Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Hengitä ja pysy vahvana. Mutta vahvuuskaan ei tarkoita sitä, ettei ikinä saisi rikkoontua. Kun hieman murtuu, on myös mahdollisuus eheytyä. Säröt ja sirpaleet eivät ole merkki heikkoudesta, ne ovat merkki siitä että on mahdollisuus vahvistua.  Kipu haavoittaa, eikä sitä voi laastarilla parantaa. Mutta sen ei tarvitse voittaa taistelua tässä elämässä.   

(Kuva Gimmelwaldista, Sveitsistä)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kun kädet eivät kunnolla toimi, sitä keksii ruuanlaitossakin erilaisia ratkaisuja. On joitain ruokia jotka ovat vakiinnuttaneet paikkansa keittiössäni, sellaisia joita voi aina tehdä, ja jotka maistuvatkin hyvälle. Yksi tällaisista ruuista kehittyi viime keväänä, ja kesän aikana tulikin ehkä viikottain syötyä tätä aina hieman eri variaatioin. Tälle ei oikeastaan ole mitään nimeä, mutta nimitettäkööt sitä nyt vaikka ihan vain tortillalettusiksi.

  • pieniä Tortillalettuja
  • creme fraichea
  • mozzarellaa (raasteena)
  • parsakaalia
  • kylmäsavulohta
  • mustapippuria
  • (sitruunaa)

 

Laita uuni päälle 225 asteeseen. Laita tortillalettuset (4kpl) uunipellille. Levitä jokaiselle lettuselle reippaasti creme fraichea. Ripottele päälle hieman juustoraastetta. Pilko parsakaalinnuppuja pieneksi, ja laita niitä lettusille. Irrota sormin kylmäsavulohesta pienempiä palasia ja laita parsakaalien kaveriksi. Rouhi päälle hieman mustapippuria. Paista uunissa sen verran, että saavat hieman väriä pintaan. Purista halutessasi päälle hieman sitruunanmehua. Syö käsin, haarukkaa ja veistä ei tarvita. Syö vielä toinenkin, ja suunnittelee millä variaatiolla teet seuraavan erän.

 

Lisukkeiksi kelpaavat myös Esim. Keitetyt punajuuret ohuina viipaleina. Kasvis kuin kasvis toimii, pääasia on että creme fraichea on paljon. Ei tomaattikastiketta. Ei. Creme fraichea ei voi ikinä olla liikaa. Kyllä, olen addiktoitunut siihen.

 

Koirakin hyväksyy, vaikka joutuukin tyytymään vain katseluun ja haisteluun.

Share

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Miksi minä kerron sairastamisestani, ja varsinkin valokuvien kautta? 

 Se on matka, joka alkoi jo muutama vuosi sitten. En ennen halunnut oikein tuoda esiin sairastamistani, ja toisaalta aiemmin tilanteet olivatkin paljon paremmin. Mutta 2013 kesällä tilanteet muuttuivat. Kaikki sairauteni etenivät huomattavasti, ja yhtäkkiä huomasinkin että vietin syksyllä enemmän aikaa sairaalaosastoilla kuin koulunpenkillä. Kun jouduin osastohoitoon ensimmäisen kerran, päätin jakaa siitä kuvan Instagramissa.  Se oli päätös, joka oli vaikea. Olen aina ollut kohtuuttoman ylisuorittaja, joka pärjää kyllä, ja haluaa auttaa muita, mutta jota ei tarvitse auttaa. Halusin kuitenkin tuoda esiin haavoittuvaisuuteni. Valokuvaaminen on ollut minulle se oikea keino käsitellä sairastamistani, ja sitä miten erilaista elämäni onkaan nykyisin. Vaikka valokuvatkaan eivät koko totuutta kerro, tuovat ne silti esille eri tilanteita. Vielä nykyäänkin kuvaan paljon, päivittäin yleensä muutaman kuvan verran Instagramiin. Sekä sitä normaalia elämää, että sairastamista.   On hetkiä lähivuosilta, joista en muista lähestulkoon mitään, mutta valokuvat ovat muistuttamassa. Juuri vähän aikaa sitten törmäsin valokuvaan, josta en tunnistanut itseäni. Ihmettelin hieman miksi en. Sitten näin ne riutuneet kasvot ja keltaisen pipon.  Tilanne muistui mieleeni. Olin edeltävänä päivänä kotiutunut sairaalasta, jossa olin ollut 10 päivää vain infuusionesteillä erittäin kipeänä, kourassa kuukauden sairasloma joka muuttuikin sitten kahden vuoden pituiseksi. Tuona päivänä kuitenkin minulla oli opinnäytetyöhöni liittyvä seminaari, ja sisulla menin koululle. Muistan vain, että pyysin opettajaltani lupaa istua esitelmäni ajan, sillä oloni oli kovin heikko. En tiedä yhtään miltä se esitelmä kuullosti, puhuinko edes järkeviä, mutta tiedän valokuvan avulla että päässäni oli keltainen pipo, jonka toivoin vievän huomion olemuksestani.  Instagramin avulla olen voinut tuoda asiaani esille. Millaista minun arkeni on useamman vaikean pitkäaikaissairauden kanssa, joiden kanssa elämä menee hetkestä toiseen lusikkateorian mukaan. Haluan olla puolestapuhuja, mutta haluan myös olla ihan vain minä, Anna. Elämäni ei ole pelkkää sairastamista, vaikka kipu ulottaakin lonkeronsa joka osa-alueelle.    Kun pidän kokemuskoulutusta, pidän koulutuksen aina siltä pohjalta, mitä näkökulmaa yleisö haluaa eniten kuultavan. Jätän paljon tilaa kysymyksille ja keskusteluille, enkä rakenna luentorunkoa tiiviisti. Kuitenkin koska kerron itsestäni, ja sairauksistani, on asia aina tuttua. Luentojen alussa näytän useimmiten kuvasarjan. Kuvilla haluan ennen kaikkea tuoda esille kontrastia. Vaikka näytän huolitellulta, normaalilta naiselta, voi todellisuus olla aivan toista. Haluan riisua hoitohenkilökunnalta (ja muiltakin) stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit, mutta pilkettä silmäkulmassa en halua poistaa.  Voin yhtenä hetkenä olla valokuvaamassa opinnäytetyöni toisen tuotoksen materiaalia, muutaman tunnin kuluttua sairaalassa odottamassa leikkaukseen.   Voin olla sairaalassa kivunhoidossa, seuraavana päivänä siskoni kanssa Linnanmäellä, ja sitä seuraavalla viikolla taas takaisin sairaalassa.   Voin olla niin kovissa kivuissa, etten meinaa pysyä tajuissani. Voin olla sairaalassa ylimääräisen terveysongelman vuoksi 15 päivää, joista puolet normaalin leikkauksen jälkeisessä kivunhoidossa niin monin eri lääkkein ja laittein turvattuna, että anestesiologi ei uskalla lähteä työvuorostaan kotiin.     Mutta silti, elämä on elämistä varten, on niitä hetkiä jolloin elän. Sairauteni ovat vieneet minulta paljon, olen joutunut luopumaan aivan liian paljosta ikäisekseni henkilöksi. Mutta silti, minä seison, hengitän, olen. Ranteisiini tatuoidut sanat ”just breathe” ja ”stay strong” vievät minua hetkestä toiseen. Jos ei voi muuta, voi hengittää.    Valokuva voi voimauttaa, se voi muistuttaa, se voi herätellä, se voi tuntea.

Share

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

6 vuotta sitten olin juuri ollut yksinäni kolmen viikon interraililla. Se matka oli ehkäpä ikimuistoisin. Tapasin monia mielenkiintoisia henkilöitä, tein itselleni uusia asioita ja tulin monta kokemusta rikkaampana takaisin. Tunsin olevani vapaa. Sitten, muutama päivä reissulta palaamiseni jälkeen, sormieni kynnet muuttuivat tulipunaisiksi. Kynnet lähtivät repeytymään liuskaleina kärjistä pala palalta irti. Se oli ensimmäinen oire sairastumisestani. Kolmen vuoden päästä siitä selvisi että minulla on erittäin vaikea molemmin puoleinen TOS-syndrooma (Thoracic Outlet Syndrome), joka kehitti myös CRPS:n (Complex Regional Pain Syndrome) käsiini. Nuo diagnoosit muuttivat paljon maailmaani, eivätkä ne ole diagnoosiluettelon ainoat.

Minun on pitänyt luopua niin monista asioista, tehdä isoja muutoksia elämääni ja täytynyt selviytyä kaikesta. Olen menettänyt paitsi kahdet opinnot, kaksi työpaikkaa, unelma-ammatin, iloa ja onnellisuutta, osan sosiaalisesta elämästäni, itsenäisyyttä, mutta myös kaksi luuta kehostani. 

 Kesäkuussa seisoin tässä, Sveitsissä. En ehkä ole kykenevä matkustelemaan niin kuin ennen, ja matka oli erilaisempi kuin ehkä haluaisin, mutta siinä minä olin. Yrittäen vain keskittyä hengittämiseen ja siinä olemiseen, juuri siellä, juuri silloin. Just breathe.

Share

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Tätä pyydettiin. Vuosien varrella yksi jos toinenkin eri suunnista on esittänyt toiveen, että alkaisin kirjoittaa julkisesti. Pyyntöihin vastaaminen vaati pitkän kypsyttelyn ja pohdinnan, miten, miksi ja kenelle. Valokuvin olen tuonut elämääni, sitä tavallista ja kipuisaa, esille Instagramissa jo vuosia. Tuo kypsyttely blogin suhteen on nyt päättynyt ja näin tänään syntyi Lusikoita kiitos. Mitä ne lusikat ovat? Ne ovat erilaisia. On lusikoita joilla kauhon suuhuni jäätelöä. On lusikoita joilla sekoitan Ovomaltine juomaa. On lusikoita joilla muusaan koiralle sulatetut lihat nappuloiden joukkoon. On lusikoita joilla jaan lääkkeitä dosettiin. On lusikoita joilla ammennan voimavaroja elämän pienistä hetkistä. Mutta tärkeimpiä ovat ne päivittäiset lusikat, jotka määrittelevät sen kuinka päivän aikana tasapainoilen. 

 

Lusikkateoria. Teoria jonka mukaan kaikki päivittäiset toiminnot verottavat jaksamista. Toiminnot, jotka ovat monelle täysin tavallisia, eikä niitä tarvitse sen suuremmin pohtia. Kun pitkäaikaissairaus, tai tapauksessani monikossa pitkäaikaissairaudet, määrittelevät paljolti sen mitä voi ja ei voi tehdä, tulee tehdä valintoja. Jos kädessäsi on aamulla 10 lusikkaa, ja kaikki tekeminen vie niistä osan, mitä kaikkea voit päivän aikana tehdä? Haluaisitko kenties valmistaa aamupalaa? Se vie kaksi lusikkaa. Ihmisten ilmoille lähtiessä olisi ehkä kiva meikata? Se vie kaksi lusikkaa. Opiskeluja on hyvä suorittaa, mikäli niissä aikoo edetä? Päivän luennot vievät neljä lusikkaa. Vielä on kaksi lusikkaa jäljellä, mitä haluat tehdä? Syödä? Käydä suihkussa? Siistiä asuntoa? Tavata ystävää? Lusikat eivät riitä kaikkeen. Siispä täytyy tasapainoilla ja punnita mitä tarvitsee ja haluaa tehdä, ja mihin taas ei yksinkertaisesti vain kykene. Päivästä toiseen. 

(Lusikkateorian, the spoon theory:n alkuperä: http://www.butyoudontlooksick.com/articles/written-by-christine/the-spoon-theory/ )

 

Minä tasapainoilen. Elämä koostuu useammasta eri osa-alueesta. On asioita jotka ovat tärkeämpiä kuin muut. On asioita joista en halua luopua. On asioita jotka kaiken keskellä tuottavat iloa. On asioita jotka kannustavat menemään etiä päin. Minä en pysähdy, minä jatkan matkaa.

Lusikoita kiitos kertoo osan minun tarinastani. Tarinasta johon kuuluu erilaisia kokemuksia. Kokemuksia joita kertyy jokaikinen päivä. Osan kokemuksistani haluaisin unohtaa, osaa vaalia, joitain ymmärtää paremmin ja osasta toivoa kehittyväni. En nuorempana olisi osannut ajatella millaista elämäni tulisi 27-vuotiaana olemaan, mutta en usko jossitteluun. En myöskään ole katkera. Minä olen a. Nuori nainen jolla on huono epäonni terveytensä suhteen. Tyttö, joka on luopunut paljosta. Henkilö, jolla on haaveita. A. Joka haluaa auttaa. Minä olen minä. Jos ei voi muuta, voi hengittää. Hengittää kohti kipua. Hengittää ja vain olla. Keskittyä vain hengittämiseen. Ja sitten jatkaa matkaa.

 

 

 

Share

Pages