David Lagercranz: Se mikä ei tapa

 

Vuonna 2004 Stieg Larssonin kotitalon hissi oli rikki. Hän lähti kaupamaan portaita, sai sydänkohtauksen ja kuoli. Hän oli kirjoittanut kolme kirjaa ja pari sataa liuskaa neljännestä. Kirjat julkaistiin postyymisti, ja niistä tuli menestyksekäs Millenium-trilogia.

Trilogia ei kuitenkaan ollut Stieg Larssonin alkuperäinen suunnitelma, vaan hän tahtoi tehdä sarjasta kymmenenosaisen. Kymmenen vuotta trilogian ilmestymisen jälkeen kustantamo pestasi lähinnä Zlatan Ibrahimovicin elämänkerrasta tunnetun David Lagercranzin kirjoittamaan sarjalle neljännen osan. Hän ei tiettävästi käyttänyt Larssonin keskenjäänyttä neljännen kirjan käsikirjoitusta vaan alkoi kirjoittaa puhtaalta pöydältä. Lopputulos oli Se mikä ei tapa.

Lagercranzin kirja julkaistiin viime syksynä samanaikaisesti 26 eri maassa. Se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta mutta ollut myyntilistojen kärjessä ympäri maailmaa. Suomessakin se oli viime vuoden myydyin käännöskirja. Ja jos jättää kaikki köhinät ja pöhinät sikseen, ei se minusta kirjanakaan ole lopulta oikeastaan yhtään hassumpi. Ihan kelvollinen dekkari.

Se mikä ei tapa on eräänlaista fan fictionia. Sen päähenkilöt ovat Millenium-trilogiasta tutut toimittaja Mikael Blomqvist ja ekstentrinen hakkeri Lisbeth Salander, joiden tiet kohtaavat vuosia viimeisen Larssonin kirjoittaman Pilvilinna joka romahti -kirjan jälkeen. Lagercranz on säästänyt Larssonin kirjojen päähenkilöt, mutta tarinassa on paljon myös uusia hahmoja, joista osaan tutustutaan paremmin ja osaan vain ohimennen.

Mikael Blomqvistin luotsaama Millenium-lehti on ajautunut ongelmiin uusien norjalaisten omistajien myötä, ja hänen asemansa lehdessä on vaakalaudalla. Salander on taas viettänyt viime vuodet yrittäen hakkeroida muun muassa NSA:n järjestelmiin, eikä hänestä pahemmin ole kuulunut. Kaksikon tuo yhteen tekoälytytkija Frans Balder, joka palaa Yhdysvalloista Ruotsiin pitääkseen huolta autistisesta pojastaan mutta joka pian murhataan kotiinsa.

Kirjassa pahuus kietoutuu organisaatioihin, jotka ovat täynnä korruptiota aina NSA:sta Ruotsin suojelupoliisiin ja lasten psykologiseen hoitolaitokseen. Suurimmat nerot, kuten Lisbeth Salander ja Frans Balder, ovat oman tiensä kulkijoita, jotka eivät alistu suurimmankaan talon arvovallan edessä. Taipumattomuus on hyve, kun kunnollisuus johtaa turmioon. Lisbeth ei pelkää näyttää keskisormea edes NSA:lle.

Ei, Fransin olisi tehnyt mieli huutaa, ehkä siksi että oli itsekin aina ollut valmis maksamaan hinnan minkä hyvänsä siitä, että saisi olla nero omalla alallaan. Hän oli mielummin ihminen, joka ei osannut käydä järkevää keskustelua päivällispöydässä, kuin pelkkä keskinkertaisuus. Mitä tahansa, kuhan ei tavallinen!

Sanotaan se nyt silti suoraan: Lagercrantzin dekkari ei ole samanlainen kuin Stieg Larssonin trilogia. Se ei tempaa mukaansa samaan synkkään värinään, eivätkä henkilötkään tunnu uudessa kirjassa yhtä moniulotteisilta kuin trilogiassa. Nyrkkeilysalin suihkussa seksiä harrastava Lisbeth Salander ei oikein vaikuta Salanderilta, jonka aikoinani opin tuntemaan. Tavallaan kyllä, mutta jokin sävy on silti erilainen.

Jos yrittää unohtaa Larssonin "ruumiinryöstön", niin lukukokemuksena kirja on kuitenkin varsin nautittava. Lagercrantz osaa kirjoittaa, ja teos vaikuttaa erittäin huolellisesti toimitetulta. Kustantamo ei ole halunnut mokata hommaa, vaan kirjaan on selvästi panostettu. Lagercrantz aikoo kirjoittaa Larssonilta ammentavia kirjoja vielä ainakin pari lisää, ja seuraava julkaistaan ensi keväänä. Häly taantunee mutta myynti on jatkossakin taattu.

 

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suomennos Outi Menna

WSOY 2015

545 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 34. kirja joka on herättänyt keskustelua

Share

Kommentit

Looking for...

Voi miten sä onnistutkaan kirjoittamaan juuri siitä, mikä on mulla yöpöydällä kesken? :D 

Olen itse puolivaiheilla ja jo miehelle tokassutkin: "Ei tää Larssonia ole, mutta ihan hyvä ficci". Kyllä alkuperäiset Millenium sarjat saivat sydämen tykyttämään ja pulssin nousemaan ihan eri tavalla. Jotenkin tuntuu kuin nyt lukisi sarjan serkkua. 

En ole silti ihan varma pidänkö siitä, että toinen kirjailija kirjoittaa toisen luomista henkilöistä. Jotenkin tuntuu, että kirjaa myydään juuri Stieg Larssonilla ja David jää vain sivumaininnaksi. 

Taina – Maaginen realismi

No jopas sattui! :D

Samanlaiset tunnelmat mullekin jäivät kirjasta. Hyvin se on kirjoitettu, mutta sävyt ovat erilaisia kuin Larssonilla. Millenium oli minusta tiukemmin kiinni kansankodin synkkyydessä ja sen eri puolissa. Se mikä ei tapa on dekkarina ehkä tavanomaisempi.

En oikein ole osannut muodostaa mielipidettä siitä, että toinen kirjailija jatkaa toisen työtä. Taloudellisesti se on toki fiksua, ja lukijoita on riittänyt. Jos ihmiset saavat lukuelämyksiä, niin ei kai se väärin voi olla.

Aika sitten näyttää, päätyykö Lagercranzin kakkoskirja koskaan omalle lukulistalleni...

Kommentoi