Kun äiti ja isi eroavat

Ma-material Girl

Surullisia uutisia lähipiiristä: Kahden pienen lapsen vanhemmat eroavat.

 

Minun on hieman vaikea puhua asiasta, sillä kuuluun siihen lapsiryhmään, joka koki omien vanhempiensa eron raskaasti ja kärsi(i) siitä vielä aikuisiälläkin. Tästä johtuen, saatan joskus syyllistyä ajattelemaan, että yleisimmin erojen takana on vain vanhempien luovuttaminen ja itsekkäät syyt tai tarpeet.

(Huom! Ihan karusti rajaan pois tästä kaikki ne ääritapaukset, joiden taustalla on väkivalta tai muu merkittävä perheen turvallisuutta horjuttava asia.)

 

Liian usein kuulee tapauksista, joissa toisella herää "vapaudenkaipuu" tai kalvaa "elämättä jäänyt nuoruus ja menovaihe, koska lapset tehtiin kovin nuorena." Näihin lähipiirissä valitettavan useasti kuultuihin syihin takerrun tässä kirjoituksessa.

 

 

Anteeksi nyt vain, mutta en ymmärrä.

 

Yksikään lapsi ei ole pyytänyt saada syntyä tänne. Eikö silloin ole vähintäänkin reilua, että lapsille tarjotaan rakastavien vanhempien tuki ja ehjä perhe, jonne baarikaipuu, kyllästyminen tai pettämiset eivät ulotu? Ihan oikeastiko valitset mieluummin uuden kumppanin/juhlimisen ja yksihuoltajuuden, repimällä lapsen maailman ja kodin kahtia? Silläkö se perheen elämänlaatu paranee? (Sillä sitä vanhempien pitäisi miettiä.)

 

Lapsia voi saada myös yksin. Joskus toinen vanhemmista kuolee. Ymmärrän.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele tai pyri yleistämään mitään yksinhuoltajuuden huonommuudesta -Sillä sitä se ei ole.

Tämä kirjoitus pyrkii ravistelemaan ja herättelemään niitä pareja, jotka ovat vaikeamman jakson päätteeksi päättäneet tehdä "vielä yhden" lapsen ja kokeilla, josko asiat muuttuisivat siitä paremmaksi.

Eivät ne muutu, jos lähtökohta tai panostuksen taso on pelkästään tuo.

Parisuhde vaatii työtä, kärsivällisyyttä, epäitsekkyyttä ja päättäväisyyttä. Jo ilman lapsiakin.

 

Tämä kirjoitus ei pyri myöskään syyttämään omia vanhempiani. (Olette mahtavia ja tiedätte nämä tunteeni -nykyiset ja menneet- myös lukematta blogiani.)

Tämä kirjoitus ei myöskään paikkaa menneitä tai jo läpikäytyjä eroja, tai pidä kaikkia perheitä yhdessä ikuisesti. Valitettavasti.

 

Tämän kirjoituksen tavoite on istuttaa pieni ajatuksen siemen, että voisivatko eroa pohtivat vanhemmat saada kuitenkin suhteensa vielä toimimaan, ihan vaan aidosti päättämällä taistella sen rakkauden ja kodin puolesta, joka joskus oli maailman tärkein ja johon uskottiin niin paljon, että päätettiin koittaa lasta. Olisiko yksikin ero torjuttavissa, jos ihmiset vain päättäisivät pystyä löytämään rakkauden uudelleen ja luottaa siihen, että elämässä tulee ala- ja ylämäkiä, eikä mikään ole ikuista?

-Kyllä tästä selvitään.

 

Eroja tapahtuu, virheitä sattuu ja aina voi vedota siihen, etteivät muut ihmiset voi mitenkään tietää, kuinka helvetillistä on olla huonossa suhteessa. Totta tuokin.

Mutta edelleen se pieni pelokas tyttö herää sisälläni aina henkiin, kun kuulen lapsiperheen erosta. Sydämeni rutistuu painavaksi kiveksi ja ahdistus tunkeutuu uniini. Olen neuvoton. Pelokas. Aivan kuten kuka tahansa lapsi varmasti on, kun kuulee, ettei saakaan enää elää jokaista päivää molempien vanhempien kanssa.

 

 

Haukkukaa vain naiiviksi tai yksinkertaisksi, mutta nämä kokemukset ja tunteet ovat aitoja.

Kukaan (tai mikään kommentti) ei voi muuttaa sitä asiaa.

 

 

 

 

Share

Kommentit

B (Ei varmistettu)

Et ole ainoa, jota nämä jatkuvat ero-uutiset koskettavat. Koen itse suurta ahdistusta niistä ja toivon että voisin suodattaa suurimman osan niistä pois silmistäni.

Helsingin sanomissa oli vastikään videouutinen +100-vuotiaasta parista, jotka olivat olleet naimisissa
81 vuotta. Rouva puuskahti videolla, että ihmiset eivät ymmärrä ettei toinen ihminen koskaan muutu samanlaiseksi kuin me itse olemme, ei koskaan. Ilmeisesti vasta 81 vuoden kokemuksella sen viimein uskoo?

Voisiko niitä "menovaiheita" ja "nuoruutta" elää ihan siellä parisuhteen sisällä? Eikö parisuhteet enää veny sitä vertaa, että ihminen saisi kasvaa ja kehittyä sen suhteen sisällä, ei vain ja ainoastaan lähtemällä suhteesta pois.

Marjo L (Ei varmistettu) http://melkomustavalkoista.blogspot.fi

Postauksestasi tuli mieleen erään kaverini tilanne. Hän vielä kevällä itki, ettei tiennyt haluaako olla nykyisessä, pitkässä parisuhteessa enää tulevaisuudessa (yhteistä matkaa takana jo yli 10 vuotta, eivät ole naimisissa). Mies myös haluaisi kovasti lapsen mutta hän ehkä ei. Ei kuitenkaan mennyt pitkään, kun kaverini ilmoitti raskausuutisestaan. Päätti sittenkin haluta lapsen ja jatkaa parisuhdetta. Hienoa tietysti että asiat ovat nyt hyvin, mutta väistämättä tulee mieleen, että toivottavasti lasta ei ole tehty suhteen parantamiseksi...?

marjum
Minä, Marjukka

Tunnistan nuo tunteet myös itsessäni. Juttelin isäni kanssa vanhempieni erosta äitini hautajaisten jälkeen ensimmäistä kertaa ja isä tuntui olevan erosta (jonka aikana olin seitsemän) yhä pahoillaan. Hän ei olisi pystynyt jättämään kolmea lastaan, mutta äitini pystyi. Viimeisin lapsi oli kuulemma yritys pelastaaa avioliitto. Hän yritti kaikkensa, mutta äiti oli lähtenyt liitosta jo aikoja sitten, henkisesti.

Työskentelen lasten parissa ja näkemäni erot koskettavat minua henkilökohtaisesti. Huomaan yrittäväni kannatella lapsia siipieni alla, luoda turvaa turvattoman tuntuiseen arkeen. Erot ovat aina surullisia, mutta tiedostan myös niiden voivan olla joskus ainoa keino saavuttaa turva. Äidiksi tulo toi mukanaan herkkyyttä jopa liiaksikin. Tunne siitä, etten kykene pelastamaan kaikkia maailman lapsia, tekee olotilan aika ajoin melankoliseksi. On keksittävä vain jotain muuta ajateltavaa ja kannatella ainakin omaa perhettään kaikin mahdollisin keinoin.

or (Ei varmistettu)

Vanhempani erosivat kun olin yhdeksän vanha. Asia tuli minulle yllätyksenä, sillä en ollut koskaan nähnyt heidän riitelevän. Ero tapahtui kuitenkin niin hyvässä hengessä, että alkushokin jälkeen sopeuduin nopeasti, eikä minulle jäänyt traumoja - korkeintaan ymmärrys siitä, että mikään ei ole ikuista, ja että se ei ole lopulta ollenkaan pelottava asia, sillä kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu.

Vanhempani löysivät kumpikin tahoillaan uudet kumppanit melko pian eron jälkeen, ja näillä kumppaneilla on myös ollut tärkeä rooli elämässäni. Se, että vanhempani olisivat yhä naimisissa keskenään, on ajatuksena absurdi ja jopa jollain tapaa vastenmielinen. En henkilökohtaisesti pidä luokittelusta, jossa ydinperhe on "ehjä" ja menee erossa "rikki". Koen, että olen avioerolapsi mutta en rikkinäisestä perheestä; perheeni on ehjä, sen muoto vain on hieman toisenlainen kuin on totuttu näkemään.

Omalla kokemuksellani halusin siis tuoda esiin, että eron ei aina tarvitse olla pelkästään surrullinen asia, jos se hoidetaan hyvässä ilmapiirissä ja vailla kyräilyä, lasten kanssa heidän ymmärryksensä sallimissa määrissä keskustellen. Toivon, että minun ei koskaan tarvitse erota. Toivon myös, että jos niin kuitenkin joskus käy, pystyn toimimaan kuten omat vanhempani aikanaan.

Mindeka
Ma-material Girl

Myös minun molemmilla vanhemmillani on uudet puolisot ja olen iloinen heidän puolestaan, olemmehan saaneet lisää perheenjäseniä sukuumme.

Hienoa, että jollain on kokemuksia, kuinka vanhempiensa erosta voi selvitä ehjänä. Ymmärtänette, että koska itse olen asian kokenut hieman erilailla, en voi kirjoittaa päinvastaisesta tai osaa ymmärtää sellaista. Aikuisena toki ymmärrän asiat eri tavalla kuin lapsena, mutta viekö se tosiaan jo aiemmin (lapsena) koettuja asioita tai tapahtumia pois, jos nykyisin on asian kanssa sinut? Siitä yritin kertoa.

Luru
Changes

Myös mulle on jotenkin todella vaikeaa käsittää, kuinka kevyesti tänä päivänä monet ottavat parisuhteen ja erot. Itselleni "sen oikean" löytyminen oli niin suuri ilon ja onnen aihe, että kun se tapahtui ja naimisiinkin vielä päädyttiin, haluan todellakin vaalia sitä hienoa mitä meillä on. Ja vaikka romantikko olenkin, niin kyllähän se on aikuisen ihmisen hyväksyttävä se tosiasia, että välillä hyvässäkin parisuhteessa tulee suvantovaiheita ja tylsää, eikä se kumppani aina hohda omissa silmissä yhtä kirkkaasti kuin ensikohtaamisella. Mutta sitten taas, kun sieltä kuopasta kömmitään (yhdessä) ylöspäin, sitä voi "löytää" taas parinsa uudelleen, rakastua hänessä ehkä johonkin aivan uuteen piirteeseen. Ja sitä mielestäni on tosirakkaus. Että vaikka joka päivä rakkaus ei kuki kuin siirappisissa elokuvissa, niin se on siellä jossain taustalla - vähintään päätöksenä, että tuota ihmistä minä tahdon rakastaa.

Suuren suuri halaus <3

marijja (Ei varmistettu)

Ja täällä heiluttaa kättään henkilö, joka toivoi vanhempien eroa 10-vuotiaasta asti, koska huomasi, että ne kaksi ihmistä vaan ei kuulu toisilleen. Oli huutoa ja raivoa ja hikeä ja kyyneliä ja silti vanhemmat erosivat vasta 14 vuotta myöhemmin, kun tajusivat oikeasti luovuttaa. Taistelu käytiin, mutta kaikkien parasta ajatellen se päätös olisi ollut hyvä tehdä jo vuosikymmentä aiemmin. Kukaan lapsi ei nauti elämisestä riitaisassa kodissa. Se, että vanhemmat ovat yhdessä vaan lapsien takia on minusta väärin. Jokaisella on kuitenkin oikeus omaan onneen, vaikka liian helpolla ei pidäkkään antaa periksi.

HelloAochi

Jep, täällä toinen - kirjoitin äsken pitkän pätkän omasta kokemuksestani, mutta en sitten jakanutkaan sitä, koska Mindeka sanoi ettei mitkään kommentit muuta mitään.

Mutta toivoin vanhempieni eroa hyvin, hyvin pitkään. Nykyään en enää toivo, enkä myöskään välitä - tein sen heille monta vuotta sitten selväksi että minä en enää heidän raivoamistaan kuuntele.

Mindeka
Ma-material Girl

Minun kokemustani tai ajatustani asiasta, jossa nykyisin erotaan aika heppoisin (mielestäni) syin, ei pysty muuttamaan. Jokaisella on omat kokemuksensa, enkä minä niitä pyri tai edes halua tallata.

Kuten kirjoitin, menneitä eroja -Tai edes omien vanhempieni eroa- en tällä kirjoituksella yritä dissata, vaan kirjoituksen tarkoituksena oli lähinnä herättää ajatuksia, että mitkä ovat niitä painavia syitä eroon.

Kirjoita siis toki omat ajatuksesi, mutta älä väitä, että minä kirjoitin, etteikö kukaan muka saisi erota, tai etteikö oikeita syitä eroon olisi, sillä niin ei ole.

HelloAochi

No siis mun vanhemmat eivät ole eronneet. Valitettavasti.

 

Miiza

Olen Mindekan kanssa samoilla linjoilla, että nykyään erotaan turhan heppoisin perustein, haetaan jotain uutta huumaa ja menetettyä nuoruutta. Tämä ei silti tarkoita, että väheksyisin sinun (ja muiden samassa tilanteessa olevien) kokemuksia. Mielestäni on yhtä traagista, jos ehdoin tahdoin pysytään suhteessa, joka ei vain toimi ja, joka satuttaa jo läheisiäkin (lapsia). 

Olen sitä mieltä, että aiheesta on hyvä puhua ja herättää keskustelua ja Mindekan kirjoitus oli mielestäni loistava tähän tarkoitukseen :)

toinen (Ei varmistettu)

Ymmärrän että eroaminen on ulkopuolisille selkeämpi signaali, mutta musta ois tärkeää puhua myös siitä ettei ne vaihtoehdot ole "pysytään yhdessä lasten vuoksi" ja "erotaan", jos yhdessä pysyminen tarkoittaa sitä ettei suhteen ongelmia pyritä ratkomaan. Sehän se vasta ehjä perhe onkin, jonka vanhempia yhdistää enää vain lapset jos nekään.

Mindeka
Ma-material Girl

Ei "Pysytään yhdessä lasten vuoksi" vaan muistetaan miksi alunperinkään rakastuttiin ja päätetään rakastaa kumppania vielä vaikeinakin aikoina ja selvitä suhteen kriiseistä yhdessä.

Päätetään yrittää ja päätetään selvitä. Se on eri asia kuin pysytään yhdessä pelkästään lasten vuoksi ja pidetään väkisin kulissia yllä.

Liv
Päiväuniaika

AAMEN !

Tässä hieman vajaa kolmisen vuotta sinkkuna olleena näitä asioita on kerinnyt pyöritellä aaaaaaika monta kertaa mielessä, etenkin kun mäkin kuitenkin tapailen ja käyn treffeillä. Nykyihmisillä on vaan joku ihmeen ajatus, että on ihan ok vaan vähä kyllästyä ja heittää koko suhde ja yhteiset muistot ja elämä romukoppaan ja lähtee vähän baanalle. "No ei sytyttäny niinku alussa". "Oli huono elämäntilanne". "Ei enää oikee huvittanu". 

SIIS MITEN NIIN EI HUVITTANUT?! Mitä videota, ei ihmiset oo jotain resursseja jotka voi heittää pois kun ne ei enää miellytä samalla tavalla kun sen alkuhuuman ekana viikkona. Ja vitsi jos on ongelmia, ne hiivatti sentään selvitetään, niiden yli mennään eikä jäädä vatvomaan ja ihmettelee. Ei ne asiat parane jos ei niitä käsittele. 

Ja se ajatus, että "entä jos mä saisinkin paremman". Siis kuulkaa nyt, mutta ei mitään "parempaa" tai "täydellistä" ole. V*ttu ne on kaikki ihmisiä siinä missä sinäkin, mitä jos keskittyisit tekemään itsestäsi mahdollisimman hyvä puoliso, ehkä se toinen seuraa esimerkkiä ja antaa itsestään parasta. Epätäydellisen täydellisiä ihmisiä. 

 

Musta tuntuu ettei Mindeka tässä tarkoittanut sorsia kenenkään eroja, vaan puhua yleisesti tästä nykypäivän ilmiöstä, miten kukaan tai mikään ei enää oikein merkitse mitään. Miten ihmiset nostaa kädet liian nopeasti ilmaan ja luovuttaa edes yrittämättä. 
Että tottakai on suhteita ja perheitä, jotka ei vaan toimi vaikka miten niiden edestä taistelis. Mä olin sellaisessa, en mä kadu sitä eroa (tai sitä suhdetta), enkä mä koe että mun tarvii nyt ottaa itseeni tätä Mindekan kirjoitusta ihan vaan koska iik, minä erosin lapseni isästä. Suhteet on kaikki erilaisia, enkä mä ymmärtänyt ainakaan tätä kirjoitusta niin, etteikö koskaanikinämilloinkaan pitäisi erota. Vaan vain että jos vaihteeksi tarkisteltaisi sitä omaa maailmankuvaa, niitä omia prioriteettejä, että jos sen suhteen sittenkin saisi vielä jaloilleen. Jos ajattelisikin, ettei se ruoho ookaan aidan takana vihreempää. Että tää on se ihminen, jonka kanssa mun piti viettää loppuelämäni, olenko mä oikeasti valmis heittää sen kaiken pois? 

Miiza

Samaa mieltä! Olen jo pidempään ihmetellyt näitä fraaseja: "Suhteesta loppui kipinä", "Kasvettiin erilleen", "Alun huuma vaan katosi". Siis kaikki, kaikki suhteet arkistuu ja sehän on mun mielestä vain hyvä juttu. Ei se huuma voi aina jatkua, mutta kipinän ei tarvitse silti hiipua loppuun, sen eteen on vain tehtävä töitä. Ei se pappikaan alttarilla kysy "Rakastatko tätä henkilöä lopun elämääsi?" vaan "tahdotko rakastaa tätä henkilöä lopun elämääsi?" ne ovat ihan eri kysymyksiä ja tuntuu, että nykyään ei enää tätä eroa osata tunnistaa kun parisuhteeseen hypätään. Lähdetään vain siltä linjalta, että "no mä nyt kokeilen onko tämän kanssa hauskaa yhdessä". 

Siinä tapauksessa jos suhde on epäterve, eli siinä on henkistä tai/ja fyysistä väkivaltaa, vallankäyttöä, alistamista, uskottomuutta, niin silloin mielestäni eroaminen on se paras vaihtoehto, mutta jos eron syy on se, ettei enää ole niin kivaa kuin alussa oli, niin sitä en voi käsittää.

Mindeka
Ma-material Girl

Ja Miiza! Kiitos! Kerkesitkin kommentoimaan tuohon väliin, kun kirjoitin Liville vastausta.

Samaa mieltä olen kanssanne ja hienoa, jos joku edes ymmärsi pääpointin ;)

Mindeka
Ma-material Girl

Kiitos Liv! Täydellisesti ymmärretty. Toki odotinkin, että aihe saattaa herättää myös vastustusta, jos juuttuu pariin lauseeseen, eikä kokonaisuuteen (jos sellaista voi hahmottaa jutusta) mutta provoksi sitä ei missään nimessä ole tarkoitettu. Kyse on juuri siitä, miten nykyaikana on ihannoitua jotenkin aina vaan yrittää tavoitella parempaa puolisoa, eikä todellakaan arvosteta pidempiä suhteita -Tai oikeastaan parisuhteita lainkaan.

"Ja se ajatus, että "entä jos mä saisinkin paremman". Siis kuulkaa nyt, mutta ei mitään "parempaa" tai "täydellistä" ole. V*ttu ne on kaikki ihmisiä siinä missä sinäkin, mitä jos keskittyisit tekemään itsestäsi mahdollisimman hyvä puoliso, ehkä se toinen seuraa esimerkkiä ja antaa itsestään parasta. Epätäydellisen täydellisiä ihmisiä. "

Puolisoni isovanhemmat olivat viisikymmentäviisi vuotta yhdessä. Siinä meille vasta tavoitetta onkin! (Ehkä ei ole minun ja puolisoni tapauksessa mahdollista, jos keskimääräisen eliniän ennustukseen on uskomista.)

Liv
Päiväuniaika

Mun vanhemmat on olleet yhdessä 33 vuotta, eivätkä ole edes viittäkymmentä vielä. Siinä olis mulla tavoitetta! :D Ei mutta mahtava esimerkki, ne on kuitenkin menneet yhdessä kaikki nuoruuden haihatukset, harha-askeleet, suuret tunteet ja huomionhaut. Olivat siis 15-vuotiaita ruvetessaan seurustelee. Siinä on suhde ollut varmasti koetuksella. :) 

Mamma
Mamman Sähkövatkain

Hyvä kirjoitus.

Meilläkin on ollut huonoja vaiheita avioliitossa ja ero on hipsinyt muutaman kerran puheenaiheeksi, kerran ennen lapsia ja kerran myös ihan asiallisessa keskustelussa lasten jälkeen, kun ystäväpariskunta erosi ja heidän lapsi oli alle vuoden. Huomasin, että olimme ajautumassa samanlaiseen syöksykierteeseen ja halusin, että asia puidaan ennen kun se menee samoille raiteille.

Asiat on kuitenkin keksusteltu ja tehty tarpeelliset muutokset, että liitto voisi jatkua. Syyt eivät ole olleet menemishalut tai elämättä jäänyt nuoruus, nämä hetket on tuntuneet risteyksiltä, jossa on pitänyt pysähtyä miettimään, että "tätäkö tämä elämä nyt on, riitelyä ja välinpitämättömyyttä/itsekkyyttä."

Varmasti nämä asiat tulevat usealla eteen parisuhteessa, mutta me päätimme kuitenkin yrittää ensin selvittää asiat ennen kun mitään päätöksiä aletaan tekemään ja se on ollut hyvä, koska tässä vielä ollaan, 5-vuotta avioliitossa ja 9v yhteensä yhdessä.

 

 

Mamma
Mamman Sähkövatkain

piti vielä jatkaa, että ystävä pariskunta erosi niin yhtäkkiä ja eivät olleet edes yrittänyt lapsen takia, se suututtaa, että ei tehdä työtä sen parisuhteen eteen vaan oletetaan että se toimii vaan. ystävämme olivat muutamia vuisa yhdessä, syntyi lapsi ja sitten menivät kihloihin, puolivuotta kihloista, niin kertoivat eroavansa.

Sanoin heille, että mitä ei ole nyt mitä on kuitenkin ollut puoli vuotta sitten, ei se ole vaan voinut kadota. Ja sitten selvisikin, että äidin menemishalut oli se suurin syy, vaikka olihan hän saanut mennä suhteen aikanakin ihan yhtä lailla, mutta nyt vielä enemmän, koska isä viettää kaikki vapaa-aikansa lapsen kanssa, kun äiti on työtön ja lapsikin on päiväkodissa.

suututtaa!

.Tiia
Black + White = Grey

Vanhempien eron aiheuttamaa tuskaa ei voi ymmärtää kukaan muu, kuin saman asian itsekin kokenut. Itsellänikin ajoittain vanhempien ero pyörii mielessä, vaikka siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Asiasta on keskusteltu puolin ja toisin, mutta ainoastaan aika parantaa (toivon mukaan) ne syvimmätkin haavat.

Hieman iloisempaan aiheeseen: blogistani löytyy sinulle pikkuinen jouluun liittyvä haaste :).

Vau mikä vauva!

Mindekahan kirjottaa, että "Tämän kirjoituksen tavoite on istuttaa pieni ajatuksen siemen, että voisivatko eroa pohtivat vanhemmat saada kuitenkin suhteensa vielä toimimaan, ihan vaan aidosti päättämällä taistella sen rakkauden ja kodin puolesta, joka joskus oli maailman tärkein ja johon uskottiin niin paljon, että päätettiin koittaa lasta." Kummallista, jos ton luetaan tarkottavan, että lasten vuoksi pitää olla yhdessä vaikka riiteliskin koko ajan. Ei kai, vaan perheen vuoks vois koittaa kokeilla, että olis riitelemättä. Kyseessähän ei siis vaikuta olevan ajatus "pääasia että ollaan yhdessä millä hinnalla hyvänsä" ihan vaan sen takia että äidin ja isin nyt vaan pitää asua saman katon alla, vaan että asioita olis hyvä rakentaa sopuisaks ja toimivaks. Edes sitten sen lapsen takia, jos lasta varten on ajateltu olevan yhdessäoleva perhe.

Mindeka
Ma-material Girl

Kiitos LauraEm. Juurikin näin.

Tyyne
Sukat makkaralla

Olitteko jo tietoisia tv kakkosen huomisesta eroillasta, klo. 21? 

Mindeka
Ma-material Girl

En minä ainakaan. Pitääkin laittaa tallennukseen. Kiitos vinkistä Tyyne!

Mindeka
Ma-material Girl

Kiitos kommentistasi Mia!

Kirjoituksen kipinä lähti juurikin siitä "erotaan liian helposti" -osiosta. Tämä on tietenkin niin laaja aihe, ettei sitä oikein pysty helposti rajaamaan, että mitä tarkoitan. Mutta, esimerkkinä: Jos mies vaikka pettää, niin petetyn naisen ei pitäisi tästä kirjoituksesta pahastua, sillä kritiikkini on tarkoitettu tässä tapauksessa sille miehelle, joka päätti ettei hänen perheensä ole luottamuksen ja yksiavioisuuden arvoinen. Tai, jos nainen ahdistuu kotona vietettyjen vuosien aikana ja haluaa elämältään "jotain aivan muuta kuin tätä", niin silloin miehen ei pitäisi tuntea epäonnistuneensa, sillä nainen teki luovuttamispäätöksen. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

Musta on hienoa, että parisuhteesta kiinni pitämisestä puhutaan ja kirjotetaan. Kun mä menin naimisiin tasan 4,5 vuotta sitten seurusteltuani siihen mennessä 4,5 vuotta mieheni kanssa, en todellakaan ajatellut, että se häiden aikainen vaaleanpunainen hattaramaailma olisi pysyvä olotila. En, vaikka voisi kuvitella, että just alle kakskymppisen käsitys parisuhteesta vois olla toinen.

Me ei asuttu yhdessä ennen naimisiinmenoa. Oikeastaan se oli hyvä, sillä me kumpikin odotettiin avioliitolta normaalia arkielämää yhdessä. Edelleenkin se on parasta. Voiko olla onnellisempi, jos jokaisena päivänä voi olla onnellinen aviomiehestä, kodista ja elämästä? Toki meilläkin on ollut vaikeita aikoja ja tiedän, että niitä tulee vielä lisää. Tärkeintä musta on se, että tiedetään kumpikin, että HALUTAAN selvitä niistä vaikeista ajoista yhdessä.

Kännykällä hitaasti kirjoittaessa ajatus saattaa kadota, mutta eiköhän se selvinnyt, että olen samaa mieltä kanssasi. Pitkä parisuhde vaatii tahtoa rakastaa ja kun sen muistaa hyvinä ja huonoina päivinä, pääsee jo pitkälle.

Mindeka
Ma-material Girl

Kiitos kommentistasi hheidi heidi!

Mielestäni myös aihe on tärkeä. Olin kyllä tietoinen, että aihe saattaa provosoida joitakin, mutta tarkoituksena on todellakin vain levittää hieman sellaista ajatusmaailmaa, jossa ero ei olisi se ensimmäinen vaihtoehto.

TuisKis (Ei varmistettu)

Olen äskettäin tehnyt vaikeaakin vaikeamman ratkaisun eroamisesta. Yhteistä taivalta takana 18 vuotta. Kipuilua ja yrityksiä pelastaa liitto takana siitä 4 vuotta. Koko sinä aikana en ole kyennyt palauttamaan mieleen "alkuhuumaa" tai asioita joihin puolisossani rakastuin. Menin aikanaan nuorena järkiliittoon, kieltämättä ajatuksella että liiat tunteet aiheuttavat vaan turhia sydänsuruja.Oma valinta tietysti, ja oma vastuu. Monia vuosia elettiin lapsille jotka ovatkin ehdottomasti parasta mitä suhteesta on syntynyt. Pitkään on pysytty yhdessä lasten takia ja ajateltu siltä kannalta mikä olisi heille parasta. Sillekin tulee kuitenkin raja vastaan - jossain vaiheessa on sen ratkaisun edessä jolloin on ajateltava omaa jaksamistaan. Joko lähdetään eri teille, tai sitten tukehdutaan kumpikin. Jonkun muutoksen oli tapahduttava. Valitettavasti ei ollut enää voimia yrittää "löytää uusia rakastettavia piirteitä" puolisosta, tai olla yhdessä vain lasten takia. Lapsille on vaikea luoda tasapainoista kotiympäristöä jos ei puolisoaan pysty sietämään edes samassa huoneessa.Ulkopuolistakin apua on haettu, kolmeen eri otteeseen eri pariterapeuteilla.
Eroa kuitenkin on nyt tehty asiallisesti, lasten tilanteet ja tunteet huomioiden ja ennen kaikkea ilman riitelemistä. Yhteinen vanhemmuutemme on toiminut aina, eikä se ole lakannut toimimasta. Olemme nyt sitoutuneet parisuhteen sijasta hyvän eron toteuttamiseen. Myönnän että tie siihen oli pitkä ja kipeä.
Mutta olen ehdottomasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa - jos ei itse ole kokenut, ei voi täysin ymmärtää.

Kommentoi