Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Lapset ovat niin ihanan vilpittömiä, että heiltä voisi jokainen oppia ainakin jotain. Siinä missä aikuiset tekevät usein olettamuksia, ja perustavat ajatusmaailmansa stereotypioiden ja ennakkoluulojen pohjalta, ovat lapset usein suorempia. Kirjoitin aikanaan postauksen siitä, saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa? Kyseinen postaus herätti keskustelua, ja myöhemminkin moni on minulta kysynyt, mikä olisi oikea lähestymistapa tuollaisissa tilanteissa? Yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei tietenkään ole, riippuu niin paljon monesta eri osatekijästä, mutta myös tilanteista.

 

Eilen vastaani osui pieni neiti, joka osoitti ihailtavaa rohkeutta ja mielenkiintoa, enkä voinut kuin hymyillä hänelle. Olin käymässä eräässä kirjastossa siskoni ja hänen lapsiensa kanssa. Huomasin jo aiemmin, kuinka eräs noin neljän viiden vanha tyttö minua katseli. Tämähän ei ole mitään uutta, saan katseita osakseni missä tahansa sitten liikunkaan. Hetkeä myöhemmin tuo tyttö juoksi vauhdikkaasti luokseni, ja silmät innosta kiiluen kysyi iloa äänessään:

”VAU! Miks sulla on tuollainen? MIKÄ TOI ON!!??”

 

Tyttönen oli niin innoissaan, ettei meinannut paikallaan pysyä. Hymyillen kerroin tytölle, kuinka käytän pyörätuolia liikkumiseen sillä jalkani ovat niin kipeät, etten voi kävellä. Ihaillen hän katsoi pyörätuoliani, ja pyöräytin renkaitani, jotta hän näki tuolini joka suunnasta. Keskustelin hänen kanssaan lyhyesti vielä siitä, kuinka pyörätuolini on minulle ikäänkuin kengät, mutta jaloin askeltamisen sijaan minä kelaan käsilläni pyörätuoliani. Sitä ilon määrää mikä tytöllä kasvoillaan oli! Kun tyttö juoksi takaisin äitinsä luo, kertoi hän innolla mikä tuo minun ihmeellinen vempain olikaan.

Tytön äiti tuli lähemmäs, ja pyysi minulta anteeksi:

 ”Anteeksi, olen pahoillani. Lapset vain välillä ovat niin malttamattomia, eivätkä ymmärrä mitä saa kysyä. Anteeksi.

 

En nähnyt tarvetta anteeksipyynnölle, en laisinkaan. Hymyilin tytön äidille kertoen, kuinka mielestäni on vain parempi, että lapset kysyvät. Kehaisin tytön reippautta, sillä moni ei uskaltaisi tulla esittämään tuollaista kysymystä täysin ventovieraalle. Äiti vielä pahoitteli tyttärensä käytöstä, mutta vakuutin hänet, kuinka hän ei todellakaan ollut tehnyt mitään väärää.

 

Itse noudatan usein samaa linjaa näissä asioissa, kuin mitä kokemuskoulutuksissa. Minulta saa kysyä, minä teen päätöksen haluanko vastata kysymykseen.  En aina halua olla valmiina kertomaan vaikeista sairauksistani tai pyörätuolini ratkaisuista täysin tuntemattomille ihmisille, mutta joskus taas vastaukseni voi auttaa lisäämään ymmärrystä. On parempi kysyä, kuin tehdä omia olettamuksia (jotka ovat 99,999% ajasta vääriä), mutta myös oikeuttani vastaamatta jättämiseen tulee kunnioittaa. 

Olisi hienoa joskus käydä pitämässä kokemuskoulutusta päiväkoti-ikäisille, kysymykset ja ajatukset olisivat varmastikin sellaisia, joihin myös moni aikuinen haluaisi tietää vastauksen. 

 

Ps. Uudesta pyörätuolistani on tulossa kevään aikana laajempi postaus, koska kuten tuo tyttönenkin sen sanoi, on tämä tuoli ”VAU”. 

(Ennen lopputuloksen esittelyä tulee blogiin vielä postaus siitä, mitä kaikkea otetaankaan huomioon, jotta yksilöllisesti suunnitellusta pyörätuolista tulee käyttäjälleen ”VAU”:n arvoinen.)

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Jos olisin itse saanut valita, en olisi halunnut ensimmäistäkään. Toisaalta taas kukapa haluaisi? Ei sairastaminen ole kilpajuoksua, jossa diagnooseilla tai pillereillä kisataan, vaikka välillä siltä saattaakin tuntua.

Helmikuun viimeinen päivä, harvinaissairauksien päivä. Minä annan harvinaisuuteni näkyä kädessäni näin merkkipäivänä vielä tavallistakin värikkäämpänä. Mutta mitä harvinaissairaus, tai no harvinaissairaudet, sitten minulle merkitsee, muutakin kuin merkkipäivää, jota ei toivoisi kenenkään joutuvan viettää?

 

Se on sanojen ja kirjaimien tavaamista, yhä uudelleen ja uudelleen. Se on selittämistä, asioista kertomista ja oireiden selventämistä. Se on pahoittelevia katseita ihmisten silmissä. Se on ihmettelyä. Se on toisinaan mielenkiinnon kohteena olemista. Se on oman itsensä asiantuntijuutta. Se on sellaisten asioiden tietämistä, mistä suurin osa ammattilaisistakaan ei ole ikinä kuullutkaan. Se on tiedon etsimistä. Se on pitkiä lääkelistoja. Se on moniammatillista yhteistyötä vaativaa toimintaa. Se on byrokratiaa. Se on minun arkea. Se on ennalta varautumista erilaisiin tilanteisiin. Se on korkea paperipinkka epikriisejä. Se on voimia vaativaa. Se on termien opettelua. Se on vertaistukea. Se on erilaista elämää. Se on jatkuvaa selviytymistä. Se on haastavia tilanteita. Se on iso osa minua.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En minä itseäni oikeastaan ikinä pessimistinä ole pitänyt, mutta en myöskään jären optimistina. Tilanteesta riippuen realisti, joka ei uskalla olla idealisti. Ehkäpä juuri tämän takia olen havahtunut siihen maailmaan, että en oikeastaan tiedä mitä odottaa, tai mitä toivoa. Uskaltaako sitä edes toivoa?

 

Olin juuri ensimmäistä kertaa lentomatkalla pyörätuolin kanssa, ja mikä minut yllätti? Se kuinka hyvin kaikki meni. Lähtöselvityksessä ensimmäistä päivää töissä ollut herrasmies hoiti kaikki asiat niin hyvin, kuin vain osasin toivoa. Lentokoneesen pääsy sujui muita mutkitta, eikä uusi pyörätuolinikaan ollut naarmuista kärsinyt. Sain kaikki pyörätuolini osaset perille, eikä mistään tarvinnut huomauttaa. Muutaman päivän jälkeen paluumatka meni yhtä mallikkaasti, enkä voinut kuin ihmetellä. En ollut yksin näiden ajatusteni kanssa, vaan matkaseuranani ollut ystäväni kiinnitti myös huomiota siihen, kuinka oudon hyvin kaikki sujui. Olimmeko me lähteneet matkaan pessimistisin odotuksin, vai mistä oikein oli kyse? 

Kokemuksetko meitä olivat muovanneet?

 

Jo pidempään olen kiinnittänyt huomiota ilmiöön, joka on kovin surullinen, varsinkin ilmiön laajuuden ja vaikuttavuuden huomioon ottaen. Nykypäivänä tuntuu kunnon lottovoittajalta, mikäli lääkärin vastaanotolla käynnin, tai asiakaspalvelutilanteen jälkeen on olo tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että on tullut kohdatuksi ihmisenä ainutlaatuisena yksilönä. Sitä on jotenkin turtunut niihin kohtaamisiin, joista löytäisi heti monta paranneltavaa kohtaa, että voi kestää hetken ennen kuin ymmärtää, mikä tuo outo tunne on? Tyytyväisyys, aidon ilahtunut olotila. Ei ole kerta jos toinenkaan, kun olen purskahtanut ilon itkuun puhelimessa läheiselleni, käytyäni juuri vastaanotolla, jonka koin menneen hyvin ellei jopa paremmin. Mutta ne huonot kohtaamiset, tilanteet joissa en ole tullut kuulluksi... Ne ovat turtaa sisälläni, en minä enää nykyisin niille kyyneliä vuodata. 

 

Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minusta onkin kaikkien niiden huonosti sujuneiden kohtaamisten jälkeen tullut pessimisti? Vai ovatko nuo tilanteet niin tuttuja, ja usein toistuvia, että koen ne realistisin silmin? Oli miten oli, ei sanatermeillä tulisi olla niin väliä, pääpaino tulisi olla yksilöllisellä kokemuksella. Se jos mikä on tärkeää. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mikäli päiväkoti-ikäiseltä minulta kysyttiin, mikä silloinen toiveammattini oli, oli vastaus aina valmiina:

Sirkuspelle!”

Oi kyllä. Otin tämän uratavoitteluni niin tosissani, että päiväkodissa kuperkeikkoja harjoitellessa muistan oikein tsempanneeni itseäni ääneti. Pellejen täytyy osata tehdä hyviä kuperkeikkoja, joten nyt täytyy onnistua. En tiedä missä vaiheessa luovuin tästä toiveammatista, mutta jonnekin se noin vain katosi. 

 

Seuraava toiveammattini ei kyllä sitten ollutkaan kovin kaukana sirkuspellen ammatista:

Näyttelijä, kyllä minusta tulisi näyttelijä, kuten silloin kovin ihannoimani Robin Williams oli.”

En ikinä käynyt virallisilla teatteritunneilla tms., mutta valitsin peruskoulussa kyllä kaikki ilmaisutaidon kurssit, ja esiinnyin usein päättäjäisjuhlien näytelmissä. Juuri viime viikolla ommellessani erästä projektia, muistelin että viime kerran olin ommellut saumurilla tehdessäni peruskoulun kevätjuhlan näytelmään roskasäkistä juhlamekkoa. Pidin kovasti näytelmäjutuista, mutta peruskoulun jälkeen ainoa paikka missä toteutin näin itseäni, olivat rippikoululeirien illanvietot.

 

 

Lukiossa en pitkään tiennyt lainkaan mihin suuntaan pyrkiä. Ainoa mitä lukiossa tein oli suorittaminen, ylisuorittaminen. Kasasin itselleni niin paljon kursseja, että eräs opettajistani huomasi, kuinka aloin olla burnoutin partaalla. Hän pakotti minut luopumaan ylimääräisistä kursseista, tai muutoin hän olisi itse potkinut minut pihalle niistä. En osannut yhtään suunnitelmoida mikä minusta oikein isona tulisi, kun ainoa tavoitteeni oli suorittaa mahdollisimman paljon ja hyvin. Muutamilla opettajilla oli kyllä käsitys siitä, mikä olisi minun tulevaisuus. Yksi oli täysin varma vielä lakkiaisissa, että suuntaisin teologisen tai uskonnontieteiden pääsykokeisiin, mutta ei sinne en suunnannut. Huvittavaa on se, että sama opettaja oli aikoinaan täysin varma minkä opiskeluiden pariin siskoni hakeutuisi, mutta ei, hänkin suuntasi jonnekin täysin muualle. 

On pakko myöntää tässä kohdin, että kaksi peruskouluni opettajaa vaikuttivat paljoltikin siihen, miksi koin todella hankalaksi sen, että olisin uskaltanut edes ajatella opiskeluja joidenkin aineiden parissa. Kaksi opettajaa nimittäin katsoivat asiakseen kertoa minulle yhdeksännen luokan arviointipalautteissa, kuinka en tulisi ikinä pärjäämään missään kouluaineissa, jonka vuoksi minun ei kannattaisi edes harkita esim. Pitkää matikkaa, tai vaativampia lukuaineita. Toinen näistä opettajista viimeisteli palautteensa vielä toteamalla, kuinka en tulisi oikeastaan ikinä pärjäämään elämässä noin ylipäänsä. 

Mikä sitten johdatti minut yliopisto-opiskeluideni pariin? Kaksi kesää vaihto-oppilaana. Eräänä päivänä lukion ensimmäisellä toi saksankielen opettaja pulpetilleni esitteen vaihto-oppilasohjelmasta, johon hän haluaisi kirjoittaa minulle suositukset. Seuraavat kaksi kesäkuuta vietinkin sitten vaihto-oppilaana Saksassa, ja kielitaidon kohentuminen vei minut kohti Tampereen yliopistoa. 

 

”Vaikka tiesinkin jo heti alkuun haluavani opettajan pätevyyden, en olisi kuitenkaan halunnut tehdä niitä töitä koko työuraani.”

Mutta en jotenkin koskaan kokenut, että saksan kieli ja kulttuuri olisi ollut minulle juuri se oikea pääaine. Sain paljon enemmän irti, ja intoa opiskeluihin mediakasvatuksen opinnoista, ja välillä takaraivossani kolkutteli mielenkiinto markkinointia kohtaan. Jossain vaiheessa joku kysyi minulta, mikä minusta tulisi, mikäli en olisi valinnut uraa opetuksen parissa? Vastasin välittömästi, että lastensairaanhoitaja. Meni jonkin aikaa ennen kuin päätin toteuttaa tämän haaveen, mutta ensin halusin yliopistolta kandin paperit ulos. Sitten tulikin elämä. Rakennusvirhe kehossa, joka alkoi oireilla niin, että kandin kirjoittamisen sijaan ravasin lääkäristä ja sairaalasta toiseen. Yhtäkkiä sairastuminen veikin minulta opintoni, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta...

 

Minulla ei ollut diagnoosia, kun löysin itseni ammattikorkeakoulun pääsykokeista rautalankaa vääntelemästä. Ei minulla diagnoosia vielä silloinkaan ollut, kun koululla oikeaoppisesti petaamaan opettelin.

Hoitotyön opinnot koin mielenkiintoisiksi, vaikka sairauteni paheni koko ajan, tehden opiskeluista haastavaa.”

Ei minusta koskaan sairaanhoitajaa tullut, vaikka opinnäytetyökin kansien väliin päätyi. Opinnäytetyö, jota kirjoitettiin puoliksi sairaalaosastoilla, puoliksi kotonani. Tuon prosessin aikana opinnäytetyöparini luopui tyttönimestään ja meni naimisiin, minä luovuin kahdesta luusta ja yhdestä elimestä.

 

En olisi halunnut lopettaa hoitotyön opintojani, olisin halunnut keinolla jos jollain saada valmiit paperit käteeni. Niitä papereita en koskaan saanut, sairastamiseni vei minulta toisetkin opinnot. 

”Sosionomin papereihin tähtäävä sosiaaliala oli viimeinen oljenkorteni, vaikka minusta se tuntui vain luovuttamiselta. Opinnot tuntuivat mieleisiltä silloin, kun sain tehdä itsenäisiä isompia projekteja, ja yhden kevään vietin aivan ihanassa harjoittelussa, jossa myös toimintarajoitteeni otettiin hyvin huomioon.”

Mutta sekään ei riittänyt. Sairauteni vaikeutuivat entisestään, enkä kyennyt enää opiskelemaan. Tilannetta ei helpottanut se, että tunsin jääneeni jonnekin tyhjään välimaastoon, mistä kukaan ei ottanut minusta koppia. Kolmannet korkeakouluopinnot keskeytyivät, asia josta koen yhä edelleen suurta häpeää. 

 

Opiskeluiden ohella tein koko ajan paljon töitä, mutta mistään kovin kummoisesta urapolusta ei voi puhua. Tekemäni työt olivat mielenkiintoisia, mutta myös hieman tavallisesta poikkeavia, sellaisia jotka tuovat ihmisten kasvoille usein huvittuneen hymyn. 

 

Minusta ei tullut tavallaan mitään, ei ainakaan mitään valmista. Eläkeläinen minusta tuli alle 30-vuotiaana. Henkilön, jonka piti auttaa muita, ja ylisuorittaa. 

 

#URAOIVALLUS

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä SLURP:n kanssa

 

Perinteiseen suomalaiseen keittiöön kuuluu olennaisena osana kahvinkeitin, mutta omastani sellainen puuttuu. Syy tähän on helppo: en pidä tavallisesta suomalaisesta suodatinkahvista, ja koska itse en sitä juo, en ole laitetta myöskään itselleni ostanut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö joisi kahvia lainkaan, minulle kahvi vain on osa nautintoa, ei niinkään tapa.

Koska en kanna kaupasta viikottain Juhlamokkaa tai Presidenttiä, olen erittäin tyytyväinen siihen, että myös muitakin mahdollisuuksia on...

"SLURP, juuri se oikea minunlaiselle nautiskelijalle."

 

 

Tutustuin SLURP:in konseptiin jo sen alkuaikoina ja olin myyty. Kuinka helppoa ja niin hyvää. Kaksi vuotta sitten kerroin tästä palvelusta tarkemmin. Tässä ajassa on valikoima nettikaupassa laajentunut, ja mm. pakkaukset muuntuneet, mutta...

Lyhyesti sanottuna SLURP toimittaa kotieteiseesi herkullista kahvia, sinä päätät minkä tyylistä ja miten, sitten vain kahvinkeittoon. 

Koska en itse tosiaan ole tapakahvittelija, pidän erityisesti siitä, että voin saada kaappiini monia erilaisia papuja, sitä tiettyä herkutteluhetkeä odottamaan. Kahvihyllyni tosin tuoksuu niin hyvältä, että huomaan haistelevani papuja usein, ja välillä jo se tuo nautintoa. Mutta parhainta onkin se valinta, mitkä pavut juuri sillä hetkellä pääsevät jauhatukseen ja juomana kuppiin? 

 

 

 

Tummaa paahtoa, välillä vaaleaa paahtoa, papuina, pieni paketti, valmistus useimmiten Chemexillä, ne ovat minun valintani tilaukseeni.

Chemexillä voin valmistaa hitaasti suodatettua kahvia, joka suodattumisen aikana kerää kaikki ne maut ja nyanssit itseensä. Ei ole varmaankaan mikään yllätys, että siinä ohessa tulee usein nautittua myös leivos jos toinenkin... mutta sitähän hyvä seurakin välillä vaatii?

Mutteripannuni pääsevät tositoimiin varsinkin silloin, kun haluan keholleni vireyttä. Tosin myönnettäkööt, että vaikka se perisuomalainen kahvikuppi ei itseäni virkistä, voin välillä saada mutteripannulla hyvät tärinät sormiini. Joten kyllä, kahvilla ja sen paahtoasteella, sekä valmistustavalla on väliä. Juuri tämän takia pidän kovin siitä, että kaapissani on valinnanvaraa, koska kahvillakin todella on väliä.

 

Tiesitkö muuten, että voit nykyisin tilata myös kahvinvalmistusvälineitä SLURP:n nettikaupasta? Saat sieltä siis sekä kahvit, että myös välineet sen valmistukseen. On vain pakko tunnustaa tässä kohdin, että siihen hifistelyyn, jonka SLURP mahdollistaa... siihen voi jäädä koukkuun, todellakin. Lahjakortteja on myös mahdollista hankkia, joten jos haluat saada ystäväsi luona nautinnollisen kahvikupin, tiedät millaisen kortin ojentaa syntymäpäiväjuhlilla. 

 

Kiitos käsimallina  toimimisesta Elina K.:lle rouvalle, jonka käsiä eräs opettaja kerran pelottaviksi moitti.

Ladataan...

Pages