Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Sanon sen nyt tässä heti alkuun:

 

 

"Jos jotain oikeasti kiinnostaa niin paljon se, etten pue yhtä vaatekappaletta ylleni, tervetuloa katsomaan vaan. Maksua en ota vastaan, sen saavat toiset naiset hämyisillä lavoilla tehdä."

 

 

En edes muista kuinka kauan siitä on, kun tein lopullisen päätöksen olla käyttämättä rintaliivejä. Jo hyvän aikaa siitä kuitenkin on, sillä muistan vielä prosessin, joka johti täyteen liivittömyyteen. Ensin siirryin pehmeisiin, kaarituettomiin toppeihin ja välillä asettelin rintani olkaimettomien rintsikoiden sisään. Mutta se tuntui yhä liian hankalalta. Kun sitten päätin luopua rintsikoista kokonaan, astelin vaatekauppoihin silikonisia nännisuojia etsimään. Löysin erittäin viehättävät kukan muotoiset kanafileet, jotka joka aamu etumukseeni kiinnitin. Toisinaan metsästin noita kukkasia iltaisin paitani sisältä, tai kesken luennon reunoja parempaan ihokontaktiin painelin. 

 

"Miksi? Miksi minun pitäisi vain muita varten pienet nännini piilottaa?"

 

Silikonikukkaset jäivät kylpyhuoneen laatikkoon. En yksinkertaisesti vain kokenut, että ne olisivat tuoneet mukanaan mitään ihmeellistä painoarvoa. Siitä päivästä lähtien, laitoin kukkaset rintoihini vain juhlatilaisuuksiin. 

 

 

Olen viimeksi pukenut rintsikat ylleni johonkin tv-kuvauksiin. En edes muista mitkä kuvaukset olivat kyseessä, mutta muistuttelin itseäni asiasta kovin, että televisiokameroiden edessä tulisi liivien mekon alla olla. Olivathan ne, mutta seuraavista tv-kuvauksista en edes muista olinko rintaliivit asuni alle pukenut vai en. Tämän vuoden puolella en ole pukenut rintaliivejä päälleni kertaakaan, en vaikka niitä yhä alusvaatelaatikossa majaileekin. Pienessä laatikossa naisellisia, urheilullisia, huomaamattomia, rintoja korostavia, kaikenlaisia liivejä, joiden hakaset ovat jo pidempään levossa uinuneet.

 

Miksi? Miksi arjessani saattaa paidan läpi havaita, että yhden naisellisuuden peruspilareista laatikkoon olen haudannut? Tähän on erittäin yksinkertainen mediaseksitön vastaus: terveys. Rintaliivit painavat (oli sitten täysin oikea koko tai ei) juuri niistä inhottavimmista kohdista kehoani, aiheuttaen monenmoisia oireita. Tämä sairaan kipeä kehoni ei yksinkertaisesti siedä tuon vaatekappaleen kietoutumista, ei lainkaan. Ilman rintaliivejä on käsissäni parempi verenkierto, vähemmän turvotuksia rintakehällä, vapautuneempi hengitys ja lievempi kipu. Loppupeleissä kyse on mukavuudesta, siitä ettei kehoni tarvitsisi kärsiä yhtään enempää, varsinkaan asiasta jonka voin helposti elämästäni karsia. Mutta... en tarvitsisi mitään näistä syistä, jotta voisin kulkea kaupungilla rinnat heiluen, nännit näkyen. Ei kukaan tarvitse siihen lupaa keneltäkään toiselta.

Voin myöntää, että alussa minua kyllä hävetti. Tunsin olevani jotenkin epäsiisti, tai väärin käyttäytyvä ilman tuota yhtä vaatekappaletta. Nopeasti koitti kuitenkin aika, jolloin en vain jaksanut välittää siitä. Arjessani joudun riisuutumaan toisten ihmisten edessä keskimäärin neljä kertaa viikossa, ihmisten edessä jotka tekevät töitä minun hyvinvointini eteen. Kun on tarpeeksi monta kertaa maannut fysioterapeutin huoneessa plintillä yläkroppa täysin paljaana, ei sitä ensimmäiseksi tule mieleen ajatella, kiinnittiköhän fysioterapeuttini huomiota siihen, ettei ylläni rintaliivejä ollut? 

Tässä tilanteessa voin olla kiitollinen siitä, etteivät rintani oikeastaan koskaan kasvaneet. Ne jäivät kahdeksi pieneksi kaveriksi, jotka eivät aina edes AA-kuppia täyttäneet. Mikäli rintani olisivat suuret, marssisin oitis pienennysleikkaukseen, sillä suuret rinnat aiheuttaisivat keholleni turhia lisäongelmia. Mutta, minun pienet rintani ne tuossa edessä vain ovat, ilman kaaritukia tai pitsikangasta. Vaikka joskus saattaisikin paidan läpi nänni näkyä, on kyse kuitenkin minun kehostani. Kehostani, jonka minä puen haluamiini vaatekappaleisiin. En oikeastaan tiedä miksi siellä laatikossa ne vailla käyttöä jääneet rintaliivit majailevat, ehkä ne odottavat roviota? Sillä mikäli minä pukisin ne päälleni, aiheuttaisivat ne kehooni liekkien poltteen kivun muodossa.

 

 

Tämä oli minun selitys siitä, miksi rintani vapaina ovat. Mietin pitkään uskallanko, tai viitsinkö tästä aiheesta edes kirjoittaa? Mutta keskusteltuani muutaman henkilön kanssa, toivoivat he minulta julkaisua, sillä siellä jossain ruudun takaa voi joku käydä näitäkin ajatuksia mielessään läpi.

Kipua on monenlaista. Se voi olla fyysistä tuskaa, mutta se voi ilmentyä myös vaimennetuin ajatuksin, tai epäröivin teoin.

 

"Minä en käytä rintaliivejä. Piste."

 

 

Kuvat:  Kaisa Saarinen

 

//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En minä taaskaan etukäteen tiennyt millainen kuva käteeni tehtäisiin. Referenssikuvia ja adjektiiveja olin tatuoijalleni sähköpostilla heittänyt, mutta en tiennyt minkälainen tatuoinnista tulisi. En ennenkuin pari minuuttia, ennen kuin tatuointikone jo surisi. Minä tiesin ja luotin, että kuvasta tulee ennenkaikkea minun tyyliseni, ja niinhän siitä tulikin.

 

Eihän minun pitänyt aloittaa mitään hihaprojektia, ehei jotenkin siinä vain kävi niin. Loppu alkaa tässä projektissa jo häämöttää, enkä malta odottaa että vielä puuttuvat kuvat tehdään ihooni, ja vedetään kuvia yhteen kokonaisuudeksi. Tämä on minun tarinakäteni, käsi jossa tarinat, laulut ja mielikuvituksen tuotokset seikkailevat. Tämä on myös erittäin sairas käsi, jota verhoan kuvilla nätimmäksi.

Tatuoinnin ottaminen on aika samanlainen asia, kuin kampaajalla käynti. No ainakin omasta mielestäni. Luotan kampaajan ja tatuoijan ammattitaitoon, että he tietävät mikä näyttäisi hyvältä, mikä toimii minulle ja mikä ei. He osaavat myös huomioida tyylini ja istuttavat siihen omaa taidettaan. On ihana fiilis poistua kampaajalta uuden kampauksen kanssa, tai tatuointiliikkeestä uuden tatuoinnin kanssa, ja tuntea olonsa heti omaksi itsekseen. Aivan kuin se kampaus tai tatuointi olisi ollut siinä aina.

Arvostan myös vaikeasti vammaisena ja hankalista kroonisista kivuista kärsivänä sitä, että tatuoijani huomioi myös nämä asiat. Saan vaihdella asentoa usein, pumpata kättäni nyrkkiin verenkierron parantamiseksi, pitää taukoja, ja pyytää avustajaani toimittamaan kahvia. Vaikka kivun kokeminen onkin aina täysin subjektiivista, arvostan myös sitä, että minulle kerrotaan ennakkoon mikäli jokin kohta tulee mitä todennäköisemmin tuntumaan inhottavalta. Yhteistyöllä pääsee pitkälle, vaikka välillä täytyykin purra hampaat yhteen.

Kädessäni olevista tatuoinneista ovat kaikki värilliset kuvat Jessin tekemiä, vampyyrin suuta lukuunottamatta.

 

Mikä tämä uusin tatuointini sitten oikein on, mikä ihme timanttilukko? Mitään syvällisempää tarkoitusta ei tällä kuvalla ole. Lähinnä voisi ajatella, että se olisi avain mielikuvitukseen. Mielikuvitusta kun ei koskaan voi olla liikaa. Minulle tämä timanttinen lukko ja sormeen lävistetty avain ovat myös kehoni koristamista. Uusin tatuointini on hyvin näkyvällä paikalla, jota ei voi peittää. Se on minun koruni, osa minun tyyliäni. Voin pukeutua mustavalkoisiin vaatteisiin, vaikka väriä kädessäni onkin.

 

Lue myös vanhemmat postaukseni tatuoinneistani:

Kun kipupotilas tatuoinnin otti.

Kuvat ihollani.

TATUOINNIN TEHNEEN JESSIN INSTAGRAM

TATUOINTISTUDIO FLAKE TATTOO

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Sudio Swedenin kanssa

Minne tahansa kuljenkin, kulkee musiikki mukanani. Kyse on paitsi nautinnosta, myös turvasta, sekä käytännöllisyydestä. Musiikki herättää erilaisia fiiliksiä eri tilanteissa ja välillä vain tulee tunne, että joku tietty kappale sopisi hetkeen. Tällöin on helppo napauttaa melodiat ilmoille ja nauttia myös kuuloaistin kautta. Soittolistoista ja yksittäisistä kappaleista voi saada myös turvaa sellaisissakin hetkissä jolloin tuntuu, ettei mikään muu helpottaisi oloa. Ahdistuneisuuden kasvaessa, tai paniikkikohtauksen hiipiessä nurkan takaa, voi musiikki kääriytyä turvapeittona ympärille, ilman että kukaan muu sitä edes huomaa. Ei tarvitse rasittaa käsiä, kun puhuu pitkää puhelua kuulokkeet korvilla, tai mikäli samanaikaisesti haluaa pyörätuolilla eteenpäin kelailla. 

Laatu on ollut avainasemassa jo pitkään musiikin kuuntelussa, hyvillä kuulokkeilla saa kappaleiden eri nyansseista enemmän irti. Korvat myös säästyvät, kun ei tarvitse kuunnella niin suurella voimakkuudella kiitos laadun ja vastamelusuojan. Ei ole kerta tai toinenkaan, kun olen istunut jossain kuulokkeet päässä, enkä ole huomannut jonkun yrittäneen puhutella minua jo pidempään. Uppoudun välillä ehkäpä liiaksikin omaan äänimaailmaani, mutta hyvä niin.

Langattomia kuulokkeita olin pohtinut jo pitkään, varsinkin käytännöllisyyden vuoksi. Ostinkin itselleni alkukesästä Sudio Swedenin Vasa Blå kuulokkeet, joihin olen ollut erittäin tyytyväinen. Kuulokkeiden mukana tuli useampi pari in ear mallin pehmusteita, joista löysin nopeasti omiin korviini parhaimmat. Paitsi liikkeellä, ovat kuulokkeet todistaneet käytännöllisyytensä myös levossa. Voin maata sängyllä kyljelläni ilman että korviani painaa, ja silti kuunnella musiikkia. Varsinkin sairaalaosastoilla on tämä asia erittäin tärkeä. 

 

Blogiyhteistyön merkeissä sain valita itselleni tuotteen Sudio Swedenin valikoimasta. Koska itselläni olivat jo nuo pienet Vasa Blå:t, valitsin mustat Regent mallin kuulokkeet. Vaikka nämä ovatkin isompaa mallia, saa ne taitettua sisäänpäin, jolloin eivät vie paljoa tilaa laukusta. Kuulokkeet saa säädettyä helposti hyvänkokoisiksi ja sivussa olevat ohjainnapit toimivat helposti.

Molemmat kuulokkeet yhdistyvät puhelimeen (tai toiseen multimedialaitteeseen) Bluetoothin kautta helposti. Kun yhteys laitteiden välille on muodostettu, löytyy yhteys aina jatkossa nopeasti, ei tarvitse väännellä ja käännellä. Kuulokkeet näyttävät sekä valo- että äänikoodein milloin yhteys on muodostettu, tai milloin kuulokkeet ovat sammutettu. Ei tarvitse arvailla milloin akku on tyhjentymässä, vaan akunvarauksen näkee puhelimen näytöltä, sekä kuulee loppuvaiheessa myös äänikoodein. Kuulokkeet ladataan micro-usb:lla, latausjohto tulee myyntipaketin mukana ja tuon johdon voi kytkeä usb-virtalähteeseen.

 

MIKÄ ON SINUSTA PARAS PAIKKA HEITTÄÄ KUULOKKEET KORVILLE?

Vastaajien kesken arvotaan voittaja, joka saa palkinnoksi valita vapaavalintaisen tuotteen Sudio Swedenin valikoimasta. Muistathan kirjoittaa siis tietosi sähköpostiosoitekenttään. Osallistut arvontaan siis kommentoimalla tähän julkaisuun, osallistumisaikaa on 30.7.2017 asti, voittaja arvotaan 31.7.2017.

 

Sudio Sweden haluaa tarjota blogin lukijoille myös -15%:n alennuskoodin, joka on voimassa heti ja ilman päättymispäivää! Koodi on voimassa merkin omassa nettikaupassa, jossa postikulut ovat muuten aina ilmaiset.

LK15

www.sudiosweden.com

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

"Hei oletko sä Lusikoita kiitos. blogin kirjoittaja? Olen lukenut kaikki postauksesi, älä vain lopeta kirjoittamista."

Tämä pieni kohtaaminen tapahtui muistaakseni Tampereen Sokoksella, keskellä tavallista päivää. Lähiaikoina minua on lähestytty useamman kerran julkisilla paikoilla blogin lukijoiden toimesta, se on joka kerta yhtä hämmentävää. Ei millään pahalla, vaan menen itse aina hieman hämilleni, ikäänkuin ihmetellen, että joku oikeasti lukee kirjoituksiani. On ollut ilahduttavaa saada kasvoja lukijoille ja tietää hieman millaisia he ovat, millaisia TE OLETTE. Siispä kysynkin nyt sinulta, kuka sinä olet? Voit itse päättää miten vastaat, mihin vastaat, mutta kerro jotain. 

Sinä tiedät minusta paljon, minä en tiedä sinusta mitään.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Tunnen katseiden porautuvan kehooni, kuiskauksen supinan kantauvan korviini. Katseeni kääntyy alaspäin ja pälyilen puhelintani, hymyillen vilkuilen sivuilleni. Tuomioita lentelee sieltä täältä, enkä minä voi sormiani napsauttamalla heille tilanteita selventää. Minä häpeän ja anteeksipyytelevän oloisena toivon tilanteen olevan pian ohi.

 

Sitä sattuu usein, liian usein. Vaikka olenkin jo tottunut ihmisten jatkuvaan tuijotteluun, on joitain katseita, jotka silti satuttavat. Kaikkea ei silmin näe, on paljon syitä ja perusteluita asioille, jotka eivät päällisin puolin paista. Kun joutuu tuijottelun uhriksi aina asunnostaan poistuessaan, sitä osaa jo erottaa ne hyvät ja pahat. On ihmisiä, jotka haluavat oppia uutta ja siksi pitkään katsovat. On ihmisiä, jotka haluavat jotain positiivista ilmaista. On myös ihmisiä, jotka pitkin nenänvarttaan suurin silmin tuijottavat ja nöyryyttäviä tuhinoita hampaidensa välistä puhkuvat. 

Saatoin kuulla tänään sen naisen ajatukset, sen joka kauppajonossa äitini takana seisoi. Hän minua tuijotti. Hän eleillään viestitti, kuinka nyt nopeammin toimia tulisi. Hän syvään huokaili ja minuun katsottuaan ostoksiamme vilkaisi, sitten vielä uudelleen saman katseen minuun ja ostoksiin osoitti. Typerä minä, kun en ostoksiamme kauppakasseihin pakannut.

Mutta minä en voinut, en voinut äitiäni auttaa, vaikka normit niin sanoisivatkin ja itsekin haluaisin. Käteni eivät vain yksinkertaisesti yllä pyörätuolista käsin ostoksia hihnalta pakkaamaan. Käteni puutuvat ja tunnottomiksi kivun kasvaessa muuttuvat, kun yläasentoon käsiäni nostaa koitan. Usko minua, on vaatinut kovan opettelun itseltäni, että edes kehtaan siinä vieressä odottaa. Auttamatta. Minua hävettää, sillä tahtoisin auttaa, mielummin satutan itseäni jos vain toista auttaa voin. Ne katseet, ne nöyryyttävät minua. 

Tiedostan toki itsekin tätä julkaisua kirjoittaessani, että samalla tavalla minä tuomitsen toisen henkilön katseet, kuin mitä itse ajattelen hänen tehneen. En kuitenkaan kirjoittaisi tällaisesta aiheesta ilman kokemuksia.  Kumpa tuollaiset tilanteet jäisivätkin vain katseisiin, on ollut monia hetkiä jolloin ihmiset suunsa avanneet ovat ja tuijotuksensa sanoittaneen. Ne sanat ovat nöyryyttäneet, samalla tavoin kuin ne katseet.

 

Pari viikkoa sitten autoreissulla pysähdyimme eräälle liikekompleksille, invalätkä kojelaudalla pysäköimme invapaikalle. Heti kun avasin matkustajanoven, tunsin jonkun tuijottavan. Sekunnin kuluttua kuulin jo äänen. Äänen, joka loukkaavia sanoja ilmaan huusi. Halveksivia lauseita toisensa perään, yhä lujempaa ja lujempaa. Oli kuulemma typerää, kuinka jonkun vuoksi piti pysäköidä invapaikalle. Mutta mikä tämän henkilön mielestä olikaan inhottavinta? Olin vammainen nuori nainen, se oli minun rikkeeni. Kaatosateessa tuo vanhempi mies minua tuijotti, kaikenlaista potaskaa huutaen. Hän ei tiennyt minusta mitään, hän oli tuominnut minut häpeään jo ennen kuin oli nähnyt minusta hiussuortuvaakaan. Mikäli sade ei olisi minua täysin kastellut, olisin kelannut hänen luokseen ja muutaman kysymyksen hänelle esittänyt. Mutta minä teeskentelin, teeskentelin etten sanaakaan kuullut olisi. 

 

Niitä tilanteita on niin paljon, etten kaikkia listata jaksaisi. On myös paljon tilanteita, monia tuijotuksia, jotka ovat minulle jo niin tuttuja, etten niihin edes huomiota kiinnitä. Mutta minä en ole ainoa, johon nuo tilanteet vaikuttavat. Usein rinnallani kulkeva henkilökohtainen avustaja, sisko, tai ystävä saattaa huomauttaa niistä katseista, jotka kehoni läpi porautuneet ovat. Ei ole kerta tai toinenkaan, jolloin joku mukanani ollut ulkopuolisille kivahtanut on. 

 

Kysyä saa, vaikka aina ei tarvitsekaan vastata. Minäkin olen vain ihminen, ihminen joka on kirjoittanut tätä aihetta sivuavia tekstejä aiemminkin ja todennäköisesti kirjoittaa myös jatkossakin. 

"Hänelle ihan maksetaan tästä."

Saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa?

Hashtag WHEELCHAIRLIFE

Share
Ladataan...

Pages