Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Tunnen katseiden porautuvan kehooni, kuiskauksen supinan kantauvan korviini. Katseeni kääntyy alaspäin ja pälyilen puhelintani, hymyillen vilkuilen sivuilleni. Tuomioita lentelee sieltä täältä, enkä minä voi sormiani napsauttamalla heille tilanteita selventää. Minä häpeän ja anteeksipyytelevän oloisena toivon tilanteen olevan pian ohi.

 

Sitä sattuu usein, liian usein. Vaikka olenkin jo tottunut ihmisten jatkuvaan tuijotteluun, on joitain katseita, jotka silti satuttavat. Kaikkea ei silmin näe, on paljon syitä ja perusteluita asioille, jotka eivät päällisin puolin paista. Kun joutuu tuijottelun uhriksi aina asunnostaan poistuessaan, sitä osaa jo erottaa ne hyvät ja pahat. On ihmisiä, jotka haluavat oppia uutta ja siksi pitkään katsovat. On ihmisiä, jotka haluavat jotain positiivista ilmaista. On myös ihmisiä, jotka pitkin nenänvarttaan suurin silmin tuijottavat ja nöyryyttäviä tuhinoita hampaidensa välistä puhkuvat. 

Saatoin kuulla tänään sen naisen ajatukset, sen joka kauppajonossa äitini takana seisoi. Hän minua tuijotti. Hän eleillään viestitti, kuinka nyt nopeammin toimia tulisi. Hän syvään huokaili ja minuun katsottuaan ostoksiamme vilkaisi, sitten vielä uudelleen saman katseen minuun ja ostoksiin osoitti. Typerä minä, kun en ostoksiamme kauppakasseihin pakannut.

Mutta minä en voinut, en voinut äitiäni auttaa, vaikka normit niin sanoisivatkin ja itsekin haluaisin. Käteni eivät vain yksinkertaisesti yllä pyörätuolista käsin ostoksia hihnalta pakkaamaan. Käteni puutuvat ja tunnottomiksi kivun kasvaessa muuttuvat, kun yläasentoon käsiäni nostaa koitan. Usko minua, on vaatinut kovan opettelun itseltäni, että edes kehtaan siinä vieressä odottaa. Auttamatta. Minua hävettää, sillä tahtoisin auttaa, mielummin satutan itseäni jos vain toista auttaa voin. Ne katseet, ne nöyryyttävät minua. 

Tiedostan toki itsekin tätä julkaisua kirjoittaessani, että samalla tavalla minä tuomitsen toisen henkilön katseet, kuin mitä itse ajattelen hänen tehneen. En kuitenkaan kirjoittaisi tällaisesta aiheesta ilman kokemuksia.  Kumpa tuollaiset tilanteet jäisivätkin vain katseisiin, on ollut monia hetkiä jolloin ihmiset suunsa avanneet ovat ja tuijotuksensa sanoittaneen. Ne sanat ovat nöyryyttäneet, samalla tavoin kuin ne katseet.

 

Pari viikkoa sitten autoreissulla pysähdyimme eräälle liikekompleksille, invalätkä kojelaudalla pysäköimme invapaikalle. Heti kun avasin matkustajanoven, tunsin jonkun tuijottavan. Sekunnin kuluttua kuulin jo äänen. Äänen, joka loukkaavia sanoja ilmaan huusi. Halveksivia lauseita toisensa perään, yhä lujempaa ja lujempaa. Oli kuulemma typerää, kuinka jonkun vuoksi piti pysäköidä invapaikalle. Mutta mikä tämän henkilön mielestä olikaan inhottavinta? Olin vammainen nuori nainen, se oli minun rikkeeni. Kaatosateessa tuo vanhempi mies minua tuijotti, kaikenlaista potaskaa huutaen. Hän ei tiennyt minusta mitään, hän oli tuominnut minut häpeään jo ennen kuin oli nähnyt minusta hiussuortuvaakaan. Mikäli sade ei olisi minua täysin kastellut, olisin kelannut hänen luokseen ja muutaman kysymyksen hänelle esittänyt. Mutta minä teeskentelin, teeskentelin etten sanaakaan kuullut olisi. 

 

Niitä tilanteita on niin paljon, etten kaikkia listata jaksaisi. On myös paljon tilanteita, monia tuijotuksia, jotka ovat minulle jo niin tuttuja, etten niihin edes huomiota kiinnitä. Mutta minä en ole ainoa, johon nuo tilanteet vaikuttavat. Usein rinnallani kulkeva henkilökohtainen avustaja, sisko, tai ystävä saattaa huomauttaa niistä katseista, jotka kehoni läpi porautuneet ovat. Ei ole kerta tai toinenkaan, jolloin joku mukanani ollut ulkopuolisille kivahtanut on. 

 

Kysyä saa, vaikka aina ei tarvitsekaan vastata. Minäkin olen vain ihminen, ihminen joka on kirjoittanut tätä aihetta sivuavia tekstejä aiemminkin ja todennäköisesti kirjoittaa myös jatkossakin. 

"Hänelle ihan maksetaan tästä."

Saako tuntemattomalta kysyä syytä vammaansa?

Hashtag WHEELCHAIRLIFE

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Unique Art Tattoo Festivalin kanssa

 

En enää edes muista montako tatuointia ihollani on, enkä oikeastaan osaa edes sanoa mitkä tatuoinneistani lasketaan yksittäisiksi kuviksi. Minun ei ollut tarkoitus ottaa niitä paljoa, mutta kas kummaa, niin vain kävi. Oikea käteni alkaa pikkuhiljaa täyttymään täyteen hihaksi, ja suunnitelmia ympäri kehoa on mielessäni. Mikäli raha ei olisi esteenä, saattaisin ottaa kuvia lähes viikottain, vaikka kehoni pistäisi kyllä hanttiin. 

 

Tänä viikonloppuna imen lisää intoa tätä taidemuotoa kohtaan, hengitän fiilistä, tsekkailen erilaisia tyylejä, selailen kansioita, ja väännän kättä itseni kanssa siitä, tuleeko ikuinen matkamuisto ihooni. Että mitä siis? Toisin sanoen kelaan renkaani junaan kohti Hämeenlinnaa ja suuntaan Unique Art Tattoo Festival tapahtumaan. Nyt kolmatta kertaa järjestettäville tatuointi- ja katutaidefestivaaleille on tulossa mielenkiintoinen kattaus ohjelmaa. Kyse ei ole vain tatuoinneista, vaan luvassa on myös musiikkia, taidenäyttelyitä, safkaa ja designia. 

Mielenkiintoisia juttuja tapahtumassa ovat mm. Tatuoimisen kokeilua keinonahkaan, sekä Mystery Tattoo wall. Voit siis itse kokeilla, millaista olisikaan olla tatuoija, vai pitäisikö duuni jättää ammattilaisille. Mikäli rohkeutta ja spontaaniutta löytyy, voi kätensä työntää seinän reiästä ja antaa jonkun tatuointimestarin luoda taidettaan musteella, sinun täysin tietämättä mitä ihollesi ilmestyykään. Pysyvästi. Kuinka hienoa olisikaan, mikäli valokuvaaja olisi nappaamassa kuvan niistä hetkistä, kun uhkarohkeat kätensä takaisin seinästä vetävät, ja ensi kertaa iholleen taiteillun kuvan näkevät. Kieltämättä sen verran kihelmöintiä tuo konsepti kehooni aiheuttaa, että pitääkin pohtia olisiko minusta tuohon. Anteeksi äiti. 

 

Voin jo aistia sen tunnelman, joka Verkatehtaan viikonloppuna valloittaa, oi sinne siis!

Unique Art Tattoo Festival

14.-15.7.2017

Verkatehdas, Hämeenlinna

Liput: 12€/ yksi päivä, 17€/ kaksi päivää

www.uniqueartfestival.com

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Minulla on sellainen tapa, tapa kuunnella samoja soittolistoja yhä uudelleen ja uudelleen. Puhelimesta löytyykin jos monenmoista soittolistaa, joista osa on kulkenut matkassa jo vuosia. Nyt juuri tällä hetkellä kuunnelluin soittolistani on täynnä suht samantyylisiä kappaleita. Mielikuvituksellisesti nimetty soittolista on nimeltään "Nyt.", ei mitään hajua miksi. Mutta koska olen aina nimennyt soittolistat, täytyi tällekin nimi kirjoittaa.

 

NYT. (lista jatkuu kuvan jälkeen)

PVRIS - You and I

PVRIS - Heaven

Sigrid - Don't kill my vibe

Sigrid - Dynamite (acoustic)

Mø - Final song 

Mø - Nights with you (Cheat codes remix)

Mø - Kamikaze

Maggie Rogers - Alaska

London Grammar - Nightcall

Halsey - Walls could talk

Halsey - Sorry

View - Deeper (Bitch leave a comment) [feat. Ronya]

AURORA - Under stars

Indiana - Shadow flash

Kuva: Mimmi Kyrö

Rag'n'Bone Man - Skin

Rag'n'Bone Man - Human

ARY - The end

ARY - Childhood dreams

ARY - The sea

ARY - Higher

Coucheron - High by the riverside (feat. ARY)

The Weeknd - The Hills

Allie X - Paper Love

Sia - The Greatest (feat. Kendrick Lamar)

Sia - Free me

Billie Eilish - Watch

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

"Millaisia ajatuksia se sinussa herättää, että lähete on tuonne laitettu? Monella kun usein on joitain ennakkoluuloja, tai erilaisia mielikuvia?"

En osannut vastata kysymykseen oikeastaan muuta, kuin: "ei mitään". Ei minulla sen kummempia ennakkoluuloja ollut, ei kauhukuvia silmieni eteen piirtyneenä, ei vaikka kyse olikin psykiatrisesta sairaalasta. Lähete psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle oli kirjoitettu, hoitojaksolle joka tarvittavaksi oli minulle määritelty.

Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut hoidossa psykiatrisilla osastoilla, monikossa. Olen joutunut olemaan sairaalahoidossa, niin kehon, kuin psyykkeenkin vuoksi lukuisia kertoja. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen viettänyt sairaalassa yhteensä vuoden päivät, olen kiertänyt sairaanhoitopiirissäni noin kymmenen osastoa läpi, joten kokemusta sairaalahoidosta on kertynyt. Vaikka monista asioista puhutaankin nykypäivänä avoimemmin, kuin toisista, tuntuu psykiatrinen hoito olevan monelle vieläkin pimeällä epämukavuusalueella istuva mörkö, josta suvaitaan puhuttavan vain hiljaa kuiskaten. Muutama vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle osastolle, oli erään ystäväni ensikommentti sen laatuinen, etten tiennyt tulisiko minun vetää huppu silmilleni ja unohtaa mitä hänelle juuri kerroin.

Mutta minä en hiljene, en suostu kääntymään nurkkaa kohti ja sinne katoamaan. Ei sillä pitäisi olla mitään väliä onko hoidossa somatiikan osastolla, vai psykiatrian puolella, sairaalahoito on molemmissa tapauksissa yhtä tarpeellinen. Mutta ennakkoluulot, niitä on vielä paljon ja pahimillaan ne voivat olla vahingoittavia. Pahimillaan kauhukuvien maalaaminen estää toisen henkilön hoitoon hakeutumisen, vaikka jokaisen hoitojakso on omanlaisensa kokemus. Haluankin korostaa sitä, että vaikka kaksi henkilöä olisivat hoidossa samalla sairaalaosastolla, voivat heidän kokemuksensa olla täysin erilaiset. Syitä tähän on useita. Jos kirjoittaisin pitkän listan kaikista niistä yksityiskohdista, jotka vaikuttavat potilaan hoitokokemuksiin, jäisi tuo lista pituudestaan huolimatta vajaaksi.  

 

Kysyin hiljattain blogini Facebook-sivulla, millaisia ajatuksia ihmisille herää sanoista "psykiatrinen sairaala" ja "suljettu osasto". Kommentteja sai jakaa sekä julkisesti, että yksityisviestein. Jotain aiheen herättimistä tunteista kertoo ehkäpä se, että ne synkimmät ajatukset, ne kirjoitettiin minulle yksityisesti sillä kirjoittajat eivät halunneet paljastaa todellisia sanojaan kaikille julkisesti. 

 

"Aikaa itselle. Hiljaisuus. Rikkinäinen. Suljettu mieli. Apu."

"Rajat, läsnäoloa, turvaa, lepoa, keskustelua, lääkitystä."

 

Nämä kahden eri henkilön kommentit täydentävät kauniisti toisiaan. Välillä sitä on pakko irrottaa itsensä arkielämästä, jotta kykenee pysähtymään sen asian äärelle, mikä on juuri siinä hetkessä tärkeintä. Sairaalan riisuttu maailma voi luoda mahdollisuuden pysähtymiselle, jolloin millään muulla ei ole väliä, kuin sille että on siinä juuri sillä hetkellä. Se, että apu on lähettyvillä vuorokauden ympäri voi jo itsessään tuoda turvallisuuden tunteen. Henkilökohtaisesti olen välillä kokenut joidenkin asioiden käsittelyn avoterapioissa hankalaksi, sillä vaikka olisin turvassa ja auttajani siinä vieressäni, olen kuitenkin kotona yksin kaikkien niiden vaikeidenkin asioiden kanssa loput kuusi päivää kaksikymmentäkolme tuntia viikosta. Mutta ei sairaalaosastolla ilosta hypitä heti kun on varmuus siitä, että joku on lähellä vuorokauden ympäri. Toki joku voi näinkin tehdä ja se hänelle suotakoot, mutta ei ole harvinaista se, että olo saattaa myös heikentyä. Ahdistus voi kuristaa kurkkua tiukemmin, mutta psykiatrinen sairaalaosasto jos mikä, on juurikin se paikka missä nuo tunteet tulisi olla turvallista kohdata.

 

 

"Mieleeni tulevat pitkät, kaikuvat käytävät. Kolahduksia ja pelkoa."

"Ahdistava, synkkä ja suljettu paikka. Melkein niin kuin vankila, mutta positiivisempi. Kenties jopa vaarallinenkin paikka, kun ei tiedä kuinka aggressiivistakin porukkaa siellä voi olla. Semmonen paikka, jossa ei oo lainkaan omaa rauhaa, kaikki on avointa ja nähtävillä. Mutta toisaalta paikka, jossa voi tuntea olevansa turvassa, sillä paikalla on aina hoitohenkilökuntaa. Varmasti myös paikka, jossa kertoo olleensa saa helposti hullun leiman otsaansa. Vihoviimeisin apukeino."

 

Nämä ovat varmastikin pelkoja, joita monella on suljettuja psykiatrian osastoja kohtaan. Ne mielenmaisemat, jotka ovat monista elokuvista ja tarinoista silmien eteen maalautuneet. Mikäli puhuttaisiin vaikkapa sydänosastosta, kuinka monelle nousisivat ensimmäisenä negatiiviset mielikuvat pintaan? Voisin itse sanoa, että molemmat näistä kommenteista soveltuisivat aivan yhtä hyvin somatiikan osastoista puhuttaessa, itseasiassa joiltain osin jopa paremmin, kun henkilökohtaisia kokemuksiani mietin. Osastoja on toki jos monenmoista, paljon riippuu niin tiloista, säännöistä, henkilökunnasta, potilaista, kuin osin myös byrokratiasta. Sairaalat ovat noin yleensä ottaenkin tietyllä tapaa pelottavia ja mystisiä paikkoja monen silmin. Usein mystiikan usva hälvenee kun kohtaa sen maailman itse, sen minkä sairaalan seinät sisälleen sulkevat. En näe tarvetta sille, että toisia mistään asioista paljoakaan peloteltaisiin, kuitenkin niin moni asia tässä maailmassa riippuu täysin henkilön omasta kokemuksestaan. 

 

 

"...uudet tuttavat ja ystävät."

 

Viisi kommentoijaa nosti esille sen, kuinka he olivat sairaalaosastoilta löytäneet uusia ystäviä. Jotain näinkin positiivista asiassa, joka niin usein tummin sävyin esiin aukeaa. Mikäli kukaan lähipiiristä ei ole ollut sairaalahoidossa, eikä varsinkaan psykiatrisesta hoidosta ole muilta koskaan kuullut, voi olonsa tuntea kovin yksin. Toinen henkilö, joka on läpikäynyt samantyylisiä hetkiä ja aikoja, voi ymmärtää helpommin millaista tuo sairaala-arki voikaan olla. Ei tarvitse yrittää hälventää sanojen stigmaa, vaan voi puhua asioista niiden oikeilla nimillään, ilman pelkoa häpeästä. Vaikka potilaat ovatkin sairaalaosastolla eri syistä, voi kokemus yhdistää.

 

 

Tämä aihe on suuri, keskusteltavaa riittäisi pitkäksi aikaa. Meillä jokaisella on mielipiteemme ja ajatuksemme eri asioista, ja se suotakoot, mutta jos jotain toivoisin... 

Älä turhia pelkokuvia toisen eteen maalaa. Niiden maalaamisen sijaan pyri rohkaisemaan muita linssinsä ennakkoluuloista putsaamaan.

 

Lohdullisin, sekä turvallisin asia mitä itse olen psykiatrian osastosta kuullut, on lause jonka useampi hoitaja on minulle lausunut:

"Tiedät, että tällainen paikka on olemassa."

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Juhannuksena kaupungissa satoi, pili pili pom muuttui lammikoksi, joka kasteli pyörätuolini renkaat. Niiden läpi minä kuitenkin kelasin, niiden lammikoiden, jotka tekivät joka kelausliikkeestä liukkaamman. Vesi ja metalli, ei ne eivät toisiinsa kietoudu, vaikka pinnallisesti toisiaan hyväilevät. Kesän sateisuus ei sinänsä minua haittaa, helteen rakastajan geenit jaettiin jollekin muulle, mutta se märkyys ja epäsiisti olo itsellä.

Eräänä päivänä oli pakko käydä apteekissa, joten lippis päähän ja sadetakki niskaan. Se sade, se ei rummuttanut kattoja, jokainen pisara tuntui porautuvan maasta läpi. Ja niitä pisaroitahan oli enemmän, kuin päättymättömässä piissä. Oli pakko odottaa saden hellittämistä viereisessä tavaratalossa. 13 vuotta vanha sadetakki valui vettä, lippikseni suojasi likaista tukkaani. Näytin juuri siltä, kuin ihmisten ilmoilla haluaisinkin... Jotta lippis pysyi suuressa päässäni hyvässä asennossa, tuli minun kiristää sitä tiukalle. Niin tiukalle, että korkokenkähyllyjen välissä teki mieli hittää lippis frisbeen lailla kauas alennuskoriin. Oi turhamaisuus, nyt vielä neljä päivää tuon tapahtuneen jälkeen on otsassani kohta, johon sattuu. Toisilla tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, omalla kohdallani asia on selvästikin toisin.

 

Kostea kylmyys on yksi pahimmista kroonisista hermosäryistä kärsivälle. Se tunne, se on kuin pakastettu rautakanki. Jokainen luuni on korvattu pakastetulla rautakangella, kylmyydellä joka lamauttaa. Kipu, se nousee nousemistaan. Näin kesäaikaan kosteaa kylmyyttä löytää myös ruokamarkettien kylmähyllyjen vierestä. Hyi, yök. Unohdan aina, että kauppareissuille pitäisi ottaa mukaan jokin viltti, johon kääriä jalat silloin kun kädet vanukaspurkkia hyllystä hamuilevat.

Kostea kylmyys ei pidä kehoa vain kipuisassa kylmyydessä, ei se laukaisee usein myös lämpimämpään siirtyessä ystävänsä nimeltä vasomotoriset muutokset liikkeelle. Kädet ja jalat turpoavat, keho muuttaa punavalkosiniharmaaksi väriään, ja pitää huolen siitä, että raajojen lämpötilat muuttuvat tämän tästä. Viehättävää, oi kyllä. 

Kaikesta huolimatta, siitä sateesta välittämättä, kipujen nousemisesta ja raajojen turvotuksista väri- ja lämpötilamuutoksineen... silti minä en kotini vangiksi halua jäädä. Totuus on kuitenkin se, että vaikka viettäisin kotona peiton alla koko päivän, kiukuttelisi kehoni. Mutta toisen sadetakin, sellaisen minä itselleni hankkia aion, jotta sadepisarat eivät aina samaa takkia pitkin valuisi.

Share
Ladataan...

Pages