Ladataan...
Ma-material Girl

Onni on oikea ystävä.

Onni on iloinen ystävä.

Onni on rakas ystävä, joka tulee luoksesi ja pelastaa aivan tavallisen maanantaipäivän, ihan pelkästään olemalla siinä hetkessä, 100% läsnä.

 

Leppoisaa maanantaita!

P.S. Koska Täydelliset Naiset oikeen palaa ruutuun?

Share

Ladataan...
Ma-material Girl

Näin Venäjällä. Ajatushan on hieno: on keksitty keino, jolla vanhemmat voivat kasvottomasti antaa vauvansa adoptoitavaksi ja samalla tehdä se turvallisesti (?). Miksi se siis tuntuu ihan hirveältä ajatukselta?

Juttu kertoo, että boksit ovat lämmitettyjä ja lukittuvia, jolloin vauva on turvassa, ennen sosiaaliviranomaisten päästyä noutamaan sinne jätetty vauva. Juttu ei kerro, miten sosialiviranomaisille menee tieto, että laatikko pitäisi tyhjentää ja kuinka kauan vauva siellä pimeässä, lukitussa laatikossa siis odottelee. Jos se luokitellaan turvalliseksi, niin ilmeisen nopeasti siis?

Toistan vielä: ajatushan on siis hieno. Jos tällä tavalla vauvalla on (parempi) mahdollisuus päästä turvallisesti uuteen perheeseen, ajatus on onnistunut. Onko kuitenkin mahdollista, että vauvojen vanhemmat pystyvät jatkossa kiertämään helpommin vastuunsa, ehkäisyn käyttämättä jättämisestä ja poistaa ongelma yhtä helposti kuin  vaikkapa asiointi Drive In -ravintolassa?

Toistan vielä kerran: Ajatushan siis ON hieno. Se vaan tuntuu niin kamalalta, että edelleenkin maailmaan syntyy ei-haluttuja vauvoja. Että joku joutuu (jonkun asian pakotettuinahan kai nämä kaikki ovat ja syitäkin on varmasti miljoona, että niitä en kommenttiboksiin tarvitse) raskausajan ja synnytyksen jälkeen antamaan vauvansa pois. Ymmärrän kyllä, että adoptio turvaa jatkossa lapselle parhaan mahdollisen perheen ja kodin, mutta tämä yksi askelma matkalla sinne, tuntuu turhan karulta, eikö? 

Jos ehkäisyvalistukseen on Venäjällä (oletan, että Venäjällä abortti ja ehkäisy on sallittu, muuten menee koko pohja jutultani) panostettu kaikki mahdollinen, niin sitten tämä ilmeisesti on pakko vaan yrittää niellä.

Share

Ladataan...
Ma-material Girl

Esikoispoikamme Gabriel täyttää sunnuntaina puolikkaan vuoden. Sen sijaan, että istuisin  tässä koko aamun päivittelemässä "Mihin tää aika on kadonnut?!", keskityn pohtimaan, mitä kaikkea poika on jo oppinut pieneen ikäänsä nähden. Ja mahdollisesti, onko äitikin oppinut jotain.

ODOTUSAIKA:

  • 10.12.2010 Positiivinen raskaustesti. Muistan edelleen koko päivän tapahtumat selvästi. Tein testin miehen kehoituksesta, lähinnä hänen mielikseen. En uskonut odottavani vauvaa. Työpäivä oli melkoinen, kun en saanut miestäni puhelimella töistä kiinni, joten jouduin olemaan koko päivän hiljaa, vaikka sisälläni rummutti sydän (tai siis kaksi) ja jokainen solu huusi: Me saamme vauvan! Itseltäni Oscarin arvoinen suoritus, etten sitä silloin jo paljastanut työkavereilleni.

 

  • 20.1.2011 Ensimmäinen ultra. Meinasin oksentaa jännityksestä Kättärin pihassa, tuona aamuna. Helpotus oli melkoinen, kun kuvassa alkoi lillumaan joku pähkinän näköinen kaveri. Näimme sydämen hakkaavaan, mutta jostain syystä äänet eivät olleet päällä tuolloin.

 

  • 17.2.2011 Kuulimme neuvolassa ensimmäiset sydämenlyönnit. "Miten se lyö noin kovaa?" Pampampampampampampampam! Syke oli 150 luokkaa. Neuvolatäti veikkasi leikillään poikaa, muut tyttöä "koska syke oli niin rauhallinen".

 

  • 16.3.2011 Rakenneultra Kättärillä. Noin tunnin kestävässä ultrauksessa selvisi, että luut, nikamat, niskaturvotus, selkäranka ja elimet ovat kunnossa. Vilahtipa näytössä pieni pippelikin! Jo parkkipaikalta soitimme uutiset lähimmillemme.

 

  • Maalis-toukokuu täyttyivät neuvola- ja lääkärikäynneistä, perhevalmennuksista, joogasta, uinnista, perhedytyksestä ja loppuhuipennuksena läksiäiseni työpaikalla. 27.5.2011 aloitin kesäloman, jonka jälkeen alkoi suoraan äitiysloma.

 

  • Kesä-heinäkuu meni hujahtaen ja yhtäkkiä olinkin val-ta-va.

 

ELÄMÄ KOHDUN ULKOPUOLELLA ALKAA:

  • Perjantaina 29.7.2011 klo 08.49 syntyi leikkaussalissa maailman suloisin (tietenkin!) pikkurääpäle, joka varmistui odottamaksemme pojaksi. Sunnuntaina meidät kotiututettiin ja siitä se harjoittelu sitten vasta alkoikin. Työläin vaihe oli mielestämme ensimmäiset 8-10 viikkoa, kun ei vielä täysin tuntenut vauvaa ja hänen tapojaan ja mieltymyksiään. Jokainen itku oli erilainen ja sydäntäraastava, eikä päivärytmiä ollut lainkaan. Poika nukkui ja söi kuitenkin hyvin, joten mitään varsinaisia huolia ei ollut.

 

  • Sunnuntaina 4.9.2011 Gabriel Henry Juhani sai kirkollisen kasteen. Juhlat olivat onnistuneet, mutta aika rankat pikkumiehelle. Ja meillekin!

 

  • Maanantaina 12.9.2011 Mieheni palasi töihin. Minä ja Gabriel aloimme tutustumaan toisiimme vieläkin paremmin ja hakemaan päivärytmiä. Jo viikossa olimme luoneet yhteissopimuksesta jonkinlaiset uni-, ruokailu- ja ulkoiluajat.

 

  • Sunnuntaina 18.9.2011 Minä sain aamulla herätessäni ensimmäisen hymyn! Mies oli luonnollisesti kateellinen ;)

 

  • Lokakuussa alkoi huima kehityksen kausi. Jokaviikko tuli uusia taitoja: jokeltelua, leluihin tarttumista ja esim. väsymyksen ilmaisu silmien hieromisena. Olimme haltioissamme!

 

  • 18.11.2011 Gabriel oppi kääntymään vatsalleen ja heti perään tuli varpaiden löytäminen (tarttuminen, imeminen ja näpertely), sitten hän nousikin jo konttausasentoon ja yritti nytkyttää itseään eteenpäin! Sitten noustiinkin karhukävelyasentoon ja 7.1.2012 Gabriel pyllähti istumaan.

 

  • 23.12.2011 (5kk) Annoimme ensimmäisen lusikallisen sosetta. Kuukauden harjoiteltuamme, alamme olla jo erihyviä syömisessä.

 

  • Nyt hän menee vauhdilla eteenpäin: ryömien, kontaten ja välillä hypähdellenkin. "Juttelu" kehittyy kokoajan merkityksellisemmäksi ja selvästi hän tunnistaa jo nimensä, sekä tutut ihmiset. Vierastusta ei ole nimeksikään ja herra selkeästi rakastaa parrasvaloissa olemista. Pientä flirttiäkin jaellaan, mielestäni mieheni tavoin ;)

 

 

 

Share

Pages