle on ladattuna Periscope sovellus. Ladattuasi sovelluksen, tee itsellesi käyttäjätunnus. Kun avaat sovelluksen, klikkaa kolmen henkilön näköistä kuvaketta alareunassa. "Henkilöt" kohdasta klikkaa suurennuslasia, ja kirjoita hakukenttään Lusikoitakiitos. Klikkaa a.:n profiilia ja ryhdy seuraajaksi. Lähetyksen alkaessa saat ilmoituksen siitä puhelimeesi, mikäli olet sallinut sovelluksen ilmoitukset. Voit myös lähetyksen jo alettua tulla katsojaksi, avaat vain sovelluksen ja klikkaat käynnissä olevaa lähetystä (mikäli siis aloit seurata a.:ta). 

Tervetuloa! Selina & a. https://help.periscope.tv Kun äiti kelaa Selinan blogin löydät täältä:http://kunaitikelaa.blogspot.fi/

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Kirjoitus on osa julkaisusarjaa, jossa ilmaisen kiitokseni jollekin henkilölle, joka on ollut osa elämääni joko vain hetken häivähdyksen, tai pidemmän aikaa. Pääasia, että henkilö on kiitoksensa minulta ansainnut. 

 

 

Kiitos sinä serkkuni U.

 

Lapsena muistin sinut serkkuna, jolla oli punertavat hiukset. Mummumme ja pappamme makuuhuoneessa oli lipaston päällä valokuvia, sinusta oli kuva otettuna rippipäivänäsi. Punaiset pitkät hiukset, ne kehystivät kasvojasi. Ikäeroa meillä on yli kymmenen vuotta, olemme syntyneet eri vuosikymmeninä, joten lähinnä tapasimme lapsuudessani vain sukujuhlissa. 

Mikä meitä on viime vuosina lähentänyt? Elämä. Elämän nurjat puolet. 

 

Nurjan puolen rumuutta ei täysin pimeässä näe, siihen tarvitaan valoa. Emme ole nähneet samaa nurjaa puolta, mutta muistan sinun sanoneen useamman kerran: "Mikään ei ole enää entisensä."

Vaikka olimmekin valkoisessa korkeassa rakennuksessa useampaakin otteeseen samaan aikaan, olimme siellä täysin eri syistä, ja eri rooleissa. Emme niiden seinien sisällä kohdanneet, vaan aina ulkopuolella. Me ymmärrämme asioita, joita toiset kauhistelevat. Me osaamme heittää vitsiä asioista, joita muut pelkäävät. Me osaamme olla me, ainakin välillä.

Minä sinua kovin ihailen. Se valo ja ilo, se innokkuus. Mutta yksi niistä asioista, joita sinussa kovin arvostan, on se että olet pakon sanelemana oppinut, että elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ole kalenterin sivuilla, tai vaikka olisikin, saattaa joku tai jokin repiä nuo sivut kesken tavallisen päivän, eikä mikään ole enää kuin ennen. 

Kiitos sinä, joka vaikealla polulla useita autat. Polulla, jolle kenenkään ei kuuluisi joutua astumaan. Kiitos sinä, että olet sinä. Omanlaisesi pilkkuihin ja punaiseen verhoutunut nainen. Minni Hiiri.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Se istuu rintakehän päällä, kasvonsa kasvojasi kohti. Siinä se istuu, välillä painavampana, välillä hieman kevyempänä. Hämärän peittoa se ympärillesi kutoo, kerros kerrokselta tiukemmaksi. Kätensä se toisinaan kurkkusi ympärille asettaa, sormiaan puristaen, hengitysilmaasi tukkien. Siinä se on ja istuksii, ja listoja elämästäsi kirjoittaa, listoja jotka sielusii metallilaatikoihin kategorioiden järjestää, ja sitten betonilla peittää. Kasvoillesi osaa se hymyn luoda, mutta samalla ajatuksiasi sumuttaa. Se istuu rintakehän päällä, ja kaulassaan nimikylttiä kantaa, kylttiä johon Ahdistus nimensä kirjoittaa.

Ahdistuneisuus, salakavalan petollinen ystävä. Se ei vain hetkittäin rintakehäni päälle hyppää, ei se istuu siinä niin syvään, että kehoon kuoppa jättää jälkiään. Keinoa jos monenlaista se löytää, ja yrittää ajatuksia sekä toimintamalleja muuttaa. Niin, että kaikkia niitä ei itse edes huomaakaan.

Se kuiskii korvaasi, kuinka mikään ei riitä. Se kuiskii korvaasi, kuinka et osaa. Se kuiskii korvaasi, kuinka vaikeuksia lisää vaan keräät. Se kuiskii korvaasi, kuinka sielusi metallilaatikot rummuttavat. Se kuiskii korvaasi, kuinka kovempaa ja lujempaa tulee mennä. Se kuiskii korvaasi, kuinka järjestystä olla pitää. Mikäli korvasi kuiskinnalta yrität peittää, huutaa se pimeää sumua ympärillesi, sumua joka maalaa eteesi sanat:

"Sä et pysty tähän"

Ei niiltä sanoilta pääse karkuun, ne ympäröivät tiukemmin, ja uhkaavammin lähestyen. Jos sumu peittyy ympärille liian tiiviinä, liian lujaa sanoja huutaen, saapuu paikalle paniikki. Paniikki jolloin samalla hetkellä mikään ei tunnu miltään, mutta kaikki tuntuu liialta, liian paljolta tähän hetkeen. 

Istunut on se siinä jo pitkään. Liian pitkään. Yhdellä lakaisulla ei ahdistuneisuutta syrjään lakaista, se piiloutuisi vain, ja tulisi likaisempana takaisin. Kovalla työllä. Harjoituksilla. Siedättymisellä. Armolla. Tuella. Uskolla. Uskalluksella. Niillä kaikilla on merkityksensä, jotta se pois rintakehältä hyppäisi, ja usvaan itse häipyisi, ennen kuin sinut sinne kadottaa.

Minä puhun. Minä olen puhunut jo aiemmin, puhun jatkossakin. Ahdistuneisuuteeni kuuluu monta eri osatekijää, ja eri ahdistuneisuustyyppejä on hämärän piirin tanssissa mukana useita. Tanssissa, joka on jatkunut pitkään. Tanssissa, jonka piiri yhä lujempaa ja lujempaa pyörii.

Silti, minä jalkani maassa pidän. Jalkani kevyempää tulevaisuutta kohti suunnaten, vaikka edessä vielä kivikkoinen hämärän polku. Polku, jota ei tarvitse kulkea yksin, sille saa opastajia tietä valaisemaan.

Share
Ladataan...

Pages