Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

 

Kaikkeen sitä joutuu. Otin alkuvuonna vastaan Helmetin lukuhaasteen, jossa tulisi lukea viisikymmentä eri kategorioihin kuuluvaa kirjaa. Sen ohjeissa painotetaan, että haaste on stressitön hyvän mielen juttu, mutta näin joulukuussa asiasta alkaa tuntea jo hieman paineita. Haastekohtiin on lukematta on ainakin viisi kirjaa, ja kaikkein vaikeimmat kohdat jäivät tietenkin viimeisiksi.

Tartuin Saara Turusen Rakkaudenhirviöön, koska lukuhaasteen Facebook-ryhmässä joku osasi kertoa, että kirjassa esiintyy Pablo Picasso. Tällä saa siis kuitattua kohdan "kirjassa mukana Pablo Picasso". Tarkkaan ottaen Picasso mainitaan kerran sivulauseessa jossain kolmensadan sivun jälkeen, mutta tässä vaiheessa vuotta ei kannata liikoja nipottaa.

Aloin lukemaan Rakkaudenhirviötä Picasson vuoksi, mutta lukiessa espanjalaiset taiteilijat pian unohtuivat. Huomasin nauttivani kirjasta siinä määrin, että annoin sen vain viedä. Asetelma on erittäin yksinkertainen mutta toimiva: On minäkertoja ja hänen kasvukertomuksensa. Ei dialogia, ei takaumia, ei monimutkaista kieltä. Kuinka riemastuttavaa!

Kertoja kuljettaa omaa elämäänsä yli 400 sivun verran. Syitä siihen, miksi nykyään tuntuu kurjalta, haetaan isovanhemmista ja sodista saakka. Kertoja on varttunut Itä-Suomessa pientaloalueella, jossa kaikki talot ovat näyttäneet samalta. Siellä häneen on iskostettu ajatus, että pitää olla kunnollinen, tavallinen ja hoitaa työnsä tunnollisesti. Pahinta olisi olla erikoinen, koska erikoisuuden palkka on häpeä.

Turusen kertoja hakee taidelukioon Helsinkiin ja myöhemmin Teatterikorkeaan. Vaikka hän toivoo Helsingistä henkistä kotia, kunnollista juurtumista ei tapahdu ja yksinäisyys jää hänen uskolliseksi seuralaisekseen. Sitä hän lähtee karistamaan myös ulkomaille, mutta kuten jokainen ulkomailla asunut tietää, ei muualtakaan löydy ihmeparannuksia omiin kipuihin.

Halveksin ikätovereitani. En halua olla osa typerää lammaslaumaa, jota joku muu ohjailee näkymättömistä. Oikeastaan haluan taas vain paeta. En tiedä minne menisin, mutta jonnekin kauas pois täältä. Ehkäpä jonnekin suurkaupunkiin, minä mietin. Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu surkeiden pikkukaupunkien asukkaaksi. Voi olla, että kuulun jonnekin muualle.

Kertojan elämää seurataan siihen saakka, kunnes hän on noin kolmekymppinen. Kirjan ainoa heikkous tuleekin vastaan juuri lopetuksessa. Turunen tuntuu pitkään etsivän kunnon loppua muttei löytävän sitä. Lopulta hän kuroo tarinan kiinni muutamalla viimeisellä sivulla. Kokemus aikuistumisesta ja hyväksynnästä jää vaillinaiseksi, mutta on toki totta, ettei elämäkään monesti tarjoile ehjiä lopetuksia.

On hauskaa tulla tähän ikään, että voi tunnistaa itsensä kirjallisuudesta. Oman ikäiset ovat ehtineet kirjoittamaan kirjoja, joiden kautta on mahdollista peilailla sitä, minkälaisessa ympäristössä on varttunut. 1980-luvulla syntyneet voivat poimia Rakkaudenhirviöstä tuttuja asioita ja kokemuksia. Meillä on toki eroja mutta myös paljon samaa: Tunnistan Turusen romaanista hykerryttävän surumielisen tunteen siitä, mitä oli olla lapsi 1980-luvun Suomessa.

 

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015

441 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 43. kirjassa mukana Pablo Picasso

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Luin tämän myös hiljattain ja tunnelmat muuttuivat kirjan edetessä. Ensimmäiset parisataa sivua olin aivan myyty, mutta nykyaikaa lähestyttäessä tahti jotenkin vähän löystyi. Ehkä omasta elämästä ammentaessa liian lähellä olevia tapahtumia on vaikea nähdä samalla terävyydellä ja ironialla. Lopetus oli minustakin pettymys, mutta sitä taivastellessani puolisoni ehdotti, josko kyseessä olisi deus ex machina? Turunenhan on dramaturgi, joten lopetuksen lainaaminen kreikkalaisesta tragediasta olisi ihan mahdollinen ratkaisu. En tiedä, onko tässä perää, mutta ajatus paransi omaa lukukokemustani :D

Taina – Maaginen realismi

Joo, samanlaisia kokemuksia mullakin! Kerronta muuttui löysemmäksi, kun tultiin lähemmäs nykyaikaa. Esimerkiksi toisen ulkomaan osuuksista olisi voinut vaikka jättää kokonaan pois. Siinä vaiheessa, kun lähettiin taas ulkomaille, lähinnä mietin että taasko tätä.  Loppu venyi niin pitkään, että alkoi tuntua, että siinä kohtaa kirjoittajalla on pakko olla ollut vaikeuksia.

Mielenkiintoinen ajatus tuo deux ex. En tullutkaan ajatelleeksi sitä tuolla lailla. Voihan se olla. Itse kelailin, että Turunen ei ole halunnut tehdä ratkaisua, jossa kertoja löytää kumppanin ja sitä kautta tekee rauhan. Ehkä sekin olisi ollut vähän liian helppo tie.

Kommentoi