Ladataan...

Miksi negatiivisista ja suorastaan ilkeistä blogikommenteista tulee ikävä olo? No koska niin tulee myös, jos joku sanoo minulle suoraan kasvotusten jotain ikävää. En minä siitäkään tykkää. Ei blogimaailma eroa mitenkään tavallisesta elämästä. Ihan yhtä lailla kirjoittajalla on tunteet. Miksi blogikirjoitukset sitten kirvoittavat ilkeämieliset kommentit ihmisistä ulos? No koska se on niin paljon helpompaa kuin päin naamaa sanominen. Ei tarvi nähdä ihmisen vastareaktiota. Voi olla pikkumainen, pilkunviilaaja, ammattiloukkaantuja ja mielensäpahoittaja. Voi sanoa suoraan, että oletpa tyhmä kun tuollaista menit kirjoittamaan, etkö ollenkaan tiedä faktoja? Vaikka kyseessä olisi ihan yksittäisen pienen ihmisen blogi, jolla ei ole minkäänlaista lehdistönvastuuta tai tieteellistä lähdekritiikin vaatimusta. Blogiinhan saa kirjoittaa justiin niin mutua ja omaa mielipidettään kuin vaan kehtaa, niin kauan kuin pysytään herjaus- ja muiden lakien kehyksissä. Miksi sitten varmaan jokaisen blogikirjoittajan palautteeseen ja kommenttilaatikkoon löytyy näitä ammattiloukkaantujia ja kaikenparemmintietäjiä? Miksi ne jaksavat lukea blogia, josta selvästikään eivät tykkää? 

 

(Niin ja kyse ei ole tästä blogista, koska täältä puuttuu sisältö lähes kokonaan, heh. Mutta ennen pitkää ne mielensäpahoittajat löytänevät tännekin, en lainkaan epäile etteikö niin kävisi.)

Ladataan...

Ladataan...

Olen jälleen töissä. Tai voiko sanoa "jälleen", jos työpaikka on uusi? Jokatapauksessa olen nykyään Työssäkäyvä Äiti. Ensimmäinen, joka mainitsee Keltikangas-Järvisen saa virtuaalisen purkan tukkaan.

Minä nimittäin nautin työssäkäymisestä. Nautin lounastunneista, jolloin voi vain ihan rauhassa syödä ruokaansa eikä tarvi noukkia mitään lattialta tai täyttää kenenkään toisen maitomukia tai vaihtaa kakkavaippaa kesken ruokailun. Nautin siisteihin (no, vähän verkkareita siistimpiin) vaatteisiin pukeutumisesta, nautin jopa salasanojen muistamisesta ja tuntikirjanpidon täyttämisestä. Mutta ennenkaikkea nautin itse työstä ja vaikka alku on aina tahmeaa, tuntuu että tämä on juuri se työ mitä minun kuuluu tehdä, tässä minä olen hyvä.

Mutta kun kello lyö puoli viisi ja avaan päiväkodin ulko-oven, en ole enää töissä. Siitä hetkestä lähtien olen vain äiti ja nautin siitäkin. Nautin jopa nälkäkitinästä, kunhan vain saan nopeasti lapsen syliin.

Syyttäkää putkinäköiseksi ja itsekkääksi uraihmiseksi, mutta minä en vaan usko, että lapselle jää tästä isoja traumoja. Se hokee "kivaa, kivaa" aina kotimatkalla ja päiväkotikavereidensa nimiä illalla viimeisenä ennen nukahtamistaan. Se on kuukaudessa oppinut kolmannen kielen (sanovat, että osaa ihan yhtä paljon puhua kuin yksikieliset ikätoverinsakin), odottamaan vuoroaan, pesemään itse kätensä ja syömään reippaasti monia uusia ruokia, mitkä aikaisemmin vain sylkäisi suustaa ulos. Sitäpaitsi lähes kaikki lapsen ryhmäkaverit ovat aloittaneet päiväkotiuransa n. 3 kuukauden ikäisinä ja ovat aivan normaaleja lapsia hekin. Mitäs sanot, Keltikangas-Järvinen, siitä?

Näistä päiväkotirutoista en kyllä tykkää. Lapsi saa pienen nuhan, äiti saa maailmanlopun kuolemantaudin.

Ladataan...

Ladataan...

No siis eihän se nyt maailman järkevin ajatus ollut, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Että niin lähellä lapsen nukkumaanmenoaikaa rynnätään hetken mielijohteesta puhelinkauppaan aikomuksena "nyt vaan hakea se sieltä äkkiä", kun yhtäkkiä leikkipuistossa päätettiin, että rouvan on nyt saatava toimiva uusi puhelin, kun muuten ei työnhaku suju. Ja kun se henkilökunta-alennus jne.

Jaa että mikä siinä nyt sitten niin väärin oli (paitsi se väsynyt lapsi)? No otetaan ihan tällainen hypoteettinen tilanne, että puhelinostoksille lähteneellä pariskunnalla on yhteensä n. 20 vuotta työkokemusta sekä valitun puhelinmallin valmistajan että operaattorin palveluksessa ja että nyt oltiin ekaa kertaa n. 13 vuoteen ostamassa puhelinta kaupasta omalla rahalla. Eli lyhyesti asiakkaat from hell. Ihan kävi välittömästi sitä myyjätyttöä sääliksi heti ovesta sisäänastumisen jälkeen. Tämän hypoteettisen pariskunnan miespuolisko kun meinasi kävellä kaupasta ulos ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun myyjä kertoi, ettei (jo siis etukäteen valitussa puhelinmallissa olevaa) wlan-puhelutoimintoa pysty kaupan puhelimilla kokeilemaan. Mies sihisi suupielestään, että muistatko kun jouduin viime jouluna töihin parina päivänä? No se oli siksi, että piti saada nuo wlan-puhelut toimimaan näissä kauppojen esittelypuhelimissa :)

No ei se ilo sitten siihen loppunut. Myyjä ymmärsi varsin sukkelaan, että tässä ei nyt vertailla laitteita, vaan malli on jo valittu ja se otetaan. Eli eikun tiskille paperitöihin. Ja tilanne rauhoittui vähän. Kunnes myyjäparka meni tyrkyttämään miehelle (sille hypoteettiselle) jotain lisädatapakettia meidän rajattoman dataliittymän päälle, koska "500 megan jälkeen käyttöä rajoitetaan". Mies ihan ystävällisesti yritti sanoa, että ei sitä rajoiteta, minä tiedän, mutta tyttöpolo meni ja intti lisää. Ei olisi kannattanut :)

No, itse olin tässä vaiheessa jo vähän sivummalla, kun lapsi alkoi jo vähän hermostua ja nukkumaanmenoaika todella lähestyä. Mutta siinä vaiheessa, kun tuli aika ottaa uusi puhelin laatikosta ja käyttöön, palasin tiskille (niin tai siis se hypoteettisen pariskunnan naispuolisko palasi sinne tiskille). Halusin vain nopeasti kotiin, puhelimen taskuun ja lapsen sänkyyn. Kokeilimme myyjän kanssa yhdessä ensimmäisen käynnistyksen, että luuri toimii niin kuin pitää. Ja toimihan se. Mutta kun se myyjäpolo ei kai oikein vieläkään tajunnut, että kyseessä ei ole aivan tavisasiakkaat, joille kaikki pitää näyttää kädestä pitäen, mulla alkoi jo vähän poreilla yli... Puhelimen tervetulosekvenssissä kun neuvotaan mm. miten saat kontaktitiedot siirrettyä vanhasta puhelimesta ja minä onneton menin painamaan "Ei nyt", ja se myyjätyttöhän meinas saada p**kahalvauksen, että ei sun nyt ois pitäny mennä sitä painamaan ja että sitä ruutua ei kyllä enää saa uudestaan siihen näkyville ja mitä nyt oikein tehdään huh huh. Ja minä siihen sitten rauhallisen selkeästi vaan kysymään, että enkö mä vaan voi koska vaan mennä sinne kontakteihin ja synkronoida ne sinne koska haluan tai vaikka palauttaa tehdasasetukset, jos ei muuta,  niin että voidaanko me nyt vaan mennä kotiin, ja tyttö jo vähän värisevällä äänellä vastasi, että "voitte".

No eihän se sen myyjän vika ollut. Eihän se olisi mistään voinut tietää että parin vuoden ajan mun työpäivistäni kului huomattava osa puhelimien kansien availuun, sim-korttien siirtelyyn, kontaktien synkronointiin ja erilaisten toimintojen testailuun. Eihän se voinut tietää, että juuri se wlan-puhelu oli mieheni pääurakka kolmen vuoden ajan. Eikä sekään ollut sen vika, että me oltiin siellä liian myöhään illalla, väsyneinä ja kärttyisinä. Mutta siltikin, pitääkö kaikkia asiakkaita kohdella samalla tavalla? Jos ymmärtää ja selvästi näkee, että tämä asiakas haluaa vain ostaa tuotteen ja lähteä pois, täytyykö sille silti tarjota kaikki "palvelu" mitä on opeteltu? Onko tämä vain amerikkalainen ilmiö, vai onko näin myös Suomessa (olen jo unohtanut)?

Tämän kokemuksen jälkeen en yhtään ihmettele sitä yhtä autokauppaa, jonka asiakasrekisteristä löytyi se merkintä "asiakas on m****u". 

Onko lukijoissani ketään muuta, joka myöntää havainneensa itsestään m****uasiakkaan piirteitä?

Pages