Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mitä jos sitä vastaisi suoraan, niihin hieman hölmöihinkin tokaisuihin? Tai mitä jos vastaisi samalla mitalla takaisin juuri niihin älynväläyksiin mitä lähes päivittäin joutuu kuulemaan? Kuvitellaampa sellainen hetki, ihan nyt vain ilman turhaa totisuutta, tai kukkahattutädiksi leimaamista.

 

"Heheh menetpä sinä lujaa pyörätuolillasi, hehehe!"

"Kyllä, mutta kulkevatpa sinun kenkäsi hitaasti!"

 

"On kyllä hienoa, että Suomessa mahdollistetaan liikkuminen myös sinunlaisille ihmisille."

"Niin siis silmälasipäisille naisille? sitähän sinä tarkoitit."

 

"Voi kuinka sääli, että olet sidottuna rullatuoliin."

"Odota hetki niin haen tämän toimiston sakset, niin en ole kauaa enää sidottuna rullatuoliin ja voin siirtyä pyörätuoliini."

 

"Ihan yksinkö sinä junalla kuljet, voi et varmaankaan pärjää."

"Ei, en pärjääkään, siksi taitettava matkalaukkukokoinen näkymätön avustajani on apunani."

 

"Minäpä kuule autan sinua tästä näin ja alan työntää pyörätuoliasi kysymättämäsi hui hai näin!"

"Tuo toiminto ei ole apua, sitä kutsutaan kidnappaukseksi."

 

"Voi ei kait nyt noin nuori voi mitään vastoinkäymisistä tietää?"

"Käyn terapiassa vain vaihtamassa täytekakkuohjeita."

 

"Katsos, tämä ei satu lainkaan!"

"..."

 

"Vaikka et tarvitse kuittia, niin pyörätuolin kuitenkin varmaan vielä tarvitset, hehe!"

"Huumorintäyteinen taksimatka paransi jalkani, voit pitää pyörätuolini."

 

"Oi, olet niin inspiroiva kun olet meikannut!"

"Sinä myös inspiroit minua, puithan tänään vaatteet yllesi."

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä FLOW-festivaalien kanssa.

 

Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, kävin tänä vuonna toistamiseen FLOW:ssa, mutta tällä kertaa muutaman tehtävän kera. Ennen festivaaleja tapasin tuotannosta vastaavan henkilön, jonka kanssa kävimme yhdessä läpi esteettömyyteen liittyviä asioita. Koska olin käynyt festareilla jo viime vuonna, osasin kokemuksiini pohjaten antaa joitain kehitysideoita. Näitä ideoita olikin hyvin otettu vastaan ja toivottuja muutoksia oli alueella tehty. Kaiken kaikkiaan FLOW:ssa on hyvin huomioitu se, että tapahtuma olisi kaikille avoin ja onnistunut tapahtuma. Ei ole oikeastaan paikkaa, jonne festareilla ei pääsisi ja aina löytyy jokin keino, jolla saavuttaa haluamansa. 

 

Mikä tällaisessa tapahtumassa on hankalinta, on se, että pyörätuolin käyttäjänä olen puolisen metriä toisia matalampana. Tämä aiheuttaa ongelmia varsinkin ihmismassan läpi kelatessani. Itselläni oli avustaja mukana kaikkina kolmena päivänä, enkä ilman avustajaa olisi voinut festareista kunnolla nauttia. Avustajani paitsi kantoi ruokia ja juomiani, teki myös tilaa ihmisjoukossa, jotta pääsin liikkumaan. Vaikka välillä pitikin hieman röyhkeästi kulkea, jotta pääsin pyörätuolikatsomoon, tekivät ihmiset kyllä pääsääntöisesti paremmin tilaa, kuin niin usein muutoin. 

 

FLOW on tapahtuma, johon aion mennä ensi vuonnakin, oi kyllä se kokonaisuus on juuri minulle tehty. Vielä on kuitenkin asioita, joista aion keskustella tapahtuman järjestäjien kanssa ennen ensi vuoden festareita, jotta tapahtumaa saataisiin viilattu vielä hienommaksi. Keskustelu järjestyksenvalvontafirman kanssa on tarpeen, koska heillä oli selvästikin eriäviä ohjeistuksia keskenään ja nämä johtivat välillä ikäviin kohtaamisiin. Pyörätuolikatsomoissa oli kuitenkin hyvä fiilis, sekä yhtenevä linja siitä, miten asioita voisi duunailla. Kyllä, me vammaisetkin olemme ihmisiä. 

 

Pyörätuolilla kulku ei ole tasaisinta menoa, sen tulet videolta huomaamaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vaikka sitä päällensä pukisi, puuteria kasvoilleen sutisi, hymyn huulilleen nostaisi, kevyesti naurahtaisi, kohteliaasti tervehtisi, kameran edessä poseeraisi, voisi sitä kuitenkin tuntea ja toivoa olevansa näkymätön, siinä näkyvillä.

Toisiaan kumoavia adjektiiveja on paljon, mutta välillä ne saavat syvemmän merkityksen aikaan, kun yhdessä esiintyvät. On eri asia olla täysin näkymätön, kuin tuntea olonsa näkymättömäksi silloin, kun näkyvillä on. Monet näkevät vain silmillään sen ulkokuoren mikä näkyvillä on, mutta eivät tiedäkään näkymätöntä katselevansa. Voi huutaa suureen ääneen, kuitenkaan kuulluksi tulematta, aivan kuten kuiskaus voi karjuen huulilta karata.

On raskasta olla näkyvillä silloin, kun näkymättömänä itsensä näkee. Samaan aikaan haluaa hymyn kasvoillaan pitää, jotta kuori säry ei, mutta samaan aikaan välillä huomaa, kuinka toivoisi jonkun kertovan, mitä oikeastaan näkee.

 

Muutama viikko sitten tapasin aamulla henkilön, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana tavannut lähes viikottain. Hänellä on taito, taito lukea rivien välistä. Hän katsahti minuun, tyttöön joka jälleen hymyillen vastasi, ettei mitään ihmeellistä elämäänsä kuulunut. Hiljaa oli hetken, kunnes kertoi minun vaikuttavan jokseenkin surulliselta. Hymyilin vahvemmin, enkä myöntänyt minkään muuttuneen. Tunnin päästä oli asentoni erilainen, oloni ahdistuneempi, tyhjyyttä katseessani. Niin, olihan minussa ollut surua, surua näkyvillä, mutta myös näkymättömissä.

 

En osaa olla edes katseilta poissa ollessani näkymätön, en edes itselleni. On asioita, joita piilottaa kiireesti nurkkaan, jotta ne eivät näkyville lennähdä. Mutta silti huomaan, huomaan että näkymättömyys nykyisin enemmän näkyvillä on. Vaikka sen haluaisikin piilottaa, on toisaalta turvallista tietää, ettei kaikille aina vain  näkyvillä tarvitsisi olla. 

Kumpi onkaan oikea todellisuus? Näkyvästi näkymätön vai näkymättömästi näkyvä? Ei siihen oikeaa vastausta ole ei, ne toisiaan täydentävät, vaikka välillä suojakilpensä laskea voisivat.

 

Minä saatan hymyillä, vaikka vakava masennus sieluani moukaroi.

Minä saatan nauraen kehoni ongelmista kertoa, vaikka ne todellisuudessa pelkoa minussa aiheuttavat.

Minä saatan yleisön edessä luontevasti asioista puhua, vaikka lailla kaltoinkohdellun katukoiran voin itseäni hävetä.

Minä saatan olla näkyvillä, vaikka näkymättömäksi itseni tuntisin.

 

Kuvat: Kaisa Saarinen

 

Lisää aiheesta:

Punaista etsimässä. Punainen vaate, tumma mieli.  #Kerrokaikille. Minä en vaikene.

 

 

 

LUSIKOITA KIITOS.

Instagram @lusikoitakiitos

Facebook

Yhteistyöt lusikoitakiitos (a) gmail.com

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Hiljattain mietin, mietin sitä kuinka on ajanjaksoja joilta en paljoakaan muista. Pitkiä ajanjaksoja joiden ajalta voin vain muutaman tapahtuman nimetä. Useaa näistä ajanjaksoista leimaa sama asia: en ole ollut hallinnassa minulle tapahtuneista asioista. Voimavarani ja keskittymiskykyni ovat kohdentuneet vain yksittäisiin asioihin, jolloin muu maailma ympärilläni, se on kadonnut taivaalle kuin sokeriksi sormien välissä sulava hattara.

Joinain noina ajanjaksoina on kehoni ollut yksinkertaisesti niin rikki ja heikoilla, ettei voimia ole ollut lähes mihinkään. On useita vuosia joiden tapahtumat tiedän lähinnä vain sen perusteella, että yritän muistella millä sairaalaosastolla olin ollut kyseisellä hetkellä hoidossa.  Viime talviolympialaiset olivat vuonna 2014, sillä niitä sairaalasängyltäni katselin aina silloin kun kivuilta ja väsymykseltä jaksoin. Mitä muuta tein koko kevään 2014 tuon lisäksi? Muistan olleeni vain sairaalassa lähestulkoon koko ajan ja kotona (sekä myös siellä sairaalaosastoilla) opinnäytetyötä työstin. Hattaraa ovat muistot siitä, teinkö jotain muuta merkittävää tai vähemmän merkittävää.

 

Muisti ja sen kadottaminen on minua myös suojannut. Se on ollut paitsi helpottavaa, myös todella pelottavaa, aina asiasta riippuen. Voi kun sitä itse voisikin aina päättää, mitä tietopankkiinsa muistoina tallentaa, ja mitkä paperiperhosina taivaalle vapauttaa. Toisinaan on ollut riipaisevaa, kun joku kauan sitten kadotettu ja unohdettu on esille nostettu. Pölyt pinnalta tummina niin ettei puhalluksella puhdasta saada, mutta silti menneiden tapahtumien kirjaa aukaistu on. 

Liian usein olen törmännyt myös muistoihin, joiden koko olemassaolosta en ole ollut tietoinen. Kun jokin tällaisista muistoista ilmestyy tietämättäni eteeni, ei oloni usein kevein keijunsiivein sinne tänne lentele. Ilmassa on enemmänkin pelkoa, epätoivoa, sekä epäonnistumista.

 

On monenlaista syytä sille, miksi hattarana taivaalle voin muistini katoavana nähdä. Aina ei se ole täysin huono asia, vaan turvaa, turvaa joka kuitenkin täytyy läpikäydä, koska fakta on se, ettei elämän kaikkia yksityiskohtia voi hallinoida. Hallinnan ote paranee kuitenkin huomattavasti silloin, kun kokonaisuus on paremmassa tasapainossa. Katsotaan, katsotaan milloin tasapainoilu olisi muutakin kuin liian kapea lauta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Yhteistyössä FLOW festivaalien kanssa.

 

Nojasin hieman taaksepäin ja pyöräytin nykäisten kelausvanteitani itseäni kohden. Tukipyöräni nousivat ilmaan, kuin kertoen, että olen valmis valokuvattavaksi, kamera laulakoon! Sisäinen bad ass gangstani herää jostain syystä henkiin lähes aina silloin, kun otan tämän poseerausasennon. Mutta toisaalta, jos päälläni oli yksisarvis t-paita, silmilläni hopeiset aurinkolasit, ja musiikin jytkettä korvissani... pose taisi olla juuri passeli.

 

 

Viime viikonloppuna järjestetyt FLOW-festivaalit olivat minulle toiset. Viime vuonna Sian esiintyminen oli merkityksellinen hetki itselleni, niin tärkeä, että tulen muistamaan ne tunteet ja ajatukset, mitä keikka minulle pintaan nostivat, ikuisesti. Kyllä. Tänä vuonna kävin Suvilahdessa kaikkina kolmena päivänä ja näin hienoja keikkoja. 

Mutta minulla oli myös tehtävä. Viikonlopun aikana kuvailin tapahtumaa omasta näkökulmastani, eli sieltä puolta metriä muita alempaa pyörätuolista käsin. Kiinnitin GoProni kuvausvaljaisiin, jolloin pystyin kuvaamaan minun perspektiiviä, mutta kädet pysyivät vapaina kelaamiseen. Näistä pätkistä on tulossa kokonaisuus, kunhan saan videon editoitua ja lisättyä hieman kommentteja, sekä pointteja. Esteettömyyttä on ajateltu Flowssa paljon ja se kyllä näkyy. On aina hienoa tehdä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joita rehellisesti kiinnostaa kaikkien viihtyvyys.

 

 

Vaikka esteettömyys oli suurimmin osin hyvin hoidettu, sain välillä kyllä ääneni käheäksi metelissä huutaa. Liikkuminen väkijoukon seassa on toisinaan todella haastavaa, eikä savutorvikaan saisi viestiä aina perille. Kaikki viestit eivät olleet myöskään menneet perille jokaiselle työntekijälle, ja näinpä sain tietyistä asioista keskustella ja vängätä pyörätuolikatsomoissa jokaisena päivänä. Aina kun huomasin epäreilua käytöstä jotain toista pyörätuolikatsomossa olevaa henkilöä kohtaan, puutuin asiaan oikeuksiamme puolustaen. Välillä saatoin huokaista syvään, oi niin syvään. Kuvaamillani videopätkillä tulevat nämä asiat paremmin esille, elävän elämän esimerkein.

 

Kuvat: Heidi Giss

 

Viikonlopun aikana oli paitsi hyvää musiikkia ja ruokaa, myös oikein hienoja kohtaamisia erilaisten henkilöiden kanssa! Joidenkin väliltä löytyi myös yllättäviä yhteyksiå. Ensi vuonna uudestaan jälleen, silloin voisi jopa tsekata hieman pyörätuoliskeittausta...hmm.

Share
Ladataan...

Pages