Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Moikon kanssa, tuotteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

Postaus sisältää linkkejä yhteistyökumppanin sivuille.

 

Heijastin, paitsi kuuluisan halpa henkivakuutus, myös tyylikäs asuste, ainakin mikä tulee Moikon tuotteisiin. Eri kielillä ja murteilla moikkaavista lapasistaan tunnetuksi tullut Helsinkiläinen Moiko on laajentanut valikoimaansa myös heijastaviin tuotteisiin, tavallisten heijastimien rinnalle on kehitelty myös turvaa sekä lämpöä tuovia tuotteita.

 

Oikean puoleinen kuva on otettu salamalla, jotta saataisiin näkyville miltä näyttää ajovalojen valossa ym.

 

Kun kelailee kaupungilla kokomustalla pyörätuolilla tummiin vaatteisiin pukeutuen, ei olo ole aina täysin turvallinen. Saa katsoa tarkkaan mitä kohti renkaansa kelaa, samalla muut ihmiset huomioiden. Koska pyörätuolin käyttäjänä kuljen muita ihmisiä matalampana, eivät kaikki aina edes huomaa kulkuani. Turvallinen olo varsinkin näin pimeän aikaan? Ei todellakaan. Turvaa tuovia tuotteita ei varmastikaan voi olla koskaan liikaa, näin ollen pyörätuolissani on useampia heijastimia, sekä vilkkuvalot, mutta lisätarvetta näkyvyydelle on aina. 

Olen jo vuosikausia ollut kaveripiiristäni se, joka aina tarkistaa, että muilla on tarvittavat heijastimet takeissa roikkumassa. Mikäli on poistumassa asunnostani hämärällä ilman heijastinta, ei ulos ole astumista ennen kuin olen kiinnittänyt ainakin yhden heijastimen takkiin roikkumaan. Voin hengittää hieman vapaammin, tietäen minulle tärkeän henkilön näkyvän. 

Lapsuudessani heijastimet olivat useimmiten eri pankkien mainossälää, niitä ärsyttävän kolisevia kapistuksia, jotka hakaneulalla haalariin kiinnitettiin. Jo vuosikausia olen suosinut pehmeitä heijastimia, sillä ne eivät kolise, tai mene niin helposti rikki. Koska nykyisin on valikoimaa, voi heijastimet valita oman tyylinsä mukaan.

 

 

Sain syksyllä itselleni kokeiluun Helsinkiläisen designyrityksen Moikon tuotteita. Jaoin moikkaus-heijastimia ystävilleni, joiden ulkovaatteissa ei vielä tarpeeksi henkivakuutuksia roikkunut. Ystäville turvaa, minulle mielenrauhaa. Tuote mistä olin kaikkein innoissani olivat uudet heijastinrukkaset! Pyörätuolin alumiiniset kelausvanteet ovat kirjaimellisesti jäiset kylmällä ilmalla, mutta jotenkin sormet täytyisi pitää lämpiminä, vaikka vauhti olisikin kova. Varoitin Moikon Maria jo etukäteen siitä, että rukkaset joutuisivat käytössäni erittäin koville. Leikkikentällä lumiukkoja rakenteleva taapero ei saa kohdeltua hanskojaan yhtä rajusti, kuin pyörätuolilla kelaileva nuori nainen. Mikäli maassa on lunta, tai vettä, on se kaikki myös käsissäni, oi kuinka viehättävää! Mutta totaalisen kastumisen lisäksi joutuvat hanskani koville, sillä vaikka kelausvanteiden yläreunassa oleva kitkapinta auttaa paremman otteen saamisessa, kuluttaa se toki kangasta paljon. Molempien käsieni peukalot ovat kovettuneen halkeilleet, kun tarpeeksi on tullut kitkapinnalle otetta laitettua. 

 

 

Miten heijastinrukkaset ovat arjessani toimineet? Erittäin hyvin. Käteni ovat pysyneet lämpiminä, mutta samalla myös turvaa minulle tuoden. Muutaman kerran ovat rukkaset olleet täysin läpimärät, mutta kuivuttuaan olleet jälleen käyttövalmiit. Täysin vedenkestävät eivät hanskat siis ole, mutta tavallisen tallaajan käytössä en uskoisi veden helpolla pääsevän kankaan läpi. 

Rukkasia on saatavilla monessa eri kuosissa, jotka ilmentävät käyttäjänsä tyyliä. Tuotteet ovat olleet pitkin talvea erittäin suositut, joten valitettavasti tätä minulla olevaa Rose tattoo kuviota ei ole enää saatavilla, mutta valikoimasta löytyy monta muuta kivaa. Moikon tavoitteena on suunnitella arjessa tarvittavia tuotteita, jotka ovat käyttäjälleen erityisen tärkeitä. Yritys on onnistunut tässä erinomaisesti, ja muotoilu tuo hymyn kasvoille niin pienille, kuin suurillekin.

 

 

Miten sinä suhtaudut heijastimiin? Mikä Moikon suunnittelussa vetoaa juuri sinuun? Lusikoita kiitos. arpoo yhteistyössä Moikon kanssa neljä tuotetta! Palkintona yhdelle henkilölle heijastinrukkaset, ja kolmelle henkilölle heijastin. Voittajia on siis yhteensä neljä, arvontaan osallistut kommentoimalla yllä esitettyihin kysymyksiin, muistathan toimivan sähköpostiosoitteen. Arvonta päättyy lauantaina 28.1 klo 23:59. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Julkaisu on ensimmäinen vastausosa Kysymyksiä julkaisuun esitettyjä kysymyksiä.

 

Kipu on aina täysin subjektiivinen kokemus. Sitä ei voi mitata laboratoriokokein, eikä se näy kuvantamistutkimuksissa. Jokainen muodostaa oman kipujanansa perustuen omiin kokemuksiinsa, sillä vain kokemalla kipua, voi tietää mitä vielä sietää. Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka asteikolla 1-10 minun ilmoittama seitsemän voisi olla toisesta henkilöstä kymmenen, tai kolmonen, mikäli hän vain pystyisi kokemaan kipuni. Mutta koska ei voi asettautua toisen henkilön kehoon, tulisi aina luottaa siihen, että ihminen on itse oman itsensä paras asiantuntija.

 

Nimimerkki "Utelias" esitti minulle seuraavanlaiset kysymykset, joihin pyrin nyt tässä julkaisussa vastaamaan:

"Minua kiinnostaisi kovasti postaus siitä, miten psyykkiset sairaudet vaikuttavat/ovat vaikuttaneet somaattisten sairauksien hoitoon? Ja siitä, onko ollut tilanteita jolloin sinua ei ole uskottu/kipuja vähätelty/pidetty jopa feikkaajana? Ja miten niistä tilanteista voi selvitä eteenpäin. Tiedän omasta kokemuksesta, miten paljon tuollaiset väärinkäsitykset ja lääkärin niistä tekemät potilaskertomusmerkinnät voivat negatiivisesti vaikuttaa hoitoon ja kohteluun."

Hyviä kysymyksiä, joiden parissa tiedän monenkin kipupotilaan painivan. Juurikin se kivun täysin subjektiivinen kokemus on näissä asioissa hankalinta. On pelottavaa yrittää luottaa siihen, että toinen uskoo kertoman ja sillä perustein koittaa auttaa. Mutta mitä jos hoitohenkilökunta ei tunnu uskovan potilaan kertomaa?

Myös minä olen ollut tilanteissa, joissa kipujani ei ole täysin uskottu. Harmittavaa on se, että joudun itsekin kirjoittamaan monikossa, niitä tilanteita kun ei ole sairastamisen polulla ollut vain yksi. On muutamia tilanteita, jotka ovat jääneet muistiini painautuen. Sairastumiseni ensimmäisenä syksynä olin eräällä erikoispolilla tutkittavana. Tuolloin minulla ei ollut vielä mitään diagnoosia, eikä kukaan lääkäri tiennyt lainkaan mitä tehdä. Yksi toisensa perään pyörittelivät lääkärit päitään, kertoen minulle oireitteni ja tilanteeni olevan mielenkiintoisen eriskummallinen. Tämä toteamus ei valitettavasti vienyt minua mihinkään suuntaan.

Olin tavannut tämän lääkärin jo useamman kerran, vaikka käyntini kuluivat usein vain lääkärin ihmettelyyn. Hän määräsi erilaisia tutkimuksia ja testejä omien sanojensa mukaan hakuammunnalla, josko edes jotain paljastuisi. Mutta ei, mitään diagnoosiin johtavaa ei löytynyt. Viimeisellä käynnilläni lääkäri päätti vielä tutkia käsiäni. Molemmat käteni olivat täysin turvoksissa ja staattisessa asennossa lähellä rintakehääni. Lääkärin koskettaessa rintakehääni ja olkavarsiani purin hammasta yhteen. Silmäkulmastani karkasi kyynel ja toinenkin. Minulta, joka en ikinä sano asioiden sattuvan, vaan vastaukseni on luokkaa "ei tämä nyt mielipuuhaani ole". Itkin, itkin kivusta ja parahdin ääneen. Lääkäri irroitti otteensa, otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin ja tuijotti minua suurin silmin. En ikinä unohda hänen sanojaan: "Ai sua ihan oikeasti sattuu!". Tunsin kuinka matto vetäistiin jalkojeni alta ja putosin syvään kaivoon. Tässäkö tämä siis oli, lääkärikö ei edes ollut uskonut minua? 

Tuo käynti oli minun viimeinen kyseisellä lääkärillä ja kyseisellä polilla. Minut ohjattiin toiselle erikoislääkärille. Kävellessäni sairaalalta bussipysäkille, kaivoin puhelimeni taskusta. Soitin äidilleni ja heti hänen vastatessaan tulvahtivat kyyneleet silmiini. Märin poskin kuljin pysäkille, kertoen äidilleni ettei lääkäri edes uskonut minuun. En kyennyt muuta kuin itkemään. Äitini lupasi minulle, ettei minun tarvitsisi käydä tällä lääkärillä enää koskaan. 

Olin keskellä ajanjaksoa, jolloin en tiennyt lainkaan mitä kehossani tapahtui, mitä minulle tapahtuisi? Se kipeä kosketus kehossani, ne tuntuvat siinä yhä. Pystyn vieläkin lähes kahdeksan vuoden jälkeen tuntemaan mistä kohtaa lääkäri kehoani tunnusteli, kun kyyneleet silmiini tulvivat. Se muisto ja tunne, se on vielä läsnä. 

Se että läheiseni ovat aina uskoneet minuun, ja olleet tukenani, on vienyt minua eteenpäin. Jo pelkästään se, että äitini lupasi minulle etten tulisi tapaamaan lääkäriä enää, auttoi minua kovin. Äitini on ollut mukanani kaikissa erityisen tärkeissä vastaanottotilanteissa. Hän on paitsi ollut tukenani, myös muutamaan kertaan vaatinut hoitoa, sekä sanonut kovempia sanoja, mikäli hänelle on tullut tunne etten ole tullut kuulluksi. Vaikka itse tunnenkin itseni parhaiten, ja olen oman itseni asiantuntija, on joissain tilanteissa auttanut paljon toisen henkilön tuki. Olen äidilleni ikuisesti kiitollinen esimerkiksi siitä hetkestä, jolloin hän tiukemmalla äänensävyllä sanoi eräälle lääkärille, ettei kyse olisi siitä että olisin laiska, vaan etten todellakaan kykene asioihin kipujeni vuoksi! Lääkäri vastasi nopeasti, ettei hän sitä ajatellutkaan, vaikka saattoi tulla niin tulkituksi.

Äitini on ollut myös tilanteessa, jolloin hän erään vastaanottokäyntini jälkeen autossa istuessamme laittoi minut lupaamaan, etten enää ikinä menisi yksin kyseessä olevan lääkärin vastaanotolle. Hän kyyneleet silmissään pahoitteli kovin, kuinka olin joutunut jo monet kerrat käymään tuolla vastaanotolla yksin, joka ikinen kerta kuunnellen arvostelevia sanoja lääkärin suusta. Kävin tämän lääkärin vastaanotolla vielä kuitenkin kerran yksin. Hänen viimeiset sanansa minulle kertoivat, kuinka hän ei usko kaikkien oireitteni johtuvan tietystä sairaudestani, vaan että minulla olisi jokin harvinainen etenevä vaikea neurologinen sairaus, mitä nyt vaan ei ole vielä diagnosoitu. Mikäli en olisi niin tietoinen sairauksistani, olisin saattanut hätääntyä. Mutta onnekseni tiesin hänen olevan väärässä, mutta surullista on se, että kaikki potilaat eivät jättäisi tuollaista kommenttia tyhjänä ilmaan, vaan ahdistuisivat ja stressaantuisivat tällaisesta epäilyksestä. En vieläkään ymmärrä, kuinka tämä lääkäri kehtasi sanoa noin, varsinkin ottaen huomioon hänellä olleen yli 50 sivua materiaalia minusta sairauksieni erikoisasiantuntijoilta.

Minä selvisin näistä tilanteista tuella. Sain tukea läheisiltäni, psykoterapeutiltani, fysioterapeuteiltani, erikoislääkäreiltäni. Minua auttoi myös se, että tiesin itse olevani kipeä, tiesin itse paljon sairauksistani. Oman itseni asiantuntijuus vei pitkälle, vaikka lääkärien sanat ja teot jäivätkin kehooni sekä mieleeni.

Miten sitten psyykkiset sairauteni ovat vaikuttaneet somaattisten sairauksieni hoitoon, vai ovatko ne?

Diagnoosiluettelossani oli ollut jo pitkään useampi somaattinen sairaus, ennen kuin sinne ilmestyi ensimmäinen psyykkeen diagnoosikoodi. Kysymys tästä aiheesta on sinänsä hieman hankala, koska hoitoni ovat pirstaloituneita. Siinä missä jossain paikkaa olen lähinnä käsiongelmainen, toisessa olen masentunut, kolmannessa kivulias. On toki muutamia paikkoja ja tilanteita, joissa minä olen kokonaisuus ja tilanteitani huomioidaan psykofyysissosiaalisesta näkökulmasta. Omalla kohdalla kuitenkin on ollut pitkään niin, että somaattiset sairauteni ovat vaikuttaneet psyykkisten sairauksieni hoitoon, pääfokus on siis fyysisen toimintakykyni ja sairauksieni hoidossa. 

Koen itse asian lähestulkoon aina niin, että olen ensisijaisesti kipupotilas, ja tämän vuoksi vaikeasti vammainen. Kaikki se luopuminen ja omien saavutettamattomissa olevien tavoitteiden romuttuminen fyysisten sairauksieni vuoksi on hankaloittanut kovin psyykkisiä sairauksiani. Osa psyykkeen sairauksistani jäi pitkään kaiken sen fyysisen kivun alle. On asioita, joita olen kantanut mukanani pitkään, mutta jotka ovat nousseet pintaan, vasta kun joku on ymmärtänyt niitä kaivaa. 

Minun on ollut helpompi myöntää itselleni somaattiset sairauteni, kuin psyykkiset. Mutta jos ollaan täysin rehellisiä, en hyväksy kumpaakaan. Lähes aina kun vaan voin, laitan itseni roskakoriin ja teen asioita sairauksistani huolimatta, somaattisista tai psyykkisistä. Olen paitsi itseni paras asiantuntija, myös itseni pahin vihollinen. 

Kuten aiemmin kirjoitin, on paikkoja jossa minut huomioidaan kokonaisuutena. En ole vain useita psyykkisiä sairauksia, myös somaattisia. Olen kokonaisuus. Mutta sekään ei ole niin helppoa, ei. Mieleni ja kehoni yhteys on todella hauras, jos sitä edes onkaan. Osaan eriyttää taitavasti itseni eri kategorioihin, nähden vain pieniä irrallisia osia suuresta kokonaisuudesta. Mutta silti, töitä tämän asian eteen tehdään, kuten myös senkin että olisin kokonainen henkilö.

 

Kysymyksiä saa vielä esittää tuohon aiempaan julkaisuun, kuten myös toki kaikkiin muihinkin postauksiin. Toivottavasti nimimerkki "Utelias" sai vastauksia kysymyksiinsä :) 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En oikeastaan tiedä tarvitseeko minun varsinaisesti tunnustaa tätä asiaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että todistusaineistot kulkevat kanssani loppuelämän. Kirjoitin syksyllä aiheesta, josta minulle esitetään kysymyksiä kokemuskoulutuksissa ja haastatteluissa: Miten minä kipupotilaana voin tatuointistudiolla tuntitolkulla neulan alla istua

Olen aiemmin esitellyt iholleni piirretyt kuvat, mutta tuon julkaisun jälkeen on kuvia ilmestynyt reippaasti lisää, eikä loppua näy. Oikean käden hiha alkaa olla enemmän täynnä kuvia, kuin paljasta ihoa, mutta tilaa tuohon tarinakäteen vielä uusille tarinoille löytyy. Seuraava tatuointini tulee saamaan paikkansa myöskin kädestäni, mutta tuon tatuoinnin ottaminen on pienoinen hyppy tuntemattomaan. En rullaile vakipaikkaani, vaan istahdan keskelle ihmiskuhinaa Helsingin tatuointimessuilla maaliskuun lopulla. Sain buukattua ajan tatuoijalta, jonka kuvia nähdessäni hihkuin innosta, oi oi! 

 

Monet kaverini ovat olleet järkyttyneitä, kun ovat kuulleet suunnatessani tatuointistudiolle, etten tiedä minkälaista tatuointia minulle tehdään. Syksyn aikana käteeni ilmestyneet kuvat kun on tehty samalla kaavalla:

  • ideaa, fiiliksiä ja taustamateriaalia sähköpostilla tatuoijalle
  • tatuointistudiolle saapuminen
  • kuvan (tai välillä monikossa kuvien) näkeminen
  • tatuoijalle vapaus valita paikka, värit, kaikki
  • penkkiin istuutuminen tai makoilu
  • tatuoinnin teon aloitus
  • kahvin juonti ja kännykän räpläys, sekä huonon läpän heittäminen toisen väritellessä kuvaa
  • tauoilla käden herättelyä
  • käsi elmukelmupakettiin
  • uuden ajan varaus

 

Mikäli pohdit tatuoinnin ottamista Tampereen seudulla, tai no mistä käsin vain, voin erittäin lämpimästi suositella Belowzero:ta! Hienoja artisteja täynnä koko kellari ja myös lävistämön puoli saa vain kehuja.

Tarinakäteni parissa on puurtanut Jessi, joka on tehnyt kaikki värikuvani. Löydät Jessin Instagramista käyttäjätunnuksella @jessicajonetta

Share
Ladataan...

Pages