Ladataan...
Lusikoita kiitos.

On monia asioita, joita sairaalassa ollessa aina kaipaa. Eihän siitä mihinkään pääse, ettei sairaala ole oma ympäristö, omine virikkeineen. Vuosien mittaan on tullut vietettyä sairaalassa niin paljon aikaa, että jotkin asiat ovat menettäneet suuremman merkityksensä, mutta samalla taas jotkut asiat tuntuvat yhä tärkeämmiltä. 

 

Oma koti, se jonka oven itse lukita voi. Koti, jonka seinien sisällä oleskelevat vain ne henkilöt, jotka minä itse olen sinne kutsunut. 

Ruoka, se jonka itse valitsen. Makuja, erilaisuutta, ja vaihtoehtoja.

Äänimaailma, se mitä kuulla haluan, missä haluan.

Kahvi, se jonka pitkän kaavan mukaan eri menetelmin valmistan.

Arjen kuviot, ne jotka aikatauluja rytmittävät. Vaikka sairaalassa omat aikataulunsa, ja rytminsä ovatkin, eivät ne kuitenkaan arkea ole. Pysähtymistä toki opetella pitäisi, mutta kiirettä kovin kaipaan.

Omat lakanat, ne huuhteluaineelta tuoksuvat, iholla miellyttäviltä tuntuvat.

Kaikkialla toimiva internet, se joka ei sanele missä kohtaa istuessani yhteydet toimivat, tai eivät.

Ihmiset, ne joita normaalissa arjessa tavata.

Vaatteet, ne joita ihmisten ilmoilla pitää, joissa pelkkä mukavuus ei ole sijalla numero yksi.

Hallinta, se että tietoinen aikatauluista ja kaikesta olisin. Vaikka naruja käsissä pideltävinä liian monta tällä hetkellä onkin, ja niitä muille jakaa pitäisi, en hallintaa unohtanut ole.

Valokuvaus, niitä muitakin kuvia kuin meikittömiä väsyneitä sairaalaselfietä, tai väritöntä sairaalaruokaa.

 

 

En päätä omaan tyynyyn paina, ei sänkyni tiipiin alla ole. Minä sinisten lakanoiden väliin sujahdan, ja yöllä hoitajan kasvot ovenraossa näen. Aamulla puuroa lautaselleni kauhon, ja käteeni kaadetut lääkkeet kurkustani alas nielaisen. Minä lepoa huoneessani harjoittelen, ja apua pyytää koitan. Sairaalassa vielä olen, vaikka joitain asioita kaipaan. Mutta ne kaipuut vielä luokseni tulevat, ne vielä saan.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kaksi yötä, kaksi yötä olen elokuussa omassa sängyssäni viettänyt, enkä enempää tule viettämään. Lakanat sairaalasängyssäni siniset, lakanat jotka sairaalahuoltaja keskiviikkoisin vaihtaa. Niiden alla minä nukun, nukun kunhan lääkkeeni kansliasta haen. 

Minä sairaalan vieraassa sängyssä lepoa opettelen. Eri syistä minä sängyllä lepään, eri tavoin minä harjoittelen.

 

On kevyt sininen peitto öisin päälläni. Peiton ja minun välissä, lämpöpakkauksia ympäri kehoa. Tyyny polvien alla, selälle asentoa parempaa hakien. 

On painava sininen peitto päivisin päälläni. Minä hoitajan apua tarvitsen, jotta peiton painavan päälleni saan. Kehoni paremmin aistin, siinä olevani tunnen. Musiikki korvissani soi, tai elokuva ruudulla pyörii. Siinä minä olen, välillä omasta tahdosta, toisinaan toisen kehoittamana. 

 

Ovat sängyt elokuussa vieraita olleet, ehkä syyskuussa öitä omassa vieraita useammin.

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Pyörät ne pyörivät ympäri vaan, mutta vain jos minä kelausvanteilla kelaan, ja ohjaan. Viime viikolla kelasin useammassa eri paikassa, eri tarkoituksin, ja mahtuipa mukaan yllätykseenkin kelailu. Mutta minne minä lähiaikoina kelasin?

Kelasin Flow-sunnuntain jälkeen heti seuraavana aamuna kuntoutuslaitokseen, toiselle yksilökuntoutusjaksolleni. Neljä päivää kelasin ympäri kuntoutuslaitosta toimintaterapiaan öljyvärimaalausta maalaamaan, fysioterapiaan käsiteltäväksi ja harjoittelemaan, kipupsykologin huoneeseen keskustelemaan, neuropsykologin vastaanotolle muistia testaamaan. Sinne tänne minä kuntoutuslaitoksessa kelasin, mutta en vain kuntoutusharjoitteiden perässä, vaan myös ystävän.

Sattui hyvä tuuri. Ystäväni, joka asuu kaupungissa, jonne on hankala päästä kotikaupungistani, sattui olemaan samaan aikaan myös kuntoutusjaksolla samassa paikkaa, vain yksi kerros oli välissämme. Niinpä joka päivä pujahdin useamman kerran hissiin, ja kelasin toisen osaston käytävillä, kohti hänen huonettaan. Kaikesta me keskustelimme, ja myös ääneen nauroimme. Mutanaamiotkin kasvoillemme levitimme, koska saahan kuntoutuksessakin kuitenkin itsestään huolta pitää.

Me yhdessä myös eräänä iltapäivänä kuntoutuslaitoksesta pois kelasimme, perättäin invataksiin pyörätuolimme sidottiin. Oli tarkoitus ostoksille kelata, mutta paljon muutakin teimme. Valokuvia niin paljon otimme, että ohikulkijoita toimemme nauratti, mutta me olimme vain iloisia. Suunnittelimme projektia yhteistä, jonka myöhemmin tännekin julkaisen, kunhan se ensin päivänvalon näkee. 

Kelasimme me myös kahvioon, ja sinne ostoksillekin. Vaikka ostossaalis jäikin köyhäksi, hauskoilla muistoilla mielemme rikastuivat. 

Minä sairaalaan torstaina takaisin kelasin. Täällä minä käytävillä kelaan, mutta huoneeseeni kelatessani, oven tiukasti perässäni suljen. Lepoa minä opettelen, jottei aina tarvitsisi kelata, ainakaan ihan niin lujaa.  

 

Lauantaina kelasin sairaalasta päivälomalle, lomalle kohti Helsinkiä, ja siskontytön 2-vuotissyntymäpäiväjuhlia. Mutta en vain sisälle kelannut, pienen neidin pakettien avaamista katsomaan, en. Minä yllättäen siskoni puutarhaan kelasin, ja todistin, kun hän paljain varpain nurmikolla avioliittoon käveli. Yllätyshäät ja syntymäpäiväjuhlat, tänne päivälomalle kannatti kyllä kelata. 

Minä takaisin sairaalaan jälleen kelasin. Joka aamu kahdeksalta pyörätuolillani keittiöön kelaan, puuroa lautaselleni kauhon, ja maitoa lasiin kaadan. 

Täällä minä nyt kelaan, mutta pyörät ne pyörivät, sinne minne minä niitä kelaan.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

48 tuntiin, niihin tunteihin jotka viikonloppuna vietin sairaalan ja kuntoutuslaitoksen välissä, niihin mahtui yllättävän paljon. Omien voimavarojen ylittämistä koko ajan, mutta se oli jotain mitä todellakin halusin noina tunteina tehdä. Sunnuntain kohdalla luki kiireisessä värikoodatussa kalenterissani kultaisia kirjaimia. En muista milloin kultainen väri, vapaa-ajan väri, olisi kalenterini sivuilla esiintynyt, mutta nyt se oli päässyt kirjoittamaan sanat: Flow siskon kanssa.

Sain viettää iltapäivän ja illan isosiskoni kanssa, vapaa-aikaa meille molemmille. Vaikka Flowssa olikin suht hyvin huomioitu esteettömyys, en olisi pärjännyt ilman että siskoni olisi ollut avustajanani. Hän auttoi minua kulkemaan väkijoukon läpi, antoi käsilleni lepotaukoja minua työntämällä, tilasi ruuat korkeilta tiskeiltä, ja oli seuranani. Vaikka siskoni ei ketään esiintyjistä ennalta oikeastaan tiennytkään, oli hän kuitenkin menossa mukana.

Syy siihen, että taskussani poltteli yhden päivän lippu Flowhun tänä vuonna oli yksinkertainen: Sia.

Artisti, jonka musiikkia kuuntelen päivittäin.

Artisti, jonka useat kappaleet ovat minulle todella tärkeitä. 

Artisti, jonka tiesin olevan sen arvoinen.

 

Kun ensimmäisenä kappaleena alkoi soida Alive, täyttyivät silmäni kyynelistä. Kyyneleet valuivat poskillani, ja samaan aikaan hymyilin. Hymyilin ilosta, siitä että olin siinä juuri silloin. Kappaleen loputtua koputin edessäni pyörätuolikatsomon  reunalla istuvaa siskoani olkapäähän, ja sanoin: "Olisin voinut maksaa tämän lipun vain tästä yhdestä kappaleesta."

Yhä uudelleen, ja uudelleen huomasin pyyhkiväni kyyneleitä poskiltani. Tunsin jotain, jotain jota en ole tuntenut pitkään. 

Keikan aikana opin paljon, opin itsestäni. Vaikka monenmoista taistelua tällä hetkellä käynkin, eivätkä vaaleanpunaiset linssit istu nenän päällä, siinä hetkessä minä olin. Minä olin minä.

 

Useat kappaleet saivat myös täysin uusia merkityksiä. Merkityksiä, jotka kolahtivat niin, etten välillä tiennyt itkenkö musiikin, vai itseni vuoksi. Mutta siinä minä olin, tyttö joka hengittää. Hengittää kohti kipua, hengittää siinä vielä ollessaan.

 

Sormenpääni olivat melkein kurttuiset viimeisen kappaleen soitua, kun minä kyyneleitä pyyhin. Saavuttuani yöllä vanhempieni luokse katsoin vielä ottamiani videopätkiä, ja niin ne vielä valuivat, kyyneleet mustan sävyiset. En poskiltani kyyneleitä enää pyyhkinyt. Hetken kuluttua pesin kasvoni, pesin kyyneleet. Nostin hymyn takaisin kasvoilleni. Mutta se hetki, se hetki jäi. 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yksi viikonloppu, 48 tuntia. Sen verran minulla on aikaa, aikaa olla poissa vieraista sängyistä, aikaa olla poissa laitosruokien ääreltä, aikaa olla. 

Perjantaina iltapäivällä kirjauduin sovitusti ulos sairaalasta, ja suuntasin Helsinkiin. Yksi viikonloppu välissä ennen toista laitoskuntoutusjaksoa, jossa paneudutaan toimintakykyyni, sekä kipuihini. Neljä päivää fysio- ja toimintaterapiaa erilaisin menetelmin, sekä muita kuntoutusta tukevia asioita. Mutta kuntoutuslaitoksen ruokapatojen jälkeen on aika suunnata suoraan takaisin sairaanhoitopiirin kiisselien pariin. Sairaalasänkyjä ja laitosruokia, sitä on minun elokuuni. 

Mutta 48 tuntia, sen minä nyt sain.

 

Elämäni on tällä hetkellä kasseissa. Perjantaina pikaisesti kotona käydessäni purin laukkuni, pakkasin sen uusiksi, ja laitoin valmiiksi tavarat ja vaatteet, mitä sairaalassa taas tarvitsen. Oi kuinka virkistävää oli pakata viikonlopuksi muitakin vaatteita, kuin oloasuja!

Vaikka sairaalassa oleskelenkin lähinnä mukavissa vaatteissa, ja ilman itseni ehostamista, voin myöntää minulla olleen ikävän sitä omaa tyyliäni. Kuntoutuksissa toki myös oloasut ja urheiluvaatteet päätyvät päälleni, mutta 48 tuntia, sen verran minulla oli aikaa tyylilleni. 

 

 

Kovaa vauhtia kasvava paksu tukkani oli jälleen kasvattanut itselleen ah niin ihanan niskan, jota kutsun nimityksellä "lätkänpelaajan takajejen". Kun tulee se tunne, että kampaajalle on päästävä, on sinne päästävä heti. Torstaina sairaalassa selasin Helsingin kampaamotarjontaa, ja Googlen kartan avustuksella yritin tihrustaa oliko kampaamoihin esteetöntä pääsyä. Useampikin kampaamo tippui listalta kulun esteellisyyden vuoksi. Satuin löytämään kampaamon, josta oli monella hyvää sanottavaa, ja liikkeen Instagram-tili näytti oikein hyvältä. Nopealla soitolla onnistuin nappaamaan itselleni lauantaille peruutusajan. Kerrankin joku asia meni niinkuin vanhassa kunnon Strömsössä!

Bow oli ihastuttava pieni kampaamo, ja kampaajallani Annikalla oli heti hyvä visio siitä mitä tehtäisiin. En oikeastaan asettanut suurempia toiveita, tai reunaehtoja sille, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Tykkään antaa kampaajalle vapaat kädet, ja muuttaa hiusmalliani usein. Ainoat pyynnöt olivat päästä pois lätkänpelaaja lookista, ja se että hiukset jäisivät päältä hieman pidemmiksi, jotta ne kaikki voisi saada jossain vaiheessa kiinni. Kampaamon lattialle taisi jäädä yli puolet hiuksistani, ja olikin ihana poistua tukka keveämpänä ulos. 

Lopputuloksesta kuvaa seuraavassa postauksessa.

(Instagramin puolella @lusikoitakiitos pieni video uudesta hiustyylistä) 

Olimme sopineet jo aiemmin hyvän ystäväni kanssa menevämme tänä lauantaina kansainvälisille ruokamarkkinoille. Sade kuitenkin tuli kulinarististen vatsojemme tielle, ja ehdimme maistaa vain yhtä ruokaa ja juomaa, ennenkuin oli pakko siirtyä sisätiloihin. Emme ole varmaankaan kertaakaan yli kymmenen vuotta kestäneen ystävyyssuhteemme aikana tavanneet ilman ruokaa. Oli siis täysin luonnollista valita yhdessä jälleen hyvältä näyttäviä herkkuja, ja jakaa ne. Vaikka en kovin perusta ketjuravintoloista, täytyy myöntää, että Espresso House saisi jo avata liikkeen Tampereelle. 

Hetki ystävän kanssa oli aito, ja tärkeä. Saan olla kiitollinen tuollaisesta ystävästä, joka on aina siinä, ja aidosti oma itsensä.

 

Lauantaina sain vielä illalla laulaa siskontytön käskyttämänä, ja tallentaa videolle neidin hassutuksia. Sydän ei voinut muuta kuin sulaa, kun pikkuneiti julisti kovaan ääneen "minä rakastan sinua!", ja lennätti lentosuukkoja.

 

Sunnuntaina vielä siskosaikaa, mutta siitä tulossa oma postauksensa ensi viikolla. Vielä on tunteja jäljellä 48:sta tunnista, ja vielä on yksi yö ilman sairaalasänkyä. Mutta se, milloin omaan sänkyyni takaisin taas pääsen, se odottaa, sen aika vielä tulee.

Ladataan...

Pages