Taaperon "äitiäitiäitäiiiiti" -kausi

Ma-material Girl

En tiedä liittyykö taaperon käytös (23kk) enemmän siihen, että hän on sairastellut ja ollut yökylässä mummilla vai pelkästään vaan sihen, että taas on meneillään joku kausi?  Ehkä kyseessä onkin joku tärkeäkin kehityskausi, joka saattaa hieman koetella vanhempia, mutta joka taas pian pyyhältää ohi, ennen kuin kerkeämmekään sitä tajuta. Mutta mikään muu kuin äitin syli ei nyt kelpaa. Ei isi, ei mummi ei piirretyt, ei mikään. Vain äidin syli. Ja mieluiten koko ajan ja kitisten.

Gabriel ei ole oikeastaan ikinä kokenut selkeää vierastuskautta. Jonain päivinä ja varsinkin väsyneenä, ei vieraiden kasvot (tai joskus kenenkään sukulaisenkaan) tai syli ole houkuttanut, mutta se ei ole kestänyt ikinä edes kokonaista vuorokautta. Ehkä senkin takia, olemme hieman hämillämme, että mistäs nyt tuulee, kun koko ajan täytyy roikkua äidin (minun) jalassa kiinni ja kiljua: "Äiti! Äiti! Äiti, ota!" ? Hän siis kitisee, haluaa syliini, mutta mitään syytä tälle ei ole. Hän ei ole enää kipeä; ruoka maistuu todella hyvin, uni- ja päivärytmi on palannut takaisin normaaliksi jne.

 

Tässä pari esimerkkiä tilanteista:

Poika on herännyt päiväunilta. Yleensä hän herää hyväntuulisena ja tulee itse makuuhuoneesta pois ja alkaa heti juttelemaan niitä näitä. Joskus sylitellään ja halaillaan pidempäänkin, mutta harvoin kitistään. Nyt huuto alkaa jo makuuhuoneesta ja muuttuu pian loukkaantuneeksi itkuksi, jos en heti hae häntä sieltä pois. (Gabriel nukkuu isojen poikien sängyssä, eli hän pääsisi sieltä kyllä vaivatta itsekin pois. Kitinä alkoi pari viikkoa ennen sängyn vaihtamista, joten siihenkään se ei liity.) Päikkäripöhnä kestää reilusti yli tunnin, jolloin hän ei halua mitään muuta kuin olla sylissäni. Jos edes yritän laskea häntä pois, alkaa järkyttävä huuto, maksimaalisilla desibeleillä. Hän on sylissäni parhaimmillaan pari tuntia, samalla kun teen ruokaa, siivoan, käyn vessassa jne. Koko ajan.

Isi tulee kotiin töistä. Yleensä Gabriel juoksee iloisesti ovelle ja hyppää heti isin syliin. Nyt poika rutistaa vaan minua kovemmin ja saattaa vilkaista isiin, mutta ei mene syliin, vaikka kuinka hän houkuttelisi. Alkaa pelokas nyyhkiminen ja itku, jos edes meinaan laskea hänet pois sylistäni.

Gabriel oli mummilla yökylässä. Yleensä hän selvästi ilahtuu, kun tulemme hakemaan häntä kotiin. Hän tulee vuorotellen halaamaan meitä molempia ja kiipeää jomman kumman syliinkin. Hän ei ole siis moksiskaan, että hänet on jätetty hoitoon. Kertaakaan hän ei ole meitä itkenyt, kun olemme olleet poissa. Nyt hän oli viihtynyt oikein aurinkoisesti mummilla, mutta kun tulimme hakemaan häntä, alkoi loukkaantunut itku. "Äiti, äiti, äiti!" Taaskaan edes isin syli ei kelpaa. Tavaroita ei saa pakata, koska poika menee vain pahempaan paniikkiin. Hän alkaa vilkuttamaan, samalla edelleen itkien ja rutistaen kaulaani (edelleen sylissäni), ikäänkuin panikoiden, että hänet jätetään taas. Selvästi siis kiukuttelee, että "Miksi ihmeessä te olitte poissa!? Ilman minua!?"

Painostan vielä, että Gabriel on ollut yökylässä vain tutussa paikassa: jomman kumman mummin luona ja arviolta yhteensä  2-4 krt/ vuosi.

 

Eli kertokaapas, onko tämä nyt asiaan kuuluvaa eroahdistusta vai sitä, kun lapsi ymmärtää todella olevansa erillinen ihminen, eikä äidin kanssa samaa? Vai onko ne loppujen lopuksi aivan samaa? Vai kokeeko taapero jo ikävää?

 

Miten olette helpottaneet oireita?

 

Koska Gabriel on vain muutaman kerran/ vuosi hoidossa, niin siitä tuskin on kyse. Enkä minäkään poistu (joiksikin tunneiksi) töihin/ lenkille edes kertaa viikossa, vaan olen edelleen kotona (melkein 2-v) pojan kanssa, päivittäin, niin ei tämä voi olla sitäkään.

 

Mistä ihmeestä tämäkin kausi nyt taas tuli??

 

Share

Kommentit

Liv
Päiväuniaika

Kyllähän noi pienet jo ikävää kokee :) 

Mä sanoisin, että se on kausi. Niitä tulee ja menee. Ainoo vinkki jonka antaisin on, että älä nyt ainakaan tee mitään showta sun lähtemisestä töihin/kauppaan/omaan sänkyyn nukkumaan/mitä vaan. Että jos tähän liittyykin jotain eroahdistusta tai mitä vaan, niin tuleepahan ainakin näytettyä et äiti saa lähteä ja et äitin lähteminen ei sit ookaan mikään iso juttu. Ja äiti tulee aina takas, vaikka senhän poitsu tietty jo tajuu. Eihän sitä vaan tiedä josko se on nähnyt vaikka piirretyn jossa äiti on lähtenyt eikä oo tullukaan (tai vaikka olis, ei oo tajunnut sitä). Tai se näki naapurin Pertin huutavan äitinsä perään ja säikähti itsekin. Tai ehkä se vaan tajus olevansa erillinen persoona. Tai että kitisten kipeenä sai kivasti huomiota. Tai mitä vaan. :D 

Ressi pois, kuppi kahvia käteen ja laskee sataan aina jokaisesta kitinästä. 

Mun E:llähän oli viime talvena kausi kanssa, kun olis koko ajan pitäny olla sylissä. Ihan tosi ärsyttävää. Nytkin sillä on kausi, kun kaikesta pitää kitistä ja heittäytyy tosi helposti oikein dramaqueeniksi. Mut nää on näitä ja nää LUOJAN KIITOS menee taas joskus ohi. :D 

Mindeka
Ma-material Girl

Juuri tällaisen kommentin mä toivon (tietämättäni tosin) saavani. Kiitos Liv! Tässä kommentissa kohtaa aivan kaikki, omat ajatukseni aiheesta.

Mä veikkaan, että osittain saattaa todellakin olla kyse myös siitä, että kipeänä sai jopa nukahtaakin äitin sylin, joten pitäähän sitä kikkaa vielä ainakin kokeilla :)

Toisaalta en haluaisi dissatakaan niitä hänen tunteitaan (jos niitä nyt on edes), ettei poika vaan koe, että "äiti ei välitä " tai "äti hylkää" -tyyppisiä horror-juttuja. Huh.

Mutta toisaalta, haluan olla korostamatta tai jännittämättä liikaa omia (ahdistavia) ajatuksia lähdöstäni, koska tämä äiti todellakin tulee aina takaisin, mutta miten olla samaa aikaa ymmärtäväinen (koska luin, että lapsen tunteita ei saa ikinä kritisoida, vähätellä tai kieltää) mutta myös jämäkkä?!

Hoh hoijaa, nää on taas näitä... Ehkä pitäisi vaan olla miettimättä ;)

Liv
Päiväuniaika

Mää luulen ettei siinä auta kun perus pusut ja halit ja kertoa et äiti tulee taas muutaman tunnin päästä takasin ja poistuu paikalta vaikka muksu kuinka huutais. Siis kun eihän siitä tilanteesta voi semmosta kaaottistakaan tehdä, että sä jäisit lohduttelemaan ja höösää ja halailee ja lässyttää muksulle ja sit yhtäkkiä lähet oikeen venytetysti ja taakse kattelen ja oikeen osotat pojalle et apua tää on nyt vaikee paikka. Ja poika jäis ihan tyhjän päälle kaiken hösötyksen jälkeen, et olis vielä ne isot tunteet, mut kohde puuttuiskin. 
   Nii että ihan niin kuin oot varmasti tehnyki. Vaan lähet niinkuin ennenki, sulta ja mieheltäshän se sen mallin ottaa, kuinka käyttäytyä näissä tilanteissa. Onhan se nyt ihan sydäntä raastavaa jättää toinen itkee äitin perään, mutta kun voivoi. Ne on ihan normi tilanteita, jotka pitää opetella kestää ja joissa pitää oppia käyttäytyy. Ainahan sä voit kertoa oppikirjamaisesti, että "äiti ymmärtää että sä olet surullinen/sulla on ikävä/et halua äitin lähtevän, mutta äidin pitää mennä nyt töihin/kauppaan/omaan sänkyyn/tekee ruokaa. (Mene sinä sillä välin leikkii/kattoo isin kanssa telkkaria/isin kanssa puistoon/unilelun kanssa omaan sänkyyn/mitä vaan). Äiti tulee takas kohta/illalla tai Tule herättää äiti sitten aamulla". Melkein silti väittäisin, että isompi rooli on sillä miten sä käyttäydyt, kuin mitä sä sanot (näin pienille). 

Chillisti vaan! 

Mindeka
Ma-material Girl

Niin ja siis, alkuperäiseen tekstiin palatakseni: se lähteminen ei ole se suurin ongelma, vaan se, ettei kotona, yhdessä, perheen kesken oltaessa, mikään muu (leikki, oleminen, syöminen) sovi kuin äitin sylissä oleminen.

Liv
Päiväuniaika

Oho joo, menipä ohi aiheen :D

Mä mainitsinki tossa et E:llä oli talvella "olen sylissä" -kausi. Mä ihan kylmästi kielsin siltä ulkona (tää oli pahimmillaan pihalla) syliin pääsyn (no paitsi tietty jos se oli ihan tosi väsynyt), ja kerroin että voidaan pitää kädestä kiinni. Että isot tytöt kävelee ite. Pari ekaa ulkoilureissua meni lähinnä niin et muksu huutoraivos ja mä tökin välillä selkään että tuo otti askeleita (sehän käveli ihan kivasti aina esim. kotoa puistoon, mutta teki stopin jossain välissä). Kolmannella reissulla tuo oli jo luovuttanut ja suostui nätisti kävelee käsi kädessä (jahka oli ensin pyytäny syliin ja mä olin kieltäytynyt). Sitte se meni hiljalleen ohi ja nyt ollaan taas siinä "minä ite" -vaiheessa, kun kädestä ei suostuta pitää kävellessä kii (rattaista taas suostuu, huoh :D). 

Mä oon E:lle yrittäny aika pienestä asti opettaa, ettei kiukulla tai kitinällä mitään saa. Että jos jotain haluu, sitä pyydetään nätisti (no siis tyttö on 2v, eihän se varsinaisesti osaa vielä pyytää, saati sit nätisti. mut selkeitä sanoja että "haluun maitoa" eikä "yhyyyy ANNA MAITOO YHYYYY"). Sitte tietty on näit kitinäkausia kun joka juttu tuntuu olevan kiukun ja kitinän arvoinen ja taas tapellaan kun jotain ei saa kun ei voinut nätisti pyytää. Onneks nää menee jossain parin viikon/kuukauden sykleissä, haha. :D 
Mut siis joo. Mä olen aika surutta kieltäytynyt noteeraamasta tota "huonoa" käytöstä. Kertonut aina muksulle et missä kiikastaa (esim. jos kieltäydyn ottamasta syliin koska "YHYYYY SYLIIN YHYYY" sen sijaan että "äiti, haluun syliin") ja jatkanut sitte sitä mikä oli kesken, lapsi kitisköön ja huutakoon vieressä. Ja taas kun rauhottuu, keskustellaan asiasta uudelleen. Pari kertaa oon joutunut katkasee pahimman kitinän jäähypenkillä, kun tyttö ei selkeästi osannu enää lopettaa. Tuntu tosi pahalta ja vähän väärältäkin laittaa jäähylle, mut se tepsi molemmin kerroin, eikä toi oo mitään traumoja saanut. 

Mut joo hei paskamutsifiilikset narikkaan ja luotat vaan ittees. Se lapsi tuntee sut kyllä, vaikka sä joskus jossain mokaisitkin, ei se maailma siihen kaadu, ja mä voisin vaikka vannoa et se lapsi osaa lukee sua ihan toisella tasolla, kuin muut. Ei se mitään traumoja saa jos ei saa olla koko päivää sylissä tai sun kanssa, tai vaikka välillä kääntäisit selän kun hihat palaa. Se tajuu pian et sellasta elämä on ja itse asiassa oli toi faijakin aika huipputyyppi. Sitä paitsi kohta on kausi kun äiti ei kelpaa ollenkaan. ;D 
En mä usko että näitä tilanteita voi ratkoa tuntematta vähän syyllisyyttä ja "tunteeko lapseni itsensä hylätyksi" -tunteita. Tunne pois ja huomaa parin viikon päästä, kuin turhaa se olikaan :D

Mindeka
Ma-material Girl

Kuule ei haittaa, vaikka meinasi eksyä aiheesta, koska kyllä näissä jutuissa saa hieman laajentaakin aihetta! Sitä paitsi, näistä saa tosi hyviä vinkkejä!

Kiitos!

Marjia

Voi tsemppiä!!! 

Muistaakseni olen lukenut jostain 2-vuotiaan herkkyydestä tähän äitiäitiäiti-vaiheeseen ja kyllä se varmasti menee ohi pian, kun Gabriel huomaa, ettet ole häntä jättämässä, vaan palaat aina takaisin. Koita jaksaa! (Ja jätä nyt ne siivoomiset sun muut vähemmälle tai puolisolle. Niin mäkin teen aina silloin jos joudun kulkemaan Sipuli sylissä pitkin päivää.)

Mindeka
Ma-material Girl

"--Ja jätä nyt ne siivoomiset sun muut vähemmälle tai puolisolle. --"

Tähän mä tartun muuten nyt heti! Kiitos vinkistä ;)

MM
Maijan matkassa

Kuulostaa tutulta! Kiitos tunteitten jaosta. Itse en ole ehtinyt kuin itsekseni ihmetellä. Meillä vaihe alkoi hieman myöhemmin. Ehdin jo ajatella, että esikoinen reagoi "hieman" viiveellä pikkusiskon tuloon tai siihen, että pikkusisko alkoi muuttua vauvasta oikeaksi ihmiseksi, joka istuu, liikkuu, leikkii ja kommunikoi. Mutta ilmeisesti kyse onkin pikemminkin jostain kaksivuotisvaiheesta. "Äiiiiiiitiiiiiiiiii" ja "yliin" raikuvat siis talossa pitkin päivää. Välillä kaksivuotias hokee noita sanoja jopa unissaan. Erityisen ihanaa tämä on siksi, että samaan aikaan alkoi kuopuksen eroahdistus. Syli ei oikein tahdo nykyisin riittää :). Onneksi näin kahden vuoden kokemuksella jo tietää, että nämä vaiheet tulevat ja menevät kunnes taas tulevat. Kyllä me tästä(kin) selvitään!

Mindeka
Ma-material Girl

Ohhoh. Teillä siis ajoittui todella hienosti, kun molempien äiti-kausi on kuumimmillaan ;)

Esikoisen kanssahan on hauskaa se, kun ikinä ei voi varmasti tietää, että onko tämä joku kausi vai reagoiko hän johonkin viime aikoina tapahtuneeseen? Vaikka minäkin olen aika hullun lailla yrittänyt kaiken maailman kirjallisuuteen ja muuhun materiaaliin perehtyä, niin silti ne aina pääsee yllättämään.

Ja kuten Livkin tuolla ylempänä sanoi: tässä iässä, kyseessä voi olla mielikuvituksen tai ikävän tekemiä tepposia myöskin, eikä pelkästään sitä tiettyä kehityskeuden tuomaa temppuilua.

Paljon tsemppiä teillekin, sylin ja huomion jakamiseen molemmille!!

:)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä 2-vuotiaan pitää päästä/saada olla sylissä!
Mä olen niin noita kaikkia miettimis- ja jäähypenkkejä vastaan!! Etenkin kun kotona ollaan niin mitä parempaankaan olisi kun joku päivä/viikko sylitellä/olla lähekkäin enemmän. Toinen on vaan nyt siinä kohtaa kehityksestä että syliä tarvitaan. Tulee vielä se aika, kun toivoisi että ne istuisi sylissä, mut ne ei itse enää tahdo tulla. Tarpeeksi vaan huomiota ja syliä niin hyvä tulee :)

Liv
Päiväuniaika

Nyt on kyllä ihan pakko sanoa, että se pää pois perseestä ja vähän aivoja käyttöön. Eihän kellekään ole ongelma sylitellä tai antaa hellyyttä, vaan se ettei päivisin voisi muuta tehdäkään. Se missä 2v tarvii syliä, se tarvii myös ruokaa (joka muuten pitää valmistaakin), liikuntaa (mikä ei muuten onnistu sylistä käsin...) ja unta. On kanssa ihan tervettä osottaa sille lapselle, että se huomataan vaikkei olis jatkuvasti lahkeessa roikkumassa. 

Vierailija (Ei varmistettu)

hohhoijjjaaa....

Vierailija (Ei varmistettu)

hohhoijjjaaa....

phocahispida

En osaa - vielä, sanoa tähän juuta tai jaata. Paitsi että tsemppiä ja kauhulla samaa meinikiä itse odotan.

Muuten ensi viikon maanantaina, 17.6 puistotreffaillaan Livin ja lasten kanssa Katajanokalla kello 9.30. Mukaan saa liittyä ilomielin!

MM
Maijan matkassa

Minäkin olen tosi hieno kieltämään syliä. Yritän aina muistaa, että pian tulee sekin päivä, ettei syli enää kiinnosta. Mutta vessassa haluan kyllä käydä ilman syliteltäviä. :) Jakkaralle saa tulla viereen istumaan, jos on ihan pakko.

Annabella
Häitä odotellessa

Voi kuulostaapa rankalta! Itselläni ei ole omia lapsia, joten en osaa ihan niin käytännön tasolta antaa mitään parempia neuvoa.. Vain sen mitä olen psykologian opinnoissani lukenut. Toivottavasti tästä kuitenkin olisi jotain hyötyä, ymmärrän että minun voi olla vaikeaa ymmärtää tilannetta ilman omia kokemuksia.

Jos kyse on kehitysvaiheesta, on ymmärtääkseni tärkeää että lapsi oppii luottamaan äidin turvaan niinkuin oli ilmeisesti kuvauksisesi perusteella aikaisemmin luottanut, ja turvallinen kiintymyssuhde pysyy. Samoin olisi, jos vaikka lapsesi kokisi pitkien mummilla olo jaksiojen jälkeen, että äiti olisi jättämässä hänet. Mielestäni siis kannattaa, vaikka se raskasta varmasti onkin, antaa lapselle nyt mahdollisimman paljon tukea ja turvaa sylissä. Tietenkin silloin tällöin on ok, kuten jo aikaisemmin mainittiin, tehdä selväksi, että nyt äiti ei voi ottaa syliin mutta ottaa kohta, ja se ei tarkoita etteikö äiti olisi tässä vieressä turvana/tule kohta takaisin.

Riippumatta siitä, mistä käytös on peräisin, olen ymmärtänyt että ns. "itku kehittää keuhkoja"-taktiikat (eli esim. annetaan itkea tietyn verran aikaa ennen reagointia, tai mikä pahempaa, antaa itkeä itsensä hiljaiseksi) ovat haitallisia lapsen emotionaaliselle kehitykselle. Kuulostaa kuitenkin siltä, että otat lapsesi todella hyvin huomioon, ja mainitsinkin tuon tekniikan haitallisuuden ihan vain varmuuden vuoksi :)

Mindeka
Ma-material Girl

Kiitos kaikille kommenteistanne tähän asti! Vaihehan se sitten todellakin oli, sillä ainakin nyt homma tuntuu rauhoittuneen taas suht normaaliksi -Paitsi, että uhma on alkanut tasaisesti ja varmasti ;)

Mitä kaikkea siihen taas liittyykään, niin pohdin pian uudessa postauksessa. Pysykää mukana!

Kommentoi