Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vaikka sitä päällensä pukisi, puuteria kasvoilleen sutisi, hymyn huulilleen nostaisi, kevyesti naurahtaisi, kohteliaasti tervehtisi, kameran edessä poseeraisi, voisi sitä kuitenkin tuntea ja toivoa olevansa näkymätön, siinä näkyvillä.

Toisiaan kumoavia adjektiiveja on paljon, mutta välillä ne saavat syvemmän merkityksen aikaan, kun yhdessä esiintyvät. On eri asia olla täysin näkymätön, kuin tuntea olonsa näkymättömäksi silloin, kun näkyvillä on. Monet näkevät vain silmillään sen ulkokuoren mikä näkyvillä on, mutta eivät tiedäkään näkymätöntä katselevansa. Voi huutaa suureen ääneen, kuitenkaan kuulluksi tulematta, aivan kuten kuiskaus voi karjuen huulilta karata.

On raskasta olla näkyvillä silloin, kun näkymättömänä itsensä näkee. Samaan aikaan haluaa hymyn kasvoillaan pitää, jotta kuori säry ei, mutta samaan aikaan välillä huomaa, kuinka toivoisi jonkun kertovan, mitä oikeastaan näkee.

 

Muutama viikko sitten tapasin aamulla henkilön, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana tavannut lähes viikottain. Hänellä on taito, taito lukea rivien välistä. Hän katsahti minuun, tyttöön joka jälleen hymyillen vastasi, ettei mitään ihmeellistä elämäänsä kuulunut. Hiljaa oli hetken, kunnes kertoi minun vaikuttavan jokseenkin surulliselta. Hymyilin vahvemmin, enkä myöntänyt minkään muuttuneen. Tunnin päästä oli asentoni erilainen, oloni ahdistuneempi, tyhjyyttä katseessani. Niin, olihan minussa ollut surua, surua näkyvillä, mutta myös näkymättömissä.

 

En osaa olla edes katseilta poissa ollessani näkymätön, en edes itselleni. On asioita, joita piilottaa kiireesti nurkkaan, jotta ne eivät näkyville lennähdä. Mutta silti huomaan, huomaan että näkymättömyys nykyisin enemmän näkyvillä on. Vaikka sen haluaisikin piilottaa, on toisaalta turvallista tietää, ettei kaikille aina vain  näkyvillä tarvitsisi olla. 

Kumpi onkaan oikea todellisuus? Näkyvästi näkymätön vai näkymättömästi näkyvä? Ei siihen oikeaa vastausta ole ei, ne toisiaan täydentävät, vaikka välillä suojakilpensä laskea voisivat.

 

Minä saatan hymyillä, vaikka vakava masennus sieluani moukaroi.

Minä saatan nauraen kehoni ongelmista kertoa, vaikka ne todellisuudessa pelkoa minussa aiheuttavat.

Minä saatan yleisön edessä luontevasti asioista puhua, vaikka lailla kaltoinkohdellun katukoiran voin itseäni hävetä.

Minä saatan olla näkyvillä, vaikka näkymättömäksi itseni tuntisin.

 

Kuvat: Kaisa Saarinen

 

Lisää aiheesta:

Punaista etsimässä. Punainen vaate, tumma mieli.  #Kerrokaikille. Minä en vaikene.

 

 

 

LUSIKOITA KIITOS.

Instagram @lusikoitakiitos

Facebook

Yhteistyöt lusikoitakiitos (a) gmail.com

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Hiljattain mietin, mietin sitä kuinka on ajanjaksoja joilta en paljoakaan muista. Pitkiä ajanjaksoja joiden ajalta voin vain muutaman tapahtuman nimetä. Useaa näistä ajanjaksoista leimaa sama asia: en ole ollut hallinnassa minulle tapahtuneista asioista. Voimavarani ja keskittymiskykyni ovat kohdentuneet vain yksittäisiin asioihin, jolloin muu maailma ympärilläni, se on kadonnut taivaalle kuin sokeriksi sormien välissä sulava hattara.

Joinain noina ajanjaksoina on kehoni ollut yksinkertaisesti niin rikki ja heikoilla, ettei voimia ole ollut lähes mihinkään. On useita vuosia joiden tapahtumat tiedän lähinnä vain sen perusteella, että yritän muistella millä sairaalaosastolla olin ollut kyseisellä hetkellä hoidossa.  Viime talviolympialaiset olivat vuonna 2014, sillä niitä sairaalasängyltäni katselin aina silloin kun kivuilta ja väsymykseltä jaksoin. Mitä muuta tein koko kevään 2014 tuon lisäksi? Muistan olleeni vain sairaalassa lähestulkoon koko ajan ja kotona (sekä myös siellä sairaalaosastoilla) opinnäytetyötä työstin. Hattaraa ovat muistot siitä, teinkö jotain muuta merkittävää tai vähemmän merkittävää.

 

Muisti ja sen kadottaminen on minua myös suojannut. Se on ollut paitsi helpottavaa, myös todella pelottavaa, aina asiasta riippuen. Voi kun sitä itse voisikin aina päättää, mitä tietopankkiinsa muistoina tallentaa, ja mitkä paperiperhosina taivaalle vapauttaa. Toisinaan on ollut riipaisevaa, kun joku kauan sitten kadotettu ja unohdettu on esille nostettu. Pölyt pinnalta tummina niin ettei puhalluksella puhdasta saada, mutta silti menneiden tapahtumien kirjaa aukaistu on. 

Liian usein olen törmännyt myös muistoihin, joiden koko olemassaolosta en ole ollut tietoinen. Kun jokin tällaisista muistoista ilmestyy tietämättäni eteeni, ei oloni usein kevein keijunsiivein sinne tänne lentele. Ilmassa on enemmänkin pelkoa, epätoivoa, sekä epäonnistumista.

 

On monenlaista syytä sille, miksi hattarana taivaalle voin muistini katoavana nähdä. Aina ei se ole täysin huono asia, vaan turvaa, turvaa joka kuitenkin täytyy läpikäydä, koska fakta on se, ettei elämän kaikkia yksityiskohtia voi hallinoida. Hallinnan ote paranee kuitenkin huomattavasti silloin, kun kokonaisuus on paremmassa tasapainossa. Katsotaan, katsotaan milloin tasapainoilu olisi muutakin kuin liian kapea lauta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Yhteistyössä FLOW festivaalien kanssa.

 

Nojasin hieman taaksepäin ja pyöräytin nykäisten kelausvanteitani itseäni kohden. Tukipyöräni nousivat ilmaan, kuin kertoen, että olen valmis valokuvattavaksi, kamera laulakoon! Sisäinen bad ass gangstani herää jostain syystä henkiin lähes aina silloin, kun otan tämän poseerausasennon. Mutta toisaalta, jos päälläni oli yksisarvis t-paita, silmilläni hopeiset aurinkolasit, ja musiikin jytkettä korvissani... pose taisi olla juuri passeli.

 

 

Viime viikonloppuna järjestetyt FLOW-festivaalit olivat minulle toiset. Viime vuonna Sian esiintyminen oli merkityksellinen hetki itselleni, niin tärkeä, että tulen muistamaan ne tunteet ja ajatukset, mitä keikka minulle pintaan nostivat, ikuisesti. Kyllä. Tänä vuonna kävin Suvilahdessa kaikkina kolmena päivänä ja näin hienoja keikkoja. 

Mutta minulla oli myös tehtävä. Viikonlopun aikana kuvailin tapahtumaa omasta näkökulmastani, eli sieltä puolta metriä muita alempaa pyörätuolista käsin. Kiinnitin GoProni kuvausvaljaisiin, jolloin pystyin kuvaamaan minun perspektiiviä, mutta kädet pysyivät vapaina kelaamiseen. Näistä pätkistä on tulossa kokonaisuus, kunhan saan videon editoitua ja lisättyä hieman kommentteja, sekä pointteja. Esteettömyyttä on ajateltu Flowssa paljon ja se kyllä näkyy. On aina hienoa tehdä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joita rehellisesti kiinnostaa kaikkien viihtyvyys.

 

 

Vaikka esteettömyys oli suurimmin osin hyvin hoidettu, sain välillä kyllä ääneni käheäksi metelissä huutaa. Liikkuminen väkijoukon seassa on toisinaan todella haastavaa, eikä savutorvikaan saisi viestiä aina perille. Kaikki viestit eivät olleet myöskään menneet perille jokaiselle työntekijälle, ja näinpä sain tietyistä asioista keskustella ja vängätä pyörätuolikatsomoissa jokaisena päivänä. Aina kun huomasin epäreilua käytöstä jotain toista pyörätuolikatsomossa olevaa henkilöä kohtaan, puutuin asiaan oikeuksiamme puolustaen. Välillä saatoin huokaista syvään, oi niin syvään. Kuvaamillani videopätkillä tulevat nämä asiat paremmin esille, elävän elämän esimerkein.

 

Kuvat: Heidi Giss

 

Viikonlopun aikana oli paitsi hyvää musiikkia ja ruokaa, myös oikein hienoja kohtaamisia erilaisten henkilöiden kanssa! Joidenkin väliltä löytyi myös yllättäviä yhteyksiå. Ensi vuonna uudestaan jälleen, silloin voisi jopa tsekata hieman pyörätuoliskeittausta...hmm.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.
  • Pyykkiä tulee enemmän, kuin kuuden taaperon taloudessa. Vaatteet likaantuvat aina, joka paikasta.
  • Mustat housut eivät ole mustia, varsinkaan katupölyaikaan.
  • Talvella voi takkien hihoista puristella kauppojen lattioille mukavat lammikot vettä, oi lumi!
  • Olet kuin seitsemäs ihme, ainakin kymmenelle ihmiselle joka päivä.
  • Jo yksi pyörätuolinkäyttäjä saa jatkuvasti kommenttia ohikulkijoilta, mutta mikäli kuljet myös pyörätuolia käyttävän ystävän kanssa kaupungilla, saat tuntea olosi söpöksi jääkarhunpennuksi eläintarhassa. Jostain ihmeen syystä ihmisillä nimittäin herää lässytys ja söpöstely, kun me kaupungilla kelaamme. 
  • Joka välistä saa tehdä sukellusliikkeitä, ellei halua olkalaukusta päähän, tai tupakantumppia kasvoihinsa.

  • Joka päivä kaupungilla kulkiessa ajattelee ainakin viisi kertaa, kuinka esteettömyyttä voitaisiin toteuttaa paremmin.
  • Hissi ja sen käyttö... en edes aloita tästä aiheesta.

 

kyllä, tämä postaus tarjoiltiin huumorilla höystettynä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Se on yksinkertainen pieni kysymys, kysymys johon minulla ennen oli helppo vastaus. Nykyisin tuo kysymys on yksi inhottavimmista, mutta vaikka siihen vastaaminen katkeran suolaista onkin, vastaan hymyillen. 

"Mitä sä teet?"

Lähes kaikissa tilaisuuksissa, joissa tapaa vähänkin vieraampia henkilöitä, nousee tuo kysymys usein jo keskustelun alkuvaiheilla esille. Siihen on yksinkertaista vastata mikäli elämäntilanne tarkoittaa töissä käymistä, opiskelua, vanhempainvapaata, tai vanhuuseläkettä. Mutta, mutta mitä jos ei tipahda mihinkään noista vaihtoehdoista? Kuinka selittää lyhyesti tilannettaan, varsinkin vielä silloin, kun kysymykseen vastata ei haluaisi.

Pitkän pitkällä sairaslomalla työ- ja opiskelukyvyttömänä, jolloin sairaudet sanelevat pitkälti viikko-ohjelman. Toimintakyvyn alentuma, jota paikkaamaan useat eri vammaispalvelut astelevat. Ei ole lyhyttä ja tarpeeksi informatiivista vastausta, joka sisällyttäisi sen, mitä oikeasti teen. Lyhyin vastaus minkä voisin antaa, mutta joka poikisi liian monta lisäkysymystä olisi:

"Yritän jaksaa jaksaa."

Kuullostaa brutaalilta, mutta lähimpänä totuutta taitavat nuo kolme sanaa olla. Se vastaus minkä lähes aina annan, se käsittää vain ne asiat mitä pienillä voimavaroillani yritän toteuttaa, usein itseni kustannuksellakin:

"No mä olen potilasjärjestön hallituksessa ja toimin niissä tehtävissä useimmissa eri jutuissa. Käyn heittämässä kokemuskoulutuskeikkaa ja sen lisäksi pidän myös blogia lähinnä sairastamisen maailman näkökulmasta, toisinaan myös yhteistyötä ja sillain."

Jätän vastauksesta pois sen, että suurimmaksi osaksi en tee oikeastaan mitään, ainakaan sellaista mitä itse laskisin merkittäväksi.

Miksi tuo pieni kysymys minua sitten niin häiritsee? Koska minua hävettää. Häpeän todella paljon sitä etten kykene työskentelemään, sitä etten kykene opiskelemaan, sitä etten ole saanut korkeakoulututkintoa, sitä etten voi ylisuorittaa, sitä etten tämän ikäisenä tee oikeastaan mitään. Mutta kaikista eniten, eniten häpeän yksinkertaisesti itseäni. Tiedostan itse, että vaativa persoonallisuushäiriöni pitää ohjaksia tiukasti käsissään. En ajattelisi itse kenestäkään muusta tällä tavoin kun itsestäni, mutta itselleni en osaa armoa antaa, vaikka muille sitä jakelisin.

Se kysymys pitää sisällään niin monia tunteita, sekä odotuksia ja ajatuksia. Joskus voisi keksiä lyhyen ytimekkään vastauksen, joka yllättäisi kysyjän niin, ettei hän enää lisäkysymyksiä esittäisi. 

 

Miksi minä tästä aiheesta kirjoitan, jos se minulle niin vaikea ja hankala asia on? Koska en ole ainoa, en. Puhallan sanat äänitorveen, lähettäen aidon hymyn niille kaikille, jotka nolostuen sanoja vastaukseksi sopertelevat.

 

//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Share
Ladataan...

Pages