Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Ladataan...

 

On ollut pitkä ja aurinkoinen viikonloppu. Olen hoitanut parvekelaatikoihin laittamiani yrttejä ja lukenut kirjoja. Keskiviikkona satuin saamaan kirjastosta lyhytlainaan Juha Itkosen Palatkaa perhoset, jota olenkin sitten makustellut kallioilla kuunnellen lokkeja ja aaltojen iskeytymistä rantakiviin.

Palatkaa perhoset on jatko-osa Juha Itkosen kymmenen vuotta sitten kirjoittamalle Anna minun rakastaa enemmän -kirjalle. Rakastin ensimmäistä osaa, joka tuli lähelle ja puki sanoiksi omia nuoruuden tuntemuksiani. Suhteeni tähän jälkimmäiseen osoittautui paljon ensimmäistä kirjaa vaikeammaksi. Oli sillä hetkensä, ja aaltoja kuunnellessa oli helppo vaipua samaan olotilaan, missä oli silloin 19-vuotiaana. Sitten taas ajoittain, voi elämä, miten vaivaannuttavaa tämä on.

Anna minun rakastaa enemmän kertoo Antista ja hänen nuoruuden rakkaudestaan Suvista, josta tulee menestyvä rock-tähti Summer Maple. Jatko-osassa Antti ja Suvi palaavat, mutta tällä kertaa heillä on jo ikää enemmän. Neljäkymppisenä elämä ei kuitenkaan ole muuttunut aiempaa helpommaksi, vaan sama kipuilu vapauden ja rakkauden ristiaallokossa tuntuu vain yltyneen, koska tällä kertaa kuvioissa on enemmän lapsia ja exiä. On taloja Espoossa, asuntolainoja ja hiipuvia uria.

Antti ja Suvi haikailevat edelleen jotain muuta kuin mitä heillä on. Antti haikailee musiikkiuraa, vaikka on päätynyt opettajaksi. Hän haikailee Suvia, vaikka hänellä on vaimo ja lapsi. Suvi taas ei osaa pysyä paikoillaan tai päästää ihmisiä lähelleen. Hänen selviytymiskeinonsa on jatkuva pakeneminen. Hän haikailee suurempaa menestystä, niitä luovuuden perhosia, jotka tekisivät hänestä taiteellisen ja kaupallisen menestyksen. Toiminnallaan he jatkuvasti tölvivät muita ihmisiä ja väistelevät omia lapsiaan.

Antti kokee, ettei hän ole saavuttanut unelmiaan. Että hänen unelmansa ovat olleet niin suuria tai erilaisia, että keski-iässä tapahtunut yhtäkkinen lumouksen haihtuminen ja nelikymppisen arjen kohtaaminen Ison Omenan Prismassa, tuntuu juuri hänestä erityisen vaikealta.

Vapaa mutta tyhjä, kokonaan todellisuuteen turtunut, kykenemätön näkemään elämässä ja maailmassa enää mitään ihmeellistä. Ja tietenkin tämä havahtumisen tunne on vain minun ongelmani. Suvinkin ehkä, jollain tavalla, en ole varma. Joka tapauksessa vain tietyn tyyppisten ihmisten ongelma, on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä uneksineet kuin minä, ihmisiä joille mitään sumuverhoa ei ole ikinä ole ollut olemassa.

Juha Itkonen on Juha Itkonen. Joka on aiemmin pitänyt Juha Itkosesta, pitää luultavasti edelleen Juha Itkosesta, jollei sitten itse ole vuosien kuluessa muuttunut. Ongelmani oli varmaan juuri oma muuttumiseni, sillä Itkosen hahmot tuntuivat minusta aikaan jäädytetyiltä ja olisin toivonut jotain uutta. Ajattelisi, että sitä kymmenessä vuodessa jollain tapaa kypsyisi, mutta ei, Antti ja Suvi ovat edelleen teinejä, neljäkymppisiä teinejä, jotka ajattelevat yhä lähinnä itseään.

Palatkaa perhoset on vakavamielinen kuvaus kaiken sisäänsä sulkevasta keski-iästä, jossa ei ole oikein mitään iloja enää jäljellä. Etsin siitä viimeiseen asti jonkinlaista itseironiaa tai huumorin pilkahdusta, joka olisi keventänyt tunnelmaa ja jotenkin lieventänyt kokemaani teennäisyyden tuntua. En kuitenkaan löytänyt sitä. Valitettavasti, koska olisin kovasti halunnut ihastua entisen suosikkikirjani jatko-osaan.

Onko joku muu ennättänyt jo lukea tätä? Kiinnostaisi kovasti tietää, ovatko muut kokeneet tämän toisin ja löytäneet tästä erilaisia puolia.

  

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Otava 2016

415 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 3. kirjassa rakastutaan

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

Musta tää oli ihana. Itkosen tyyli, kieli ja sen rytmi osuu muhun täysin. Ja vaikka ymmärrän mitä tarkoitat mun mielestä ytimessä on juuri se miten vähän ihmiset lopulta muuttuvat. Kypsyvät joo, ja kyllähän Antissakin isänä ja poikana tapahtui asioita. Ja mulle romaanissa oli kokoajan jokin pilke, sellainen Antin tapa itsekin tajuta että jumalauta kuinka vakavaa kaikki mulle onkaan. Ja välillä taas on syystäkin. 

Luin Anna minun... toistamiseen just tätä ennen joten se varmasti vaikutti, loivat niin selkeän kokonaisuuden ja kaaren. Ja lopussa liikutuin valtavasti.

Taina – Maaginen realismi

Joo, kyllähän Antti mietiskelee itsekin Kaliforniassa, että mitä on sinne tullut ja mitä se auttaa. En kuitenkaan ehkä saanut täysin kiinni siitä, mistä Itkonen kirjoittaa, koska henkilöiden kuvaus ei tuntunut minulle kauhean uskottavalta. Ei kenelläkään koko ajan voi olla vain kauhean hankalaa, vaan elämä on suurimmalle osalle joskus hetkittäin ihan riemullistakin. Tuli vähän sama olo kuin joskus Riikka Pulkkisen kirjojen kanssa.

Siitä, kuin luin Anna minun rakastan enemmän, on jo aika kauan aikaa. En muista enää kovin tarkkaan, mitä kaikkea siinä tapahutui, joten en osaa sanoa kerronnan kaarista. Ehkä pitäisi vielä lukaista sekin toistamiseen.

Kieli oli minusta kyllä kaunista. Vaikka monessa asiassa olen oikeastaan samaa mieltä Hesarin surullisenkuuluisan arvion kanssa, niin kielestä en kirjaa moittisi.

Oranssinen

Mulle tämä kirja oli pettymys. Mitä pitemmälle kirjaa (sujuvaa, viihdyttävää joo) luin, sitä ärtyneemmäksi tulin.
"Saman" kirjan/tarinan olen lukenut jo liian monta kertaa.

Okei, mie olen näihin vuosiini (hieman kärjistäen) ehtinyt lukea pari pienenpää sivukirjastoa katosta lattiaan ja useamman osaston isompia kirjastoja.  Hyvin harvoin törmään nykyään kirjoihin, jotka potkaisisivat kunnolla. Ikävän usein tulee juuri tuo tunne, että tämä juttu on luettu jo sataan kertaan ennenkin.

Juuri tätä kirjaa lukiessa häiritsi alitajunnan jatkuva "alkuperäisen kirjan" hakeminen, liian tutut käänteet, tunteet ja ajatukset.

Sinänsä tuo mainitsemasi nelikymppisten teiniys oli hyvinkin todenmukaisesti kuvattu :D

 

Taina – Maaginen realismi

Palatkaa perhoset tuntuu jakavan mielipiteitä voimakkaasti. Meistä on niin moneksi!

Itkosen teemat eivät kieltämättä tuntuneet kovin uusilta. Nykyään aika harvoin tunnun suuresti vaikuttuvan jostain kirjasta. Tavallisempaa on, että kirjassa oli minusta jotain hienoa ja jotain suhteellisen tavanomaista. Samoja asioita ihmiset toki vuosisadoista toiseen kelailevat, niin varmasti on vaikea kirjoittaa esimerkiksi rakkaudesta jotain omaperäistä. :D

Julia__ (Ei varmistettu)

Mitä kirjoja te oikein luette?! Minä luen jatkuvasti hyviä kirjoja ja osa näistä on uusia. Tosin suomalaista nykykirjallisuutta luen melko vähän juuri siksi, ettei se tunnu antavan minulle mitään. Esim. se toissavuotinen Finlandia-palkittu Jussi Valtosen kirja oli minusta suoraan sanottuna huono enkä saanut sitä luettua loppuun.
Mitä tulee Juha Itkoseen, siinä toinen kirjailija, jonka kirjoista en pidä. Olen miettinyt olinko liian vanha lukiessani kaikkien hehkuttamaa Anna minun rakastaa enemmän, koska en saanut siitä mitään irti ja koin sen ehkä enemmän nuorisokirjana. Tämän lisäksi luin Seitsemäntoista, joka oli ihan ok, mutta minun Itkonen- kiintiö taisi olla tässä. :)

Taina – Maaginen realismi

Paljon on hyvää ja kaunista kirjallisuutta. :) Tarkoitin sanoa, että kotimaisista en ole hetkeen saanut järisyttäviä elämyksiä, vaikka niistä olenkin muuten nauttinut. Ne ovat puhutelleet mutta niistä ei ole tullut sellaisia elämäni kirjoja.

Itkosella on niin omanlaisensa tyyli, että se ei varmasti iske kaikkiin. Luin Anna minun rakastaa aika nuorena, ja silloin se teki vaikutuksen. Vähän pelonsekaisin tuntein kiinnotaisi lukea se uudelleen, jos se nyt tuntuisikin jotenkin ihan erilaiselta.

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Oon lukenut, ja just sain vihdoin bloggauksenikin tästä ulos!

Hassua, itse taas olin tunnistavani kirjasta juuri sen ironian, mitä sinä jäit kaipaamaan. Lukukokemukset voivat olla niin erilaisia :)

Taina – Maaginen realismi

Hehee, en nähnyt tässä mitään ironiaa. Alan vähitellen epäillä omaa mielenterveyttäni, kuten Juha Itkonen kommentissaan Hesarin arvostelusta. :D

Kiinnostava blogijuttu!

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Hehhee hyvin sanottu!

Ja kiitos, samoin :)

Kommentoi

Ladataan...