Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Jos se olisi tapahtunut vain kerran, olisin jättänyt asian omaan arvoonsa. Mutta se tapahtui toisenkin kerran, ja sitten kolmannen. Sama kaava toistui yhä uudelleen. Jokaisen kerran jälkeen koin tulleeni nöyryytetyksi, alempiarvoiseksi, ja ahdistuneeksi. En voinut käsittää millä oikeudella nuo henkilöt niitä sanojaan suustansa päästivät, mutta niin eivät useat muutkaan voineet käsittää. Harmi vain, että jokainen kerta minut jätettiin tilanteen keskelle täysin yksin, ympärillä olevien vain tuijottaessa sääli silmissään. 

 

"Niin, siis sinä vain haluat valita pyörätuolin. On täysin omaa syytäsi, että istut pyörätuolissa, vaikka voisit vain valita toisin."

 

 

Jokaisella kerralla tilanne meni kutakuinkin täysin samalla kaavalla:

Helsingin rautatieasema perjantai-iltana. Olin kaikessa rauhassa kelaamassa pyörätuolillani kuulokkeet päässäni kohti taksitolppaa. Huomasin, että tolpan lähettyvillä aukiolla oli erään uskonnollisen ryhmittymän koju, ja sen ympärillä useampia henkilöitä. Ensimmäinen henkilö tuosta ryhmästä lähestyi minua flaijeri kädessään. Kohteliaasti hymyilin, ja ravistin päätäni, tuoden ilmi etten haluaisi hänen lippulappusiaan. Tämä henkilö kuitenkin tuli lähemmäs ja lähemmäs, jolloin vielä sanoin selkeällä äänensävyllä "ei kiitos". Taksitolpalla oli hivenen jonoa, joten menin jononpäähän odottamaan. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun toinen henkilö tuosta ryhmästä tuli luokseni. Määrätietoisesti hän käveli suoraan eteeni, tarjoten heti flaijeria, josta jälleen kieltäydyin. Mutta hän ei jättänyt asiaansa siihen, ei. 

"Jos sinä vain uskoisit, voisit paljon paremmin, sinä parantuisit!"

Kerroin ystävälliseen ääneen, kuinka olen täysin ok uskonnollisten vakaumusteni kanssa, ja että minua ei voida parantaa. Tämä ei ollut se vastaus, minkä tuo henkilö olisi halunnut kuulla. Hän toisti vielä sanomaansa, ja minä vuorostani kerroin kuinka en nyt todellakaan jaksaisi käydä tätä keskustelua. Jo tässä kohdin ympärilläni olevat muut ihmiset katsoivat minua säälien, heidän silmistään ja eleistään huomasi, kuinka heitä harmitti tilanne johon olin tahtomattani joutunut. Luulin koko jutun olleen ohi, mutta sitten luokseni saapui kolmas henkilö.

"Tule tuonne meidän luoksemme, niin paranet heti! Et sinä tarvitse pyörätuolia sitten enää lainkaan."

Äänensävynsä oli käskevä ja tiukka, mutta kuulleessaan vastaukseni, että haluaisin minun jätettävän nyt täysin rauhaa, muuttui hänen äänensä ivalliseksi.

"Niin eli sä siis et vain halua parantua, ja sä vain haluat käyttää pyörätuolia! Se on siis täysin sinun oma valintasi, että olet pyörätuolissa. Jos vain uskoisit, niin voisit jättää pyörätuolisi heti tuonne meidän luoksemme ja kävellä pois, mutta itsepähän valintasi olet tehnyt!"

Nuo sanat olivat yhdet loukkaavimmista mitä olen elämässäni kuullut, ja voin kertoa kuulleeni itseäni loukattavan kolmenkymmenen vuoden aikana usein. Pyysin jälleen, että minut jätettäisiin rauhaan. Sekunnit tuntuivat pitkiltä odottaessani taksijonossa. Tuo henkilö jatkoi vielä paasaustaan siitä, kuinka minä nyt vain olen aika hölmö halutessani istua pyörätuolissa, vaikka valinta olisi helppo. Tuohduin jo ja korotin ääntäni pyytäen henkilöä poistumaan viereltäni, kertoen kuinka hänen käytöksensä oli jo ahdistelevaa. Mikäli vieressä olisi ollut poliisi, olisin käynyt kertomassa tilanteesta heille. Kuulin muutamien taksijonossa olevien henkilöiden kuiskailevan keskenään, kuinka heitä kävi sääliksi tuo tyttö, minä. Ääneen he eivät mitään tälle toiselle henkilölle mitään tietenkään sanoneet.

"Aivan typerää tuollainen, ettet anna meidän uskolla sinua tässä nyt parantaa, vaan istut pyörätuolissasi kärsien."

Viimein oli minun vuoroni taksitolpalla. Paikalle kaartoi pieni henkilöauto, mutta päätin heti etten jää tuolle paikkaa enää hetkeksikään. Heitin laukkuni takapenkille, hyppäsin etupenkille ja aloin irrottaa pyörätuoliani palasiksi, jotta sen saisi helposti ja nopeasti auton kyytiin. Vielä siinä taksissa istuessani ja renkaita pyörätuolistani irroittaessani, tuli tuo henkilö luokseni vielä vinoilemaan, että kannattaisi ehkä sittenkin valita toisin. Huudahtaen pyysin jättämäään minut nyt vihdoin ja viimein rauhaan. Muutaman minuutin kuluttua oli taksini jo kaukana rautatieasemasta, mutta sisälläni kiehui.

 

Mutta tämä ei ollut vain kertaluontainen tilanne, ei, se on tapahtunut lyhyen ajan sisään kolmesti lähes identtisellä kaavalla. Enkä vieläkään ymmärrä, kuinka joku näkee asiakseen tullakseen laukomaan kommentteja tilanteista, joista ei voi tietää yhtikäs mitään. Seuraavalla kerralla jos tämä tapahtumaketju sattuu, soitan poliisille tai rautatieaseman järjestyksenvalvojille samantien. Minulla tulisi olla oikeus kulkea rauhassa julkisilla paikoilla, aivan kuten kaikilla muillakin. Mutta seuraavalla kerralla toivoisin myös, että pelkkien säälivien katseiden lisäksi joku pitäisi puoliani. Eivät nämä tilanteet mitään saippuasarjojen skandaaleja ole, popcornia ei siis tarvitse hakea kioskilta, mutta puolustavan sanan voisi myös ulkopuolinen sanoa. 

 

Ymmärrän, että tämä on jälleen yksi niistä tilanteista, joita moni ei tiedä edes tapahtuvan, mutta kyllä näitä tapahtuu. En tahdo syyllistää ketään, mutta voin kyllä kertoa olevani äärimmäisen turhautunut. Mikäli jonkun mielestä pyörätuolin käyttö on vain tahdosta riippuvainen valinta, kehoitan seuraavaan: Lainaa apuvälinekeskuksesta pyörätuoli ja kulje sillä muutama tunti kaupungilla. Vieläkö olet sitä mieltä, että joku vain valitsisi tämän?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Saadessani ensimmäisen viestin, olin kokouksessa. Saadessani toisen viestin, olin matkalla kotiin. Saadessani kolmannen viestin, olin juuri menossa kuntoutukseen. Saadessani neljännen viestin, seisoin sänkyni vieressä. Saadessani viidennen viestin, pelkäsin jokainen kerta, kun puhelimeni piippasi. 

 

Kerta toisensa jälkeen ajattelin, mitä ihmettä voisin sanoa? Miten minä voisin auttaa? Millä kertoisin olevani läsnä ja tukena joka hetki? Sitä tuntee olonsa kovin pieneksi, kun hyvän ystävän yksi tärkeimmistä taistelee, kun pienen pieni poika taistelee hengestään.

 

Siitä on kohta jo vuosi, kun tuo ensimmäinen viesti minut saavutti. Viestin yhteydessä oli kuva pienestä kaksiviikkoisesta vauvasta, vauvasta jolla ei vielä nimeäkään ollut, mutta joka apua hengittämiseen sairaalassa tarvitsi. Suru ja huoli valtasivat kehoni, mutta vakuuttelin itselleni, kuinka jos jossain niin Suomessa pystyy luottamaan pienten hyvään hoitoon. Se ei vain aina riitä, se hyvä hoito. Pienen pojan kehossa voi tapahtua paljon, niin että yht’äkkiä huomaatkin ajattelevasi, kuinka hirveitä voivat tunnit ollakaan. Kun pieni siirrettiin toiseen sairaalaan tehohoitoon, ajattelin vain sitä yhtä taksia. Sitä taksia, joka ajoi ambulanssin perässä. Sitä taksia, jossa ystäväni ja hänen miehensä matkustivat sydän syrjällään. Se aika tuntui niin pitkältä, etten osannut ajatella muuta kuin, että toivottavasti hekin muistaisivat hengittää. Miten pienessä hetkessä voikaan kaikki muuttua?

 

Sinä aamuna, kun sain tiedon pienen pojan yöllisestä hätäkasteesta ja valmistelusta siirtoon ulkomaille, sinä aamuna pelkäsin katsoa puhelintani. Jokainen kerta puhelimeni piipatessa huomasin toivovani vain, ettei viesti sisältäisi huonoja uutisia lasten teho-osastolta. Niitä uutisia huonompia ei olisi voinut enää ollakaan. Pelkäsin jokaista viestiä, inhosin niitä tyhjänpäiväisiä viestejä sähköyhtiöltä, tai muistutusviestejä omista lääkäriajoista. Toivoin vain, että pieni poika selviäisi elämänsä ensimmäisen lentomatkan ja koitin luottaa tuohon erikoistiimiin, jotka häntä olivat tulleet noutamaan. Luin internetistä kaiken mahdollisen tuosta hoidosta, jota pieni tulisi tarvitsemaan, mutta samalla näin silmieni edessä koko ajan ystäväni. Päivän aikana huomasin ajattelevan erilaisia tilanteita, joihin ystäväni ja miehensä sen päivän aikana joutuisivatkaan. En voi edes ajatella millaista heidän on ollut lentokoneessa ilman puhelinyhteyksiä, miten ihmeessä he ovat kestäneet sen ikuisuudelta vaikuttavan lennon? Sulkiessani silmäni en nähnyt pientä poikaa, näin hänen äitinsä ja isänsä. Yritin luottaa siihen, että pieni kyllä selviää, mutta halusin yrittää luottaa hänen vanhempiensa tekevän samoin.

 

Jokainen viesti, jonka puhelimestani ystävälleni lähetin, tuntui täysin turhalta. Niin pieneltä teolta, joka hukkuisi siihen huolen mereen, jolla hän ajelehti poikansa lääkeunta valvoen. Mitä sellaista muka voisin sanoa, mikä häntä lohduttaisi? Mitä sellaista muka voisin tehdä, mikä poikaa auttaisi? Ainoa mitä pystyin sanomaan on ranteeseeni tatuoituna: ”hengitä”. 

 

Yritin muutaman päivän jälkeen selvittää olisiko minun mahdollista matkustaa heidän luokseen, vaikka vain hetkeksi. Olisin voinut hetkeksi mennä sairaalaan silittämään pientä poikaa, päästäen hänen vanhempansa siksi aikaa keskenään kaupungille tai jonnekin hengittämään hieman muutakin kuin sairaalailmaa. Vietin yhden illan yrittäen selvittää miten pääsisin matkustamaan kaupunkiin, ja miten minä kaupungissa yksin pyörätuolilla heidän luokseen pääsisin? Selvittelin mahdollisia hotelleja, eri kulkuvälineitä, ja laitoin viestiä yhteen kuntoutuspaikoistani varmistaen, voisinko olla yhden kuntoutuskerran poissa. Mutta sen palapelin palat eivät loksahtaneet paikoilleen. Asiaa ei auttanut se, että matka olisi ollut ensimmäiseni pyörätuolissa, en olisi saanut avustajaa mukaani, enkä tiennyt kuinka keskellä talvea olisin päässyt liikkumaan. Tunsin oloni täysin epäonnistuneeksi, kun en voinut suunnitelmaani vierailusta toteuttaa. Kun en itse päässyt paikanpäälle, päätin toimia pienenä matkaoppaana heille kotoota käsin. Selvitin, kuinka sairaalan vieressä oli ostoskeskus, jossa sijaitsi mm. Disneyn kauppa. Ehkäpä he voisivat käydä vaikka siellä pikaisesti, ja katsoa jotain sille pienelle tytölle, pienen pojan isosiskolle joka kotimaassa veljeä ja vanhempiaan kotiin odotti?

Pieni poika elpyi suuresta koitoksestaan, mutta ei päässyt suoraan kotisairaalaansa. Ensimmäisen kerran tapasin tuon pienen leijonan lailla taistelleen pojan lasten teho-osastolla. Yritin nieleskellä kyyneleitä matkalla osastolle. Inhosin jokaista ovea josta jouduin kulkemaan, enkä ole varmaan ikinä koputtanut yhtä varovasti oveen, kuin kelatessani sisään hänen tehohoitohuoneeseen. Sisällä huoneessa minua odotti tietokoneen ääressä istuva ystävällinen sairaanhoitaja, pieni poika sängyssään, ja hänen äitinsä pyörätuolissaan. Halatessani ystävääni tiesin kaiken olevan pojalla paremmin. Ystäväni silmistä näin kuitenkin sen kauhun, jonka keskellä hän vieläkin oli, mutta silmistään paistoi myös ylpeys. Vieressäni istui äiti, jonka poika selvisi, eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi. Mitä ystäväni sanoi tuon halauksen jälkeen? Hän esitteli minulle poikansa. Tuo pieni hätäkasteessa nimensä saanut taistelija, hän näytti kaiken kokemansa jälkeen niin levolliselta. Hän ei ollut poika, jota pelastamassa oli useampi sairaala ja hoitotiimi, hän oli ystäväni kuopus. 

Julkaisussa käytetyt kuvat otin sinä päivänä, kun pojan ensimmäisen kerran tapasin, jolloin hänen äitiään helpottuneena halasin. Vuoden aikana olen ottanut tästä pienestä pojasta useampia kuvia, mutta yksi kuva on ylitse muiden. Kuva, jossa ystäväni silmät sädehtivät onnen ylpeydestä. Juuri tuolla hetkellä, kun kamerallani kuvan nappasin, ilmestyivät sairaalahuoneen taululle lukemat, jotka kertoivat pojan jaksaneen juuri reippaasti syödä rinnalta. Pieni poika, joka vielä tarvitsi apua hengittämiseen, mutta joka selvisi. Hänen äidilleen hän oli ennen kaikkea poika, rakas selviytyjä.

 

Kuvien ottamisen seuraavana päivänä laitoin ystävälleni viestin, jossa kehoitin häntä olemaan valmiina lähtöön sairaalan aulassa tiettyyn kellonaikaan. Halusin viedä hänet pois sairaalasta, kiskoa jonnekin täysin muualle edes hetkeksi. Tottelevaisesti hän minua aulassa odotti, en tainnut antaakaan muita vaihtoehtoja... Tilasin meille kyydin ja suuntasimme ostoskeskukseen. Kelasimme pyörätuoleillamme lastenvaateliikkeissä ja taisimme jäätelöilläkin käydä. Olimme siinä kaksin, vaikka tiesinkin hänen ajattelevan poikaa ja muuta perhettään. Mutta halusin hänen olevan edes hetken muualla, jotta hän voisi keskittyä hengittämään itse.

 

Mikä minua suuresti harmittaa on se, että nykyisin me molemmat tiedämme millaista on elää, kun jonkun traumaattisen tilanteen joutuu läpikäymään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka tiesinkin, että niin voisi hyvinkin käydä, murtui sydämeni kun ensimmäistä kertaa kuulin, millaiset syvät jäljet tuo koko tilanne ystävääni jätti. Vaikka meille on jo yhteistä muutama harvinaisempi sairaus, en olisi ikimaailmassa tahtonut, että hän joutuisi jäämään vangiksi elämänsä vaikeimpiin hetkiin. Neuvot, ohjeet, kaikki tuntuvat yhä niin pieniltä. Mutta se ranteessani oleva sana, se pätee tähänkin:

HENGITÄ.

Jokaisella hengenvedolla sitä tietää olevansa vielä siinä. Jos ei ole mitään muuta mitä tehdä, voi hengittää. Hengittää ja keskittyä vain siihen. 

 

 

Mitä pienelle pojalle oikein tapahtui, ja mitä hän sekä perheensä kävi läpi, ja miten he voivat nykyisin? Ystäväni blogista Kun äiti kelaa voit lukea useamman postauksen verran, mitä kaikkea tähän liittyykään. Mikä hoito pelasti pienen? Kuinka murtunutkin äiti voi eheytyä? Mitä lyhyesti kerrottuna tapahtui? Selinan blogista löydät useita julkaisuja aiheesta.

 

 

Ja muuten, se pieni poika, jonka rääpälejalat kuvissa näkyvät... Hän on iloinen potra herra, joka viettää viikonloppuna elämänsä ensimmäistä joulua.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Kuinka monta kertaa olet katsonut ihailevasti kuvia, joissa eräästä kosmetiikkaliikkeestä ostettuja kylpypalloja pudotetaan nautinnolliseen kylpyyn? Aistitko jo rentoutuneen ilmapiirin? 

 

Mitä jos voisit nauttia tästä myös kotona, ilman kylpyammetta, jota monella suomalaisella ei nykyään enää kotonaan ole? Itseasiassa tämä ohje sopii myös kylpyammeessa käytettäväksi, siinä tämän hienous. Saanen esitellä the Shower bombsit, puolipalleroiset jotka väkerrät helposti ja nopeasti kotona vain muutamasta ainesosasta.

 

 

Yhteen satsiin eli noin 10kpl tarvittavat

 

AINEKSET:

  • 2cups eli noin 4,7dl Ruokasoodaa (isoimmissa marketeissa myytävät isot pänikät ovat oivia.)
  • 1cup eli noin 2,3dl Sitruunahappoa (saatavilla apteekeista 50g tai 100g pusseissa)
  • 2rkl vettä
  • 50tippaa aromaterapiaöljyä
  • muutama tippa elintarvikeväriä

 

TARVIKKEET:

  • Taikinakulho
  • Mittakannu
  • Muovinen puolipallo (esim. Tyhjä kahteen osaan jakautuva joulukuusenpallo askarteluliikkeestä)
  • Muffini/-tai pullavuokia
  • Sähkövatkain
  • Ruokalusikka
  • Lasipurkki valmiiden palleroiden säilytykseen, tai koristelutarvikkeita palleroiden paketointiin

 

 

TEE NÄIN:

  • Mittaa ruokasooda ja sitruunahappo taikinakulhoon, sekoita keskenään.
  • Pieneen kippoon mittaa vesi.
  • Tipauta veden joukkoon haluamaasi aromaterapiaöljyä. Esim. Eukalyptusta 30tippaa ja rosmariinia 20tippaa. Halutessasi voit käyttää myös valmista aromaterapiaöljyseosta.
  • (Sekoita nesteeseen  halutessasi elintarvikeväriä.) 
  • Vatkaa jauheseosta sähkövatkaimella, tiputellen joukkoon nesteseosta tasaisin väliajoin. 
  • Kun kaikki neste on sekaisin jauhoseoksen kanssa, on massa hieman tiivimpää ja kylmempää.

 

  • Aseta pöydälle muffini-/pullavuokia.
  • Kauho massaa muoviseen puolipalloon, pakkaa tiiviisti.
  • Puolipallon ollessa täynnä, käännä se toisin päin paperivuuan päällä. Mikäli palleroinen ei tipahda muotist heti, puristele hieman reunoja.
  • (Mikäli käytössäsi ei ole muovista muottia tai vastaavaa, voit myös puristella palleroiset tiiviiksi käsissäsi.)
  • Anna Shower Bombsien kuivahtaa pöydällä yön yli. 
  • Aseta palleroiset lasipurkkiin, tai paketoi paperivuokiin pakettinarun avulla.

 

 

KÄYTTÖ:

  • Suihkuun mennessäsi, aseta yksi tai kaksi Shower Bombsia suihkunlattialle jalkojesi lähettyville.
  • Vesi hajottaa palleroiset pikku hiljaa, jolloin aromaterapiaöljyt vapautuvat tuoksuina ilmaan. 
  • (Jäljelle ei jää mitään.)

Valmista Shower Bombseja erilaisista tuoksuista eri tarkoituksiin. Euklyptus toimii hyvin flunssakautena, kun taas sitrus piristää aamulla.

 

 

Valmista omaan käyttöön, ja ehkäpä muutama lahjaksi.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Voin taata, että ihastut tähän kakkuun! Ainakin toivon kovin niin. Mikä itselleni varmisti sen, että tästä kehittelemästäni reseptistä tuli heti ensimmäisellä yrittämällä suussani tanssivaa balettia? Heräsin yöllä kolme kertaa lusikoimaan kakkumassaa suuhuni, ja palasin sänkyyn hymy kasvoillani. 

 

 

Voit valmistaa tällä ohjeella paitsi kakun, myös halutessasi piparimoussea, kunhan jätät vain pohjan sekä hyydytysaineen pois. 

Koristelumahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, tällä kertaa itse päädyin piparien kuorruttamisen lisäksi leikkimään pakettinaruilla ja mausteilla. Tein tähtianiksista lyhyen koristenauhan, ja kiedoin kanelitankoja paketeiksi. Viimeistelin koristelun pyörittämällä valkoista ja ruskeaa pakettinarua reunojen ympäri. 

 

 

Tarvitset kakkuun:

  • 300g pipareita + halutessasi muutaman piparin koristeluun. (Voit leipoa piparit itse, tai käyttää kaupan valmiit.)
  • 75g margariinia
  • 2prk Oatly Påmackan
  • 2prk Planti kauravispiä 
  • 1prk Alpron soijavispiä
  • 1dl sokeria
  • 1rkl vaaleaa glögiä (lopun glögin voit tarjoilla juomaksi kakun kanssa)
  • 2pussia Vegegeliä (yhdessä pahvipakkauksessa on useampi pussi)
  • 2dl vettä
  • Koristeluun käyttämäsi tarvikkeet

 

 

Tee näin:

  • Murskaa piparit. Voit tehdä tämän tehosekoittimessa, tai laittaa piparit pussiin ja kaulia ne hienoksi. Sattumia saa olla. 
  • Nypi 75g huoneenlämpöistä margariinia noin 3/4 piparimurskan joukkoon.
  • Rypistele leivinpaperi palloksi, jonka jälkeen suorista paperi irtopohjavuuan pohjalle. Laita reunarengas vuokaan kiinni, leikkaa ulkopuolelta ylimääräiset leivinpaperit.
  • Taputtele margariini-pipariseos vuuan pohjalle tiiviisti. Laita vuoka jääkaappiin.

 

  • Laita kulhoon molemmat Påmackanit, sekä kauravispit.
  • Vatkaa sähkövatkaimella hetkisen aikaa kuohkeaksi.
  • Lisää kulhoon sokeri, sekä glögi. 
  • Vatkaa seosta hetkinen.
  • Lisää joukkoon loppu piparimurusta.

 

  • Vatkaa omassa kulhossaan Alpron soijavispi. Vatkaa kunnes soijavispi on jähmettynyt nestemäisestä.

 

  • Mittaa pieneen kattilaan 2dl vettä.
  • Sekoita veteen molemmat Vegegel pussit. 
  • Laita levy päälle ja kuumenna nestettä koko ajan vispaten. 
  • Kun neste kuumenee kiehuvaksi, ota kattila pois levyltä.
  • Kaada neste ohuena nauhana Påmackan seoksen joukkoon koko ajan sekoittaen.

 

  • Nostele soijavispivaahto toisen kulhon seoksen sekaan.
  • Kääntele vaahtoa nuolijalla tasaisesti, jotta kakkumassa sekoittuu. 
  • Kumoa koko seos irtopohjavuokaan pohjan päälle. Tasoita nuolijalla hieman pintaa.
  • Peitä kelmulla ja anna tekeytyä yön yli.

 

  • Irroita irtopohjavuuan reunat ja siirrä kakku tarjoilualustalle.
  • Koristele kuten haluat ja tarjoa vaalean glögin kanssa. 

 

Kokeilitko reseptiä? Mitä mieltä olit?

 

Vegaanisen oreo”juusto”kakun ohjeeni löydät tästä.

 

//////////

Lusikoita kiitos. 

Facebookissa

Instagramissa

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

On sanoja, jotka kaikuvat kauas ja lujaa, vaikka sanojen ääneenlausuja ei sitä tarkoittaisikaan. Toisaalta taas on sanoja, jotka kuulijan korvissa ovat tahriintuneet, eikä mikään niitä enää puhtaaksi saa. Vielä vuonna 2017 tuntuu sana ”vammainen” olevan yksi tällaisista sanoista, vaikka sitä käytettäisiinkin poliittisesti korrektisti. 

 

Minä olen vammainen. Minä olen itseasiassa vaikeasti vammainen. Minut on luokiteltu tähän ryhmittymään useamman eri instanssin kansien väliin ja tuo sana koskettaa jokaista päivääni, nyt ja loppuelämäni. Vammaisuus ei välttämättä näy päällepäin, ehei, ja juurikin siksi ei kenelläkään ole sanottavanaan, kuinka joku vammaiseksi määritelty ei muka vammainen olisikaan. Saattaa kuullostaa absurdilta edes ajatella, että joku todellakin kyseenalaistaisi toisen henkilön vammaisuuden, mutta oi ja voi näitäkin löytyy. 

 

Tässä julkaisussa käytetyissä valokuvissa olen minä vammaisena, jok’ikisessä. Kaikki nämä valokuvat on otettu sen jälkeen, kun sairauteni veivät minut siihen pisteeseen, että minusta tuli vammainen.

 

Kuva: Milja Sillanpää

 

Muutama viikko sitten sain hengitellä syvään useamman kertaa, tai siis aina niinä hetkinä kun en tuhissut ja puhkunut. Istuin taksissa ja jostain ihmeen syystä taksikuski katsoi asiakseen alkaa puhua siitä, kuinka hänen mielestään muutama alaikäinen lapsi väärinkäyttää vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluita. Kyllä, olin itsekin hämilläni tästä toteamuksesta.

Arvon kuljettaja ryhtyi minulle sitten kertomaan, kuinka tähän päätelmään oli tullut. Nämä kaksi lasta, he kulkivat harrastuksiinsa, mutta heillä ei ollut mitään liikkumisen apuvälineitä. Kuljettajan sanoin lapset  näyttivät muutoinkin aivan ”normaaleilta”. Häntä oli ärsyttänyt asia sitten niin paljon, että kertoi minulle ottavansa yhteyttä vammaispalvelutoimistoon, jotta voisi ilmiantaa nämä lapset. Tässä kohtaa jätin passiivisaggressiivisuuden nurkkaan ja hieman kovemmalla äänellä tokaisin, kuinka ulkoinen habitus ei aina kerro kaikkea, ei todellakaan. Kerroin kuljettajalle, kuinka itsekin olen saanut oikeuden vammaispalvelulain mukaisiin kuljetuspalveluihin jo silloin, kun käytössäni ei ollut mitään liikkumisen apuvälineitä. Ei ulkopuolinen henkilö olisi voinut tietää olevani vaikeasti vammainen, nuori nainen meikit kasvoillaan (yksityiskohta, johon vieläkin niin moni vetoaa).

Tämä taksikuski oli vieläkin sitä mieltä, että hän kyllä erottaa vammaisen henkilön täysin terveestä vain ulkonäön perusteella, ja että ne lapset olivat huijanneet järjestelmää. Oli pakko kertoa tälle ratinpyörittäjälle, kuinka vammaispalvelulain mukaisia päätöksiä ei tuosta noin vain tehdä, vaan prosessiin osallistuu useita asiantuntijoita...

Onneksi saavuin kohdeosoitteeseeni, en olisi kestänyt kyydissä enää pidempään.

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

Stereotypiat kuuluvat ihmisluontoon, vaikka kuinka itsekin toivoisin voivani murskata niistä jokaisen. Niiden ei kuitenkaan tarvitse antaa ohjata kaikkia ajatuksia, eikä stereotypioiden tule sulkea silmiä. Meitä ihmisiä luokitellaan kategorioihin, halusimme sitä tai ei, mutta ketään ei sinne tarvitse sulkea.

 

Minä saatan olla nuori nainen, joka viime torstaina osti huumaavan ihastuttavan uuden hajuveden lempivaateliikkeestään. Minä olen myös mielenterveyskuntoutuja, joka viime torstaina viikon toisessa psykoterapiassa kävi. Minä olen myös vammainen, joka henkilökohtaiselle avustajalleen viime torstaina ohjeita ruoanlaittoon saneli. Minä olen minä. En ehkä tunne itseäni kovin hyvin, mutta nämä asiat minä ainakin tiedän, eikä niistä yksikään sulje toistaan pois.

 

 

Vastaus julkaisun otsikkoon on yksinkertaisen helppo:

”Kyllä, minä olen vammainen.”

 

Minun ei kuitenkaan tarvitse todistelemalla todistella asiaa kenellekään, kuka asiaa epäilee, ja miksi täytyisikään? Mutta vaikka minä paperillakin vammainen olen, ei minun, kuten ei kenenkään muunkaan, tarvitse tätä sanaa haukkumasanana kuulla. Sanaa vammainen on käytetty niin usein negatiivisessa mielessä, että täysin neutraaleissakin yhteyksissä saattaa sana monesta haukkumalta vaikuttaa. Paljon on kuitenkin kiinni siitä, miten asian ilmaisee ja missä yhteydessä.

Tiesitkö esim. Että invaparkkipaikalle pysäköinnin oikeuttavassa lätkässä lukee ”vammaispysäköintilupa”, joka on nykykielessä korrektisti kirjoitettu? Mutta korrektia ei ole kutsua tiellään olevaa henkilöä v***n vammaiseksi. 

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

Tänään 3.12 vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Ihmisoikeudet on tärkeä asia, jonka tulisi toteutua riippumatta siitä, sattuuko ihminen olemaan vammainen vai ei. Mutta kuitenkin, yhä nykyään aivan liian usein ajaudutaan tilanteisiin, joissa yhdenvertaisuus ei toteudu. 

 

Kaksi tänään Helsingissä sattunutta tilannetta tuo pienin esimerkein esille, kuinka ne pienen pienet asiat voivat välillä olla tärkeitä. Näissä tilanteissa ei ollut kyse ihmisoikeuksiin asti menevistä asioista, mutta epäkohdista, jotka olisivat helposti muokattavissa.

Tuomaan markkinoilla pääsin karusellin kyytiin kummityttöni kanssa, kun karusellinpyörittäjä siirsi hieman aitaa, auttoi minua nousemaan karuselliin, ja laitteen pysähdyttyä toi pyörätuolini vierelleni. 

Stockmannin jouluikkunaa en kummityttöni kanssa päässyt ihastelemaan. Kurkin lasten takaa ja katsoin kaihoisasti toisen ikkunan eteen rakennettua katselutasannetta. Katselutasannetta, jolle veivät muutamat portaat, vaikka loivan rampin tekeminen ei olisi ollut tehtävä tai mikään. 

 

Kuva: Kaisa Saarinen

 

 

Huomenna minä kerron yleisölle, kuinka Vammaiskortti tulee olemaan tärkeä osa minun elämääni, ja kuinka sille jo nyt tarvetta on. Vammaisuus on osa arkeani, näkipä sen tai ei. Ajattelipa sitä tai ei.

Share
Ladataan...

Pages