Jos isi ei enää palaisikaan kotiin

Ma-material Girl

Lapsen myötä olen alkanut pelkäämään aivan kaikkea. Joskus autossa näen valveunia (tai siis painajaisia!) siitä, kuinka vastaantuleva rekka ruttaa meidän kasaan nokkakolarissa. Toisena päivänä kuvittelen, kuinka tavaratalon lasikatto putoaa päällemme, lasipiikkien lävistäessä meidät kaikki. Usein pelkään vastaantulevaa lenkkeilijää verenhimoiseksi murhaajaksi  ja tänään hermoilen, koska puolisoni lähti Roomaan. Putoaako lentokone? Joutuuko hän ryöstön tai pahoinpitelyn kohteeksi? Mitä jos jotain oikeasti tapahtuisi, eikä hän enää palaisikaan kotiin?

Olen kuullut, että useimmat lasten vanhemmat (lähinnä äidit) kokevat näitä pelottavia kuvitelmia. Kyse ei ole siitä, että kokoajan tietoisesti pelkäisi, vaan siitä, kuinka ihan normaalissa tilanteessa huomaakin jonkun (muka) uhkatekijän ja mielikuvitus hoitaa loput. Tämä on aivan sairasta ja todella ahdistavaa. Haluat toivottaa puolisollesi hyvää matkaa, mutta päädytkin itkemään edellisen yön ja kyynelehtimään vielä aamullakin, vilkuttaessamme heiheit ovella. Olisikohan tälle joku lääketieteellinen diagnoosi olemassa?

Jokaisessa pelkotilassa toistuu kuitenkin sama piirre: en pelkää niinkään oman jaksamiseni puolesta, jos mies kuolisi vaan sydämeni särkyy pelkästään ajatellessa, ettei poika enää tapaisikaan isäänsä. Kuinka pieni lapsi ymmärtäisi sellaista tuskaa ja kuinka minä äitinä pystyisin häntä auttamaan?

 

Share

Kommentit

phocahispida

Tämä ei nyt liity mitenkään tähän sinällään tutun kuuloiseen postaukseen, mutta...

Vilkaisin vasemman sivupalkin tunnisteta sivusilmällä ja katsoin, että siinä luki:

" Annetaan anoppi (1)"

:D

annam_
anna k.

Minulla ei ole lapsia, mutta joskus lapsena (ja ehkä vieläkin) minullakin oli noita kuvitelmia. Ne ovat todella ahdistavia. Yritän torjua ja unohtaa ne samantien.

Mamma
Mamman Sähkövatkain

Luulin että olen ainoa joka tästä kärsii tai että se on raskauden tuomaa pelkoa. Joskus pelkään että Milalle käy jotain ja menen yleensä heti hänen viereensä ja otan kädestä kiinni ja aina meinaa itku tulla. sama autoillessa pelkään että joku tulee 100 kylkeen ja juuri sille puoellle missä milla on. Ja nyt kun on piemää ajan aina ovet lukossa tai jos olen parkissa niin lukossa, koska pelkään että joku tulee ja pakottaa minut ajamaan jonnekkin tai yrtiiää ottaa auton ja milla jää kyytiin. Ihan kauheaa, kun tosiaan ovat "valveunia"

Adiina
Helmiä ja vadelmia

Itselläni on ihan samankaltaisia tuntemuksia. Yleensä pelot tulevat mieleen silloin, kun puoliso lähtee yksin pidemmälle automatkalle. Vaikka voihan onnettomuudet sattua ihan kotikadullakin. Menettämisen pelko on kai osa tätä äitiyttä. Oma äitini sanoi, ettei se ole mennyt ohi vieläkään, vaikka lapset ovat jo melkein 30-vuotiaita. 

Toimitus
Toimitus

Kiitos inspiraatiosta, teemme tämän pohjalta juttua Toimituksen palstalle. (Ja kovasti tsemppiä pelkoon!)

papu8.jpg

Mindeka
Ma-material Girl

phocahispida: Hahaha, toki jos hinnasta sovitaan, niin eiköhän se onnistu :D :D (vitsi, vitsi, anoppi: olet rakas.)

annam_, Mamma ja Adiina: Kiitos, että kerroitte, etten ole yksin! Olen kyllä kuullut ystävältäni, että hänkin kärsii samasta oudosta jutusta, mutta pelkäsin, että hän vain sanoo niin lohduttaakseen! Kyllä se taitaa niin olla, että kun on löytynyt elämän tarkoitus tai henkilö, jonka kanssa todella haluaa elää loppuun asti, niin menettämisen pelko tulee kuvioihin. Olen aina kyllä pelännyt kuolemaa, mutta nyt se on enemmän nimenomaan sitä menettämisen pelkoa tai sitä, että lapsi joutuisi kärsimään jostain ihan hirveästä kokemuksesta.

Huh.

Pitää varmaan laittaa se eka tekstari jo sinne Roomaan, että "Menihän lento hyvin ja olette turvassa?"

 

Suurkiitos kommenteistanne!

Anna Karhubear

Irrationaaliset pelot voivat olla kyllä lamauttavia. Kirjoitin juuri omalle palstalleni eräästä hiphopparista, jonka sanoituksista bongasin nerokkuuden: "I don’t control life, but I control how I react to it." Pätee myös pelkoihin, eikö totta? :)

nansk

Mullakin on tätä. Ei ole lapsia, mutta on kyllä parisuhde - ilmeisesti täytyy vaan olla jotain menetettävää... Toisaalta, olen aina ollut hirveän paranoidi, ja kävelen aina silloin tällöin Hervannan pimeillä kaduilla avaimet hanskan sisällä, jos joku vaikka hyökkää kimppuun :/

Puhumattakaan siitä, että vuoden ajan joka kerta, kun otsikoissa oli "onnettomuus varuskunnassa" tai vastaavaa, olin puoliksi varma, että nyt siihen kultaan osui joku idiootti.

Tosi rasittavaa, pitäisi oppia elämään vähemmän pelokkaasti. Tässä tulee vanhaksi ennenaikaisesti!

Kristaliina
Puutalobaby

Tutulta kuulostaa. Oma omituisin (?) pelkoni tarttui eräästä blogini kommentista ja jalostuu mielessäni aina ahdistavammaksi ja ahdistavammaksi: mitä jos ajaisin vahingossa autosta sillalta alas veteen? Miten saisin vauvan turvaistuimen auki? Taistelisinko istuimen kanssa niin kauan, että itsekin hukkuisin vai tulisinko jossain vaiheessa pintaan ja jättäisin vauvan sinne? Miltä se tuntuisi?

...ja miten mini-mini-minimaalinen riski tuollaisellekin tapaukselle on...

Menettämisen pelko. Sitähän se tosiaan on. Kun tajuaa olevansa nii-ii-iiin onnekas ja samaan hengenvetoon (ajatuksenvetoon?) kauhistuu mahdollisuutta, että onni otetaan joskus pois.

Annie. (Ei varmistettu)

Mä en edes tajunnut aluksi että mistä se johtui, että todella yhtäkkisesti aloin olla hyvin paranoidi SUHT epätodennäköisistä asioista. Juuri lähinnä onnettumuuksista tai, tämä ei täällä tainnutkaan vielä esiintyä: sairastumisesta. Mutta sitten huomasin, että alkanut parisuhde olikin kuin varkain kasvanut sellaiseksi, jossa todellakin tiedän haluavani olla lopun elämäni ja kumppanistani on tullut minulle maailman tärkein asia. Ja kyljessä tuli, TADAA, menettämisen pelko. Välillä tunnun pelkäävän aika tasaisesti itselleni ja toiselle tapahtuvia juttuja, koska itsellenikin tapahtuvat asiat, esim juuri sairastuminen, katkaisisivat onnen.

Huh. Tavoitteena tässä päivässä eläminen.

Mindeka
Ma-material Girl

Mikä ihana yllätys! Hienoa, kiitos Toimitus! Minäkin tykkään teistä!

Anna Karhunen: Erittäin hyvä lause, jonka pelkkä lukeminen teki hyvää. Kiitos. Biisi pääsee heti kuunteluuni.

nansk, Kristaliina ja Annie. : Mikään noista ei kuulosta oudolta, koska minulla on juuri kuvailemienne kaltaisia ajatuksenjuoksuja. Kristaliina, olen kokenut precis saman painajaisen tai valveunen kanssasi! Sen jälkeen olen alkanut pitää turvavyönleikkaajaa auton keskikonsolissa. Siitä sen saa mielestäni helpoiten napattua ja vedettyä vaikka ensin pojan vyöt auki, joten hän ainakin nousee pintaan... Entäs sitten kotona? Oletko miettinyt pakoreitin, jos joku murtautuu teille kotiin? -Minä olen. Ja me asumme siis neljännessä kerroksessa :D Olen myös miettinyt, kannattaisiko sellaisessa tilanteessa piiloutua kaappiin ja kuinka vauvan saisi pidettyä hiljaisena. No imettämällä tietenkin.

Annie. Meinasin jatkaa alkuperäistä juttuani juuri noilla: sairastumisilla. Se tuntuu kuitenkin jotenkin niin mahdolliselta, että siitä on vielä liian vaikea kirjoittaa ja naureskella itselleen. VAIKKA siis mitään varsinaista syytä ei ole. Olemme kaikki täysin terveitä.

Mitä enemmän tästä kirjoittaa, niin sitä epäloogisemmaksi tämä menee osaltani ;) Voisikohan tästä siis päästä eroonkin!?

 

Mindeka
Ma-material Girl

Kyllä ja ei, Papyli. Pelkään edelleenkin mieheni puolesta (jota ei ennen raskautta tapahtunut), mutta sen lisäksi pelkään myös lapsen puolesta. Monet konkariäidit (kuten omani), ovat kertoneet, ettei pelko lapsen puolesta katoa ikinä. Kyllä mä sen ymmärrän ja hyväksyn, mutta että pitääkö tällaisia ihan todella kaukaa haettuja onnettomuuksia ja sairauksia pelätä samoissa määrin aina. Ihan mummeliksi asti?

Huh, kuten nansk ja Annie. mainitsikin: Pitää opetella elämään hetkessä ja lopettaa turha murehtiminen, ettei vanhne sen takia ennenaikaisesti ;)

Kiitos kaikki, tästähän tuli oikea vertaistukiketju!!

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, tuo on varmasti totta, että pelko ei häviä, vaikka lapsi olisi jo aikuinen...

Tämä tuli omalta kohdaltani täysin todistettua, kun olin jotain parikymppinen: äiti soitteli minulle perjantai- tai lauantai-iltana ja kerroin olevani juuri matkalla keskustaan. Seuraavana päivän olin... kröhöm... hieman huonovointinen ja eristäytymisfiiliksissä, joten pidin kännykän koko päivän kiinni. Illalla kun sen avasin, vastaajani oli TÄYNNÄ hätääntyneitä viestejä, ja viimeisimpänä itkuinen: "Tämä on Krista Xxxx Xxxxx:n puhelin, ja tässä puhuu hänen äitinsä. Jos löydät tämän puhelimen jostain, olethan niin ystävällinen, että soitat poliisille 112 tai minun numerooni xxx-xxxxx. Kiitos. (ja itkunpyrskädys)"

Huh. En IKINÄ olisi kuvitellut, että olin aiheuttanut omaa typeryyttäni noin kamalan huolen. Siitä lähtien olen yrittänyt pitää huolta siitä, että äidin ei ikinä tarvitsisi huolehtia: soitan, vastaan tekstiviesteihin välittömästi jne. Huh huh. Ei taida olla kamalampaa huolta kuin äidin huoli lapsestaan...

Elina U.
Lentoaskeleita

Tämä on hyvin ahdistava aihe, mutta minulle tuli silti tästä kirjoituksestasi ja näistä kommenteista aika huojentunut olo. Jes, en ole yksin näiden ahdistuskohtausten ja pelkotilojen kanssa, ehkä minun ei tarvitsekaan epäillä mielenterveyttäni! En tiedä mistä ne tulevat, juuri kuvaamasi kaltaiset välähdykset automatkoilla (voi ei, en ollut ennen tullut itse ajatelleeksi tuota sillalta alas veteen ajamista), yht äkkiä eteen ilmestyvät hirvet, huumeissa/alkoholin vaikutuksen alaisena ajavat kylkeen kaahaajat ym, kauheat sairaudet, ja ennen kaikkea: viiltävä menettämisen pelko. Minulla alkoi nämä pelot juuri raskausaikana, niin kuin parilla muullakin kommentoijalla. Mieheni on pakko lähettää tekstari aina hiukankin pidempien automatkojen jälkeen.

Juuri eilen illalla ulkoiluttaessani koiraa kuvittelin erään äkkikäännöksen pyörällä minua kohti (niin, ja minun ohi) ajaneen pyöräilijän olevan murhaaja. Mielessäni ajattelin heti vedota tämän murhaajan inhimillisyyteen (?) pyytämällä ettei lapseni joutuisi kasvamaan ilman äitiä. Näiden juttujen jälkeen tuntee olonsa niin seonneeksi. 

Kommentoi