Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Maisemani taitaa olla tänään aikalailla tämä näkymä, minkä näen illalla silmät sulkiessani, ja aamulla ne avatessani. Okei jos rehellisiä ollaan, viimeisenä ennen nukahtamistani näen useimmiten Netflixin puhelimen ruudulla, ja tuon sänkykatokseni näen ennen aamua yön aikana kymmeniä kertoja. Oli miten oli, keho ei jaksa tänään liikkua mihinkään. (Tämä postaus on kirjoitettu normaaliin tapaan useassa osassa, muutama lause kerrallaan yhdellä sormella puhelimella naputeltuna.)

 

Miten sitten lausunnoissani kirjoitetaan huolitellun näköisestä hymyilevästä nuoresta naisesta, joka kommunikoi itsevarmasti, ja josta saa positiivisen vaikutelman? Tarvitaan vain hieman K:ta, aika paljon S:ää, ja hyvää H:ta!

 

KAHVIA

SARKASMIA

ja

HUULIPUNAA

 

Kyllä, tämä paitani kertoo kaiken olennaisen. Niin osuva se on, että jo ennen sen tilaamista sain useammaltakin kaverilta kommenttia, kuinka maailmassa ei voi olla minulle sopivampaa paitaa. Normaalisti vihaan tekstipaitoja, mutta tämän kohdalla täytyi tehdä poikkeus. 

 

Koo niin kuin kahvi. Ei, ei Moccamasterilla keitettyä litkua, vaan vahvempaa ja aromikkaampaa eliksiiriä. Tavallista kahvinkeitintä ei asunnostani löydy, mutta erilaisin välinein saan tehtyä neljällä tapaa kahvia kuppiini. Riippuen hieman millaista kahvia satun juuri sillä hetkellä kuppiini toivomaan. Isoja määriä en kahvia juo, enkä edes joka päivä. Se on ennemminkin nautinto, kuin tapa. Hyvää kahvia kuppiin siis, ja kuppi huulille!

 

Äs niin kuin sarkasmi. Oi huumorintaju, kuinka tylsää ja väkinäistä elämä ilman sinua olisikaan. Kummeliläpät eivät kuulu lempiasioihini maailmassa, mutta arjen sarkasmin viljely sitäkin enemmän. Kyllä, se on minulle sen verran tärkeää, että mainitsin asiasta työpaikkailmoituksessa henkilökohtaista avustajaa etsiessäni, sekä kartoittaessani sopivia psykoterapeuttikanditaatteja. 

 

Hoo niin kuin huulipuna. "Odota vähän. Täytyy laittaa huulipunaa, että tunnistaa tytöks." Tuon lauseen kuulee suustani, hän joka kahvilla tai syömässä kanssani käy, ja on pöydästä nousemassa. Meikit kasvoilla, ja aina hieman huulipunaa. Normaalina päivänä laukustani löytyy noin seitsemän huulipunaa, loppujen ollessa väriluokiteltuina kylpyhuoneen laatikossa. 

 

(Paidan löydät täältä. Kyseessä ei ole mainoslinkki, eikä tämä ole yhteistyöpostaus.)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yksi ensimmäisistä kirjoituksistani blogiin on ollut oikeudesta ulkonäköön sairastamisesta huolimatta. Tuo kirjoitus sai aikaan paljon kommentteja, ja yhteydenottoja, kuinka tosiaan jokaisella on oikeus näyttää miltä haluaa, sanoivat stereotypiat sitten mitä tahansa. Aihe on noussut pintaan tällä viikolla arjessani useamman kertaan, negatiivisin ajattelutavoin. Vaikka meikkaan ja huolehdin ulkonäöstäni, ei se tarkoita sitä, että kokisin sen välttämättä hyväksi.

Apuvälineet ovat muuttaneet ulkonäköäni. Se, että ortoosit näkyvät, tai etttä istun pyörätuolissa, ei varsinaisesti haittaa minua ulkonäöllisesti, vaan se mitä ne tekevät vaatetukselleni ja tyylilleni. Joudun huomioimaan pukeutumisessani ennen kaikkea käytännöllisyyden:

Sietääkö ihoni materiaalin? Minkälainen on vaatteen puristavuus? Pystynkö pukemaan kaikki ortoosini vaate päälläni? Kykenenkö liikuttamaan käsiäni kelatessa hyvin? Onko vaatteessa vaara tarttua kiinni pyörätuoliini? Kestääkö vaate kulutuksen ortoosien tarrapintojen, ja nauhojen kanssa? Ovatko housut mukavat, niin että ne päällä voi istua koko päivän? Saako kengät tarpeeksi löysälle turvotusten iskeytyessä päälle? Pystynkö pukemaan vaatteen yksin päälleni? Voinko käyttää samaa vaatetta sekä vapaa-ajalla, että kuntoutuksissa?

...ja tässä vaiheessa en ole edes vielä päässyt niihin kysymyksiin, jotka liittyvät vaatteiden tyyliin. Kuullostaa erittäin materialistiselta sanoa, mutta minua surettaa joutua luopumaan joistain lempivaatteistani, sellaisista jotka eivät enää nykyään täytä kaikkia niitä kriitereitä, jotta voisin vaatteeseen pukeutua. En halua menettää tyyliäni, en kokonaan. Ortoosit ja apuvälineet eivät sanele tyyliäni ja ulkonäköäni, vaan minä itse. Välillä se vain on todella hankalaa. Useimmiten nykyään koen tyylini rumaksi ja kovin erilaiseksi, ei se terveempänä tällainen olisi.

Onko ulkonäköni muuttunut sairauksieni myötä? On. En ole ikinä kokenut ulkonäköäni viehättäväksi, ja useampi eri osatekijä on vaikuttanut siihen, miksi en koe kehoani tai ulkonäköäni hyväksi. Useamman kerran on blogissani esiintynyt kuvia käsistäni, silloin kun niissä on kaikki CRPS:n aiheuttamat muutokset päällä. Useimmiten silloin kun nuo muutokset ovat käsissäni, iskeytyvät ne samaan aikaan myös jalkoihini. Viehättävän näköistä se ei ole, ei. Useampikin henkilö on kuvaillut varsinkin oikeaa jalkaani pahimpina hetkinä kuoleman näköiseksi. Siltä se näyttääkin.

Kotona ollessa revin sukat heti jaloistani pois, ne eivät yksinkertaisesti kestä niitä. Kotini ulkopuolella ollessani täytyy minun valita kengät, jotka saa tarpeen tullessa mahdollisimman löysälle turvotusten vuoksi. Kaapissani on monia kenkiä, joita haluaisin käyttää, mutta joihin turvonneet jalkani eivät mahdu, tai joita herkistynyt ihoni ei kestä. Ne kengät joita voin pitää, verhoavat jalkani piiloon, onneksi.

Negatiivisin adjektiivein minä kehoani ja ulkonäköäni kuvailen, kyllä. Sekä kehoni, että mieleni sairaudet ovat sumentaneet ajatusmaailmani siitä entisestään. Liian moni osatekijä vaikuttaa, vaikuttaa siihen ettei ulkonäöstään hyvää näe.

Mutta ehkä, ehkä joskus kokonaisuus muuttuu, ja niin ollen myös omat silmäni. Se vain vaatii paljon, todella paljon. Siltojen rakentamista, rakenteiden vahvistamista, linssien kirkastamista, pilvien siirtämistä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Voisin elää tortilloilla. Tosin en kylläkään niillä tex-mex tyylisillä kavereilla, vaan käyttäisin tortilloita ihan vain täytteiden pohjina. Joskus blogini aivan alkumetreillä julkaisin ohjeen tortillakavereihin, joiden päällä oli ranskankermaa, mozzarellaraastetta, parsakaalia, sekä kylmäsavulohta, eri variaatioilla. Sellaisiakin tulee vielä tehtyä, mutta viikonloppuna kehittelin tuosta sanottakoot hieman hienostuneemman version. 

Idea tälle kaverille syntyi itseasiassa viime viikolla ollessani laitoskuntoutuksessa. Selasin fysioterapiassa aikakauslehtiä (kyllä, kuntoutusmuotoni ovat hieman tavallisesta poikkeavia), ja kesken varsinaisen tehtävän, osui silmiini juttu erilaisista pizzoista. Kuvassa oli pizza, jossa oli ricottajuustoa, päärynän viipaleita, tuoreita viikunoita, ja aurajuustoa. Oi se näytti niin hyvältä!

Sunnuntaina päätin, että haluan syödä tuollaista. Nyt. Heti. Henkilökohtainen avustajani ei ollut töissä, joten pizzapohjan teko oli poissuljettu. Kelasin pieneen lähikauppaan, jonka valikoimiin eivät tuoreet viikunat, tai ricottajuusto kuuluneet. Koska tortilloita, päärynöitä, ja aurajuustoa kuitenkin löytyi, päätin hieman oikaista. Jos ei kerta ole ricottaa, otetaan ranskankermaa. Jos ei kerta ole tuoreita viikunoita, otetaan viikunahilloa. 

Kaverit pohjan päälle. Uuni 225c. Väriä pintaan. Suuta kohden. Nautiskele.

 

Oi kyllä, toimii!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Olen tehnyt tällaisen postauksen joskus aiemmin, mutta siitä on jo aikaa, niin etten edes muista mitä valokuvia siinä oli, tai mikä jutun otsikkona mahtoikaan olla. Mutta tässä, näin sunnuntain ratoksi hieman sekalaisia valokuvia, ja tarinoita niiden takaa. Missään järjestyksessä valokuvat eivät ole, eikä niiden valikoitumiselle ole sen suurempaa syytä. Nämä ovat vain sanoja, sanoja kuvien takana.

 

Muutama vuosi sitten ostin Roomasta käsintehdyn kauniin valokuva-albumin. Tuon albumin sivuille olen kehittänyt kuviani, suurimmaksi osaksi Instagram-kuvia, ja asetellut niitä erilaisiksi kollaaseiksi. Sairastaminen ja sairaala, niin, niitä tämä aukeama mukanaan kantaa. Osan noista hetkistä muistan täysin, osasta minulla ei ole tietoakaan.

Viime kesänä Sveitsin Alpeilla söin palan luumutorttua kermavaahdolla, ja join kylmän lasillisen Ovomaltinea. Kaivoin repustani paperia, revin sen pieniin palasiin. Kirjoitin sanan, vangitsin hetken.

Talvella kuvasimme yhdessä henkilökohtaisen avustajani kanssa videon päivästäni. Illalla iski kova kipukohtaus, jolloin en voinut muuta kuin yrittää olla paikoillani. Kun kohtaus oli hellittänyt, oli ihoni vielä laikukas, oli ripsivärini valunut poskilleni, oli tuskanhiki hiipinyt pitkin ihoani. Siinä minä olin, kivuliaana, arjessani.

Aiemmin päivällä olin parini kanssa ottanut voimauttavan valokuvan kurssin valokuvat. Illalla asuntooni paistoi kaunis valo, ja kynteni kimaltelivat kilpaa auringonsäteiden kanssa.

Vanhoja pilttipurkkeja, koristeteippiä, maalia, paperinarua ja voimapaperia. Niihin valmistin kahdelle tädilleni ilman suurempaa syytä syötäviä lahjoja: marinoitua punasipulia ja siemennäkkäriä.

Huijaus juustokakkuset. Paahtoleipää, Marabou-suklaatuorejuustolevitettä, pakastemarjoja. Nämä olivat jossain vaiheessa parhainta mitä tiesin, ja hieman liiankin helppoja valmistaa.

En enää pukeutuisi näin, mutta muistan tuona päivänä pitäneeni asustani kovin. Olin pitkän sairasloman keskellä lähdössä opinnäytetyön toimeksiantajan toimistolle allekirjoittamaan sopimuspapereita.

Tatuointi, joka tehtiin sairaalahoitojakson aikana. Aamulla sairaalasta tatuointistudiolle, uusi tatuointi käteen, takaisin sairaalaan. Illalla sain kirjoittaa usealle hoitajalle tatuoijani yhteystiedot. 

Berliini, kesä 2014. Jalassani eivät olleet nahkahousut, nahkahame kylläkin. 

Hymy oli herkässä 23.8.2014, sen päivämäärän muistan helposti, siskontyttöni oli juuri syntynyt. Lähdin heti tiedon syntymästä saatuani Helsinkiin, ja päivän kuljin kaupoilla odottaen sairaalan vierailuaikaa. Niin, tämän näköisenä lähdin kotoa, mutta valokuvat mitkä minusta on tuolta päivältä synnytyssairaalasta, näyttävät aivan toisennäköisen tuoreen tädin. Kiitos vesisateen ja auringon vaihtelun, ja laukun kantamisen ympäri kaupunkia. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Jo alkuvuonna ne ensimmäiset kysymykset ihmisten huulilla muodostuvat: "Mitä aiot tehdä kesällä?". Mitä siihen kysymykseen oikein vastaisi, aion elää arkeani. En pidä kesälomaa, joten mitä minun kesääni sitten ainakin sisältyy?

  • Aion juoda kahvia. Aion löytää lempikahvini Chemexillä, pressopannulla, mutteripannulla ja cold brew tekniikalla valmistamaani kahviin, jokaisen siis omat hyvät pavut. 
  • Teen mehujäitä.
  • Opiskelen. Teen itsenäisiä opintoja, ja suunnittelen syksyn aikataulut.
  • Opetan kummitytölle jonkun uuden taidon.
  • Käyn kuuntelemassa yhtä lempiartisteistani siskon kanssa Flowssa.
  • Teen järjestötöitä, ja suunnittelen syksyn eräitä projekteja.
  • Valokuvaan hyvän ystäväni voimauttavan valokuvan menetelmin.
  • Jatkan kevään harjoittelupaikassani toisen harjoittelujakson merkeissä.
  • Yritän metsästää itselleni viimeisen harjoittelupaikan loppuvuodeksi.
  • Käyn kuntoutuksissa.
  • Olen kahdissa sukujuhlissa.
  • Kutsun vanhan työkaverin luokseni kahville, ja yritän saada meille hankittua maailman hienoimmat takeaway kahvimukit.
  • Käyn lääkärissä.
  • Kehystytän olohuoneeni seinälle uuden taulun.
  • Kuntoutan itseäni ja teen suunnitelmia tulevaisuuteen laitoskuntoutusjaksoilla.
  • Suunnittelen syksyä ja talvea.
  • Värikoodaan kalenteriani.
  • Kuuntelen samoja kappaleita kerta toisensa jälkeen.
  • Täytän byrokratian lomakkeita.
  • Valokuvaan.
  • Hengitän.

 

Share
Ladataan...

Pages