Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Mitä sinä sanoisit nuoremmalle itsellesi? Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta joitain asioita olisi ehkä halunnut tehdä toisin. Liian syvällisesti ei kuitenkaan kannata asiaa lähteä pohtimaan, koska menneisyydessä vellominen ei vie eteenpäin. Mutta... paljon voisi silti sanoa, kuten minä näitä seuraavia asioita.

 

Minä rohkaisisin itseäni laittamaan jalkaan ne pinkit paksupohjaiset kengät senkin jälkeen, kun muutama tyttö niistä kiusasi. Sinä pidit niitä hienoina ja olit niistä ylpeä, älä anna muiden haudata aarteitasi.

Minä tsemppaisin itseäni kuperkeikkojen harjoittelussa, sillä kuten itselleni jo silloin päiväkodissa sanoin, täytyy sirkuspellejen osata hyvin kuperkeikkojen heittäminen. Jos unelma-ammattisi on sirkuspelle, tavoittele kohti nauravaa yleisöä.

Minä aiemmin kehoittaisin itseäni takaisin Suomeen muuttamaan, pois kellarista jossa henkäyskin oli huuto.

Minä kerta toisensa jälkeen opettaisin itseäni sanomaan pienen, mutta tärkeän sanan: ei.

Minä vakuuttaisin itselleni, ettei leikkimisellä ikärajaa ole. Sinä saat matkustaa Barbien asuntovaunulla rannalle, kuin rannalle.

Minä pakottaisin itseni pitämään hanskoja kädessä, kun kovassa pakkasessa ja lumimyrskyssä markkinatöitä tekee. Ei ole syytä sinun käsiäsi avohaavoille palelluttaa.

Minä itselleni kertoisin, ettei kaikesta reippaudella selvitä tarvitse. Sinäkin saat olla heikko.

Minä passin itselleni käteen laittaisin, aina kun se vain mahdollista olisi. Sinun kotisi on maailmalla, poissa kotoota.

Minä ylpeyden tunnetta itseeni valaisin. Sinä olet saavuttanut hienoutta.

Minä hymyilisin itselleni, vain silloin kun iloa tuntisin.

Minä kuiskaisin hiljaa korvaani: Sinä turvassa olet.

Minä opettaisin itseäni päätösten tekoihin. Sinä saat tehdä valintoja, myös itsekkäitä sellaisia.

Minä huutaisin itselleni, kuka minä olenkaan. Sinun huutosi ei tarvitse äänettömäksi veden alle vaieta.

Minä neuvoisin itseäni, ettei ratikkakuskeihin voi Sarajevossa luottaa. Sinä voisit 50 euroa paremminkin käyttää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Siitä tulee tänään kuluneeksi vuosi. Vuosi sitten hain apuvälinekeskukselta oman pyörätuolini, apuvälineen joka vaikutti paitsi minuun, myös läheisiini. Olen kuluneen vuoden aikana kirjoittanut tästä apuvälineestä, omasta Batmobilestani useamman kerran (linkit postauksen lopussa), mutta tätä postausta on toivottu usein:

"Miten läheiseni kokivat pyörätuolin?"

Tätä julkaisua varten pyysin muutamalta ystävältäni ja perheenjäseneltä kommenttia siihen, miten he kokivat uuden arkeni pyörätuolin kanssa? Näitä kaikkia kommentteja ei ollut helppo lukea ja tiedän myös useammankin kirjoittaneen kommenttejaan kyyneleet silmissään. Viereen voi varata nyt siis Nessuja, mutta myös pilkettä silmäkulmaan.

 

Ystävä:

"Muistan että mua jännitti nähä sua ensimmäistä kertaa pyörätuolissa. Mietin etukäteen et olisko sun kanssa jotenki erilaista olla tai onkohan se muuttanu sua. Jännitin myös että miten ite reagoin kun nään sut. Mietin jopa että osaanko liikkua pyörätuolin vieressä, mikä oli aika mielenkiintonen jännityksen aihe ottaen huomioon mun terveydenhoitajan ammatin. Mutta onneks mua kohti kelas Anna, sama pilke silmäkulmassa ja juttu jatku normaalisti siitä mihin oltiin viimeks jääty. 

Välillä ollaan törmätty pieniin vastoinkäymisiin, kuten ravintoloiden urpoihin sisäänkäynteihin, mutta onneks aina voi tilata ruokaa suoraan oman ruokapöydän ääreen! Pyörätuoli ei oo rajottanu meijän menoa tai vaikuttanu negatiivisesti meijän ystävyyteen, päinvastoin. Oon onnellinen että oon saanu olla tukemassa ja auttamassa sua tässä elämän muutoksessa, koska se on avannu samalla myös mun silmiä tarkkailemaan elämää uudesta näkökulmasta. Oon saanu huomata että esteettömyys on aika lapsen kengissä tässä kaupungissa. Siellä samoissa kengissä on myös aika useiden ihmisten ymmärrys ja käytöstavat pyörätuolilla liikkuvia ihmisiä kohtaan. Mutta onneks oon myös huomannu, että vaikka takin liepeetkin on jatkuvasti ravassa niin nää asiat ei pääse lannistamaan sua, vaan jatkat eteenpäin ja pidät puolias!

 

Vertaistukiystävä:

"Mietin hetken, mitä ajattelin siitä, kun kerroit pyörätuolista tulevan osa arkeasi. Täytyy myöntää, ettei se tullut mitenkään yllätyksenä. Siitä oltiin puhuttu jo pidempään ja näin sen mahdollisuutena. Tottakai olin huolissani ja surullinen koko ajan hankaloituneemmasta tilanteestasi, mutta en nähnyt pyörätuolin käyttöön ottoa kohdallasi mitenkään pahana tai ikävänä asiana. Ehkä ajatuksiini vaikuttivat omat kokemukseni omalla tavallaan."

 

 

Äiti:

Anna oli sairastanut ennen pyörätuoliin joutumista jo vuosia, joten tiesimme miten kivuliasta  elämää hän joutui kestämään joka hetki. Koin kuitenkin, että pyörätuoliin joutuminen oli  surullisinta mitä sairaudet olivat siihen asti aiheuttaneet. Mietin kaikkea sitä, mistä Anna joutuisi luopumaan:asunnosta, jossa hän viihtyi, mutta jossa ei ollut hissiä, pitkistä yksin reissatuista ulkomaan matkoista " ei turistikohteisiin" jne jne. Anna joutui luopumaan varmasti myös monista sellaisista tulevaisuuden suunnitelmista, joista en edes tiennyt...

Pyörätuolin joutumisen myötä myös omat silmäni avautuivat sille, miten liikkuminen  ja osallistuminen on tehty  pääasiassa vain terveille. Katselen nykyään erilaisia kauppoja, virastoja, kulkuneuvoja sillä silmällä, että miten Anna tänne pääsisi. Surullista on se, että monia tilanteita tulee päivän mittaan vastaan, jossa joudun toteamaan, että pyörätuolin käyttäjät on unohdettu kokonaan. Joko et pääse millään tavalla tiettyyn paikkaan tai joudut anelemaan myyjien apua saadaksesi  käyttää esim. tavarahissiä tai kaupan käytävät ovat vain niin kapeita, ettet pysty liikkumaan pyörätuolin kanssa. En aiemmin ajatellut esim.junassa matkustamisen olevan jotenkin ongelmallista. En voi ymmärtää, että pyörätuolipaikat on sijoitettu samaan osaan kuin lastenvaunut ja miten rajallinen määrä niitä on. Jos keiden, niin näiden henkilöiden pitäisi päästä istumaan rauhallisissa paikoissa, kun matkustaminen saattaa aiheuttaa muutoinkin ylitsepääsemätöntä kipua. Suomi on allekirjoittanut vuosi sitten YKn vammaisyleissopimuksen , jossa korostetaan mm. esteettömyyttä ja osallisuutta. Minun on vaikea nähdä, miten tätä sopimusta Suomessa noudatetaan monessa muussakaan yhteydessä! Toivon todella, että asenteet muuttuvat ja esteettömyys liikkumisessa otettaisiin huomioon kaikessa suunnittelussa."

 

 

Silloinen henkilökohtainen avustaja:

"Alku oli haastavaa, kun pyörätuoli tuli käyttöön. Tekniikkaa piti opetella itsekkin, mutta vaikeinta oli vanhat tutut paikat ja reitit. Yhtäkkiä ei päässytkään enään menemään tuttua reittiä yhdessä ostoksille, ja kaikki piti suunnitella etukäteen. Sivusta seurasin, kuinka Annan elämään tuli suuri muutos. Tilanteesta teki hankalan myös se, että se oli molemmille uusi. Itse en ole koskaan avustanut ketään pyörätuolissa, eikä Anna ole pyörätuolissa ennen ollut. Pyörätuolin tulo toi paljon ristiriitoja mieleeni. Toivoin vain, että jotain tapahtuisi, kivut helpottuisivat ja Anna voisi taas kävellä. Samalla kuitenkin myös ymmärsin sen puolen, että vaikka pyörätuoli ottaa, se myös antaa. Kuitenkin kun pyörätuoli helpottaa kipuja, voimia jää muuhun enemmän."

 

Ystävä:

"Kun kuulin Annan pyörätuolista syntyi huoli ja murhe Annan voinnista ja pärjäämisestä. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut pyörätuolia ongelmana. Oli myös todella helpottavaa huomata, että Anna tuntui itsekin olevan nopeasti sujut asian kanssa.

On mielestäni upeaa, että on apuväline jonka avulla Anna pääsee liikkumaan ja joka helpottaa arkea. Välillä kun liikutaan yhdessä kaupungilla, Anna pyörätuolilla ja itse vaunuja työntäen, harmittaa ja turhauttaa joidenkin ihmisten välinpitämättömyys ja haluttomuus auttaa. Onneksi kuitenkin löytyy myös paljon auttavia ihmisiä."

 

Sisko:

"Kun kuulin, että sä joudut pyörätuoliin niin ajattelin että tosi paska juttu mutta onneksi et ole halvaantunut. Ja yhä ajattelen niin, että onneksi pystyt tarvittaessa ainakin vielä ottamaan pari askelta jos tarpeen (esim kellariteatteri, joidenkin ihmisten kotiin pääsy ym). Tietenkin suretti tosi paljon että sun kunto meni vieläkin lisää huonompaan, ihan niin kuin kaikki muut sun sairaudet j a rajoitteet ei olisi jo tarpeeksi. Ja mietin silloinkin että "voi kun voisin ottaa edes jonkin osan sun sairauksistasi".

Mulle sun pyörätuoliin joutuminen ei oo ollut niin iso asia kuin se että sun kädet ei toimi, se että sä oot joutunut vaihtamaan opintoalaa jne. Eli koen että isompia ja enemmän sun elämää rajoittavia tekijöitä on just se että et voi toimia käsilläsi tai nukkua, levätä kuin se että et voi käyttää jalkojasi ja joudut käyttämään pyörätuolia. Toki mietin sitä pystytkö samanlaisesti tekemään asioita kun pyörätuoli on lisärajoitteena. Esim. matkustaminen on varmasti vaikeampaa/enemmän suunnittelua vaativaa. Ja jännitän esim sitä miten pärjäisit 2-vuotiaan tyttäreni kanssa jossain tilassa missä hän saattaisi päästä pakoon ja esim. nopeasti rullaportaisiin.

 Kun on seurannut nyt tän vuoden sun elämää pyörätuolissa on pistänyt raivostuttamaan kaikki jutut mitä oot kertonut miten hankalia on esim yksinkertaiset taksin tilaamiset, eri tiloihin pääsemiset, junamatkat, sun "huomaamattomuus" suhteessa autoihin ja jalankulkijoihin, kaikki ne "rööki syliin"-jutut ja muut. Itse kun kuljen tuolla niin mietin usein että Anna ei tänne pääsisi.En itse asiassa halua liian syvällisesti itsekseni pohtia sun elämää ja tilannetta. Koska mua alkaa surettaa, varsinkin kun en mä voi niille asioille mitään, en voi auttaa niissä. Esim. että et pysty liikkumaan/harrastamaan niin kuin ehkä haluaisit, miten avustajakuviot rajoittaa sun elämää, mitkä on sun "mahdollisuudet" omaan perheeseen, jos sellaisen haluaisit. Mutta noi ei liity pelkästään siihen sun pyörätuolissa olemiseen vaan sairauksiin yleensä. Sun pyörätuolissa olo on avannut mun silmiä sen suhteen miten helposti ajatellaan että pyörätuolissa oleva ihminen on älyllisesti vammainen. Ja kyllähän sitä kaikki koko ajan tuijottaa joka puolella kun sun kanssa kulkee.Toisaalta on ihanaa miten just tyttäreeni ei oo vaikuttanut mitenkään sun pyörätuoliin joutuminen,se ei mitenkään "päästä sua helpommalla" vaan odottaa sulta samanlaisesti kaikkiin leikkeihin ym osallistumista kuin muiltakin. Tosin eihän se vielä ihan edes tajua ettet pysty täysin samoin toiminaan kuin liikuntakykyiset/terveet.Sun mustahuumori ja luonne on niitä joiden avulla aattelen et sä itse jaksat pyörätuolielämää paremmin kuin miten moni muu jaksais. Just et sä valitat jos on tarve, pidät oikeuksistasi kiinni ja ärsyynnyt jos sua surkutellaan/säälitään.Niin ja tietty sun pyörätuolissa olo vaikuttaa esim. kun me mietitään millainen asunto seuraavaksi hankitaan. Haluan et säkin voit sinne päästä ja hengata muuallakin kuin tyyliin kodinhoitohuoneessa ja kylppärissä ( jos ois kaksitasoinen ). Niin ja sitä ihmettelen miten sä oot jotenkin tosta pyörätuoliin joutumisestakin pystynyt ammentamaan niin paljon kaikkea hyvää muille. Vertaistukiblogitekstit esim. ite varmaan vaan surkuttelisin omaa kohtaloani jossain nurkassa.

 

Oot rakas ihana tärkeä sinä. Sun pyörätuoliin joutuminen ei ole muuttanut sua ihmisenä mitenkään."

 

Kiitokset kaikille heille, jotka mietteitään kirjoittivat, sekä muille mukana kulkeville.

 

Aiempia omia mietteitäni aiheesta voit lukea mm. Näistä teksteistä:

Syyt pyörätuolin takana

Ensi viikolla

Ensimmäiset kuukaudet

Katso minne kuljet

Pyörät jalkojeni alla

SmartDrive

Hashtag wheelchairlife

Kävin ulkona, riittääkö se tälle talvelle?

Pyörillä kulkemisesta

 

Julkaisun kuvat: Kaisa Saarinen

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Ilmiö, jossa kuten tavallista on sekä hyviä, että huonoja puolia. Ilmiö, joka on maailmalla näkyvämpi, kuin täällä meillä. Ilmiö, joka voi tukea ja auttaa. Ilmiö, joka voi imaista syvemmälle. Ilmiö, joka saattaa heittää bensaa liekkeihin. Ilmiö, joka kutoo ymmärtävän verkoston. Ilmiö, jonka rajoja tulisi monen miettiä. Ilmiö, joka on nimeltään: 

"Somessa sairastaminen"

 

"Spoonie" = henkilö, joka joutuu elämään elämäänsä lusikkateorian (Spoon theory) mukaan. Kuvitteellisia voimalusikoita ei riitä päivissä kaikkiin toimiin pitkäaikaissairauksista johtuen, joten elämänlaatu ja voimavarat ovat heikentyneet. 

 

Sairastamistaan sosiaalisessa mediassa jakavat henkilöt käyttävät itsestään usein termiä "spoonie". Sosiaalisen median kautta on tuo termi levinnyt ympäri maailmaa, hashtagia käyttämällä ovat henkilöt voineet myös verkostoitua. Jollekin on saattanut olla helpotus, kun on löytänyt kohtalotovereita, joihin saa yhteyden älypuhelimen kautta, asuivat henkilöt sitten missä päin maailmaa tahansa. Vaikka sairastuminen on saattanut tuoda mukanaan yksinäisyyden, voi tuota aukkoa täyttää sängystä käsin kotona, ilman että lusikoita kuluisi liikaa kaupungille kahville lähtiessä.

Termi "spoonie" myös kertoo muille, jotka tietävät termin tarkoituksen, miten vaikka joku Instagramiin ladattu kuva liittyy sairastamisen maailmaan. Niin, niitä lusikoita, niitä tarvitsee moni ja tuota termiä käyttävät monet. Tuo pieni sana antoi myös minun blogilleni nimen, olihan se luontaista, olin jo pitkään ollut Instagramin maailmassa yksi heistä, joka koko ajan pohtii mihin vielä on voimavaroja. 

 

Mutta, en näe somessa sairastamista kaikilta osa-alueilta tarkasteltuna hyvänä asiana. Tiedostan sen, että jotkut sanomani saattavat aiheuttaa kummastusta ja närää, mutta tämä aihe on rummuttanut päässäni jo pitkään. 

Monet tuntuvat unohtavan rajat, rajat jotka suojaavat paitsi itseään, myös joissain määrin muita. Somessa näkee toisesta henkilöstä useimmiten vain pintaraapaisun, joka valottaa hieman henkilön elämän todellisuutta. Mutta joidenkin kohdalla kyse ei ole vain raapaisusta, vaan jostain syvemmästä. Monen henkilön kohdalla on voinut huomata sen, että omia rajoja ei ole mietitty aivan loppuun asti, mikä on joidenkin kohdalla hyvinkin huolestuttavaa. 

 

Mitkä ovat sitten yksittäisiä asioita, jotka minua hirvittävät somessa sairastamisesta? 

Joidenkin henkilöiden kohdalla olen havainnut sen, että sairaasta elämästään yksityiskohtaisesti julkisesti kertominen, saattaa pitää henkilöä tiukemmin kiinni siinä sairaassa elämän osa-alueessa. Mikäli seuraajissa on paljon sääliä osoittavia henkilöitä, voimistuu monella se sairaudessa rypeminen. Kaikkia tämä ei tietenkään koske, jokainen on ainutlaatuinen yksilö. Sairastamisesta saattaa tulla vahva osa identiteettiä, mutta se voi mennä täysin yli. Mitä jos ainoa millä saa huomiota on sairastaminen? Kyse ei ole kaikkien kohdalla huomion kerjäämisestä, vaan muutamat henkilöt ovat kertoneet todellisen elämän yksinäisyyden ajaneen heitä siihen. 

 

Turvallisuutta ei voi painottaa liikaa, mutta silti on monia, jotka eivät siitä välitä, tai tule ajatelleeksi kaikkia aspekteja. Kannattaako somessa julkaista postauksia, joista näkyy henkilötunnus kokonaisuudessaan? Onko täysin okei paljastaa tarkka sijaintinsa? Kuuluvatko lääkitykset oikeastaan muille?

Myönnän, silloin kun aloitin julkaista kuvia myös sairastamisestani, julkaisin myös useamman kuvan tableteista käsissäni. Pyrin kyllä silloin jo kääntämään ne niin, ettei nopeasti olisi voinut tunnistaa kyseisiä valmisteita. Nykyisin olen todella tarkka siitä, että kuvissani ei näy lääkkeitäni, enkä niistä noin muutoinkaan keskustele paljoa muiden henkilöiden kanssa todellisessa elämässäkään. Mutta aivan liian usein tulee somessa vastaan kuvia, joissa lääkkeet ovat kipossa, kädellä, tai jo valmiiksi suussa. Myös kirjoitettuja tekstejä tarkoista lääkityksistä olen lukenut useammin, kuin olisin halunnut. Lääkitysten kuuluisi pysyä potilaan ja hoitohenkilökunnan välisenä asiana. Mitä pahaa sitten tuollaisissa kuvissa tai kirjoituksissa on?

Turvallisuus kärsii. Kertomalla asioista yksityiskohtaisesti, saattaa tehdä itsestään helpon kohteen. On henkilöitä, jotka saattavat hakeutua toisen seuraan vain väärinkäyttöä tavoitellen. On myös henkilöitä, jotka eivät ymmärrä mitä kaikkia yksityiskohtia lääkehoitoon kuuluukaan, he saattavat ihmetellä miksei heillä ole samoja lääkityksiä, vaikka hashtag kertoisikin olevan kyse samasta diagnoosista. On vaarallista tuoda julkisesti lääkityksiä esille, niin itseään, kuin muitakin kohtaan. Lääkkeiden määrä ei myöskään tuo kenenkään hiuksille kruunua, kruunua siitä että olisi todellakin sairas.

Parhaimmillaan somessa sairastaminen on vertaistukea, ymmärryksen ja tietoisuuden levittämistä, joiltain osin myös asian käsittelyä. Mutta vaarojakin piileskelee joka nurkassa. Pahimmillaan somessa sairastamisesta tulee ainoa asia elämässä, jolloin ajatukset voivat kietoutua vain nurjapuolten korostamiseen. 

 

Asiasta voisi puhua pitkään, tuoda esille esimerkkejä useita julkisia profiileja hyväksikäyttäen. Ei somessa sairastaminen pahasta ole, mutta aivan niin putipuhtoisena ei se kiillä, mitä aluksi voisi ajatella.

 

Julkaisussa käytetyt kuvat ovat omia kuviani Instagramista somessa sairastamiseni alkuajoilta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Päivittäin kohtaan sen asian useamman kertaa, sen miten lähestyä erilaisia tilanteita, mikä rooli sitten onkaan päällä? Roolit tuovat paitsi turvaa ja varmuutta, ne myös pistävät palasiksi. Palasiksi minua. Yksi vaikeimmista kysymyksistä, johon en koskaan osaa vastata, on yksinkertaisesti se kuka minä olen? En kykene vastaamaan suoraan, en ikinä, aina on pakko esittää vastakysymys, kysymys siitä miltä näkökulmalta asiaa haluaa tarkastella?

 

Olen palastellut itseni kategorioihin, joista jokaisessa on rooli tai useampi. Kun ei osaa liimata palasia yhteen kokonaisuudeksi, ei suoraa vastaustakaan voi antaa. Ei edes niin simppeliltä vaikuttavaan kysymykseen, johon 29-vuotiaan voisi olettaa osata vastaavan.

 

Jokaisella henkilöllä on joitain rooleja elämässään, toisilla ne saattavat korostua vahvemmin, kuin toisilla. Tunnen henkilöitä, joiden työminä on todella erilainen, kuin mitä vapaa-ajalla. Tunnen henkilöitä, joiden julkisuuskuva poikkeaa paljon arkipäivän askareissa. On selvää, että roolit kuuluvat elämään. Joillekin ne voivat toimia voimaa ja tukea antavina rajoina, jotkut taas saattavat kokea erilaiset roolit kuluttaviksi, varsinkin jos odotukset tulevat muilta. Minä, minä olen pelkkiä rooleja.

Kuva: Mimmi Kyrö 

 

Pirstaloitunut, se on sana joka seuraa potilastiedoissani. Vaikka ennen sairastumistanikin olen vetänyt erilaisia rooleja, ovat ne vahvistuneet ja saaneet uusia piirteitä aivan viime vuosina. Koen itse, että suurin osa roolieni odotuksista tulee muilta henkilöiltä, mutta itse asetan vaativuuden painon niiden päälle. En odottaisi muilta henkilöiltä rooleissani niin paljoa, mutta itseni osalta voin aina vain vaatia enemmän ja enemmän. Siltikään mikään ei riitä.

Kokonaisuuden palastelusta olen vastuussa itse, mutta siihen vaikuttavat monet ulkopuoliset tekijät, sekä osa sairauksistani. Olen aiemminkin kertonut blogissa ja mediassa siitä, kuinka vaikeasti monisairaat henkilöt palastellaan usein sairaanhoidossa. Yhdessä paikkaa vedät yllesi kipupotilaan viitan, seuraavassa roolissa jalkasi ovat päätähtenä, kolmannessa tulisi kasvoillasi olla uupunut ilme masennuksen verhoamana, neljännessä tehtävänäsi on kietoutua vammaisuuteesi, viidennessä reipas kuntoutuja, kuudennessa toisia auttava enkeli. Missä olisin kokonaisuus, pelkkä minä ilman mitään erillisiä näkökulmia? Missä voisin antaa kaikki ne käsissäni olevat langat, välillä toiselle?

Luulin pidempään, etten ole rehellinen, että kertoisin valheita tiedostaen. Roolit toki tuovat sen, että eri tilanteissa ja eri ihmisille kertoo asioista, jotka ajattelee kuuluvan juuri siihen hetkeen, siihen rooliin, siihen tyyliin. Välillä voi olla haastavaa miettiä alitajuntaisesti minkä viitan ylleen sillä hetkellä heittäisi, vai tarvitsisiko hetki useammankin? Koen itse, että jotkut roolit tukevat toisiaan, mutta välillä voi tulla myös ristiriitatilanteita. Tilanteita, joissa saattaa itse hämmentyä, jos ei tiedä minkä lähtökohdan kautta tilannetta lähestyisi.

 

Roolien takaa löytäisin ehkä itseni. Jos vain uskaltaisi riisua ne kehoon ja mieleen verhotut roolien viitat. Se vaatisi paitsi itseltäni, myös muilta...

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Julkaisun kuvat: Mimmi Kyrö

Glitter in the shadows - osa 1 - osa 2

 

Ei ole ehkä mikään yllätys, että tämän kuvasarjan tummimmat, pimeimmät kuvat päätyivät viimeiseen osaan. Näissä kolmessa kuvassa kuitenkin kiteytyy parhaiten tuo koko korulause Glitter in the shadows. Kuvat olisivat voineet olla vain kimaltelevia söpötyksiä, ilman sen suurempaa merkitystä, kuin glitterin iloittelua vain. Mutta vaikka kuvaushetkellä ei sen koommin ajateltukaan mitään teemaa tai sanomaa kuville, syntyi sellainen kuitenkin. Sanoma on minulle kovin tuttu, mutta kaikille se ei ole niin yksinkertaista.

 

Elämä on kontrasteja, kontrasteja joita voi olla vaikea havaita, mikäli kiinnittää huomion vain toiseen puoleen. Kun ymmärtää, että pinnan alla on paljon, paljon asioita joista ei tiedäkään, mutta jotka vaikuttavat kokonaisuuteen, kykenee pintaa myös joskus raapaisemaan. 

 

Minä kimallan, minä sädehtien hymyilen. Mutta varjossakin voi kimaltaa, vaikka joskus kaiken glitterpölyn haluaisikin sängyn alle piiloon lakaista. Voin pimeässäkin kimaltaa, oloani valoisaksi tuntematta.

 

 

Yllä olevassa kuvassa voi helposti nähdä kaksi eri henkilöä, pienen pienellä huijauksella. Ota käteesi paperinpalanen, tai käytä kättäsi. Peitä ensin toinen puoli kasvoistani keskeltä nenää. Katso hetkinen ja mieti millaisia mielikuvia tuo puolikas kuva sinulle kertoo? Tee sitten sama toiselle puolelle.

Näitkö saman henkilön? Koitko saman tunnelman? 

 

Jokaisella on oma kokemuksensa, mutta kerron lyhyesti pintaa vain raapaisten, mitä tuo kuva minulle kertoo. Se kertoo todellisuudesta ja illuusiomaisesta suojakilvestä.

Tuo hymyilevä kimalluksen peittämä puoli, sen tuon ihmisille nähtäväksi. Vaikka monet näkevät vain hymyn, joka kasvoilla kaikesta pahasta ja kivusta huolimatta on, näkevät toiset sen kilpenä. Pankkiholven ovena, joka kolahtaa kiinni välittömästi silloinkin, kun joku liian lähelle pääsee. Se ei tarkoita ettenkö hymyilisi myös aidosti, mutta senkin voin suojakilven takaa tehdä. Toisille on tuo puoli se urhea hymyilevä tyttö, toisille taas jumiin jäänyt lapsi.

Tuo varjoissa kimaltava, se on todellisuutta, vaikka usein piilossa onkin. Varjossa ei tarvitse niin leveästi hymyillä, sillä pimeyden ympäröimänä, eivät toiset niin hyvin kokonaisuutta näe. Toisaalta taas vaikka kuinka hämärässä kulkisikaan, näkevät muut usein vain kimalluksen ja hymyn. On haavoittuvaista olla toisen edessä, ilman tuttua suojakilpeä. 

Kimalluksella ja hohdolla voi huijata paitsi muita, myös itseään. Vaikka kädet vääntyilisivät holtittomasti sinne sun tänne, voivat ne glitterin kuorruttamina näyttää pysäytetyssä hetkessä jopa kauniilta. Kauneuskin voi olla karua, mutta jos joku on edes hetken jotain hyvää, voi käsitystään koittaa muuttaa. Kehoni on kovin kivulias ja sairas, mutta se on silti minun kehoni, kehoni jonka voin halutessani peitellä keijupölyyn.

 

 

Varjossakin voi kimaltaa, kunhan vain katsoo tarpeeksi tarkkaan.

Share
Ladataan...

Pages