Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

 

Olen Tšernobyl-lapsi. Silloin kun nukuin parvekkeella päiväunia, piti varoa laskeumaa. Vuonna 1986 syntyneille ensimmäinen sukupolvikokemus olivat vanhempien myöhemmin kertomat tarinat siitä, kuinka uutisissa suositeltiin pitämään meidät sisätiloissa.

Suomessa koettu laskeuma oli silti pientä siihen verrattuna, miten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut vuonna 1986 Valko-Venäjällä tai Ukrainassa syntyneisiin. Meitä ei esimerkiksi koskaan koulussa kiusattu sen vuoksi, että olimme kotoisin Tšernobylistä ja loistimme varmasti pimeässä. Näin on Svetlana Aleksijevitšin mukaan tapahtunut Tšernobylin lähialueilla.

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš, joka palkittiin Nobelilla viime syksynä, oli kirjoittanut kirjoja yhteisöjen kokemista traumoista jo ennen Tšernobylin onnettomutta. Kun naapurissa poksahti, hän joutui uuteen tilanteeseen. Oli selvää, että siitä olisi kirjoitettava, mutta tällä kertaa hän oli itse osallinen tapahtumissa. Kirjoittaminen vei aikaa, ja Tšernobylistä nousee rukous ilmestyi vuonna 1997.

Reaktorin toiminta on onnettomuushetkellä tunnetaan sekunti sekuntilta, mutta inhimilliset kokemukset ovat tahmeita ja sotkuisia. Niihin on sekoittunut salaisuuksia ja valheita, poliittisia motiiveja. Aleksijevitš on tarttunut pelottavaan vyyhtiin, josta on ollut vaikea saada selkoa.

Ensimmäisenä kuului räjähdyksiä. Palomiehet hälytettiin sammuttamaan tulipaloa voimalaitoksessa. Sen jälkeen tuli epätietoisuus. Kukaan ei tiedottanut mitään, kunnes ihmiset määrättiin jättämään kotinsa välittömästi. He olivat siinä luulossa, että pian saisi taas palata. Kysymyksiä oli paljon: Miksei saa ottaa mukaan keksejä, jotka ovat olleet metallipurkissa? Miksi lemmikit pitää jättää taakse?

Se huhtikuinen lämmin sade… Olen muistellut sitä sadetta seitsemän vuoden ajan… Sadepisarat vierivät kuin elohopea. Sanotaan että säteily on väritöntä. Mutta lätäköt olivat vihreitä tai kirkkaankeltaisia. Naapurinrouva kuiskasi korvaan, että Radio Svoboda oli kertonut Tsernobylissa tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta. Minä en pannut sille mitään painoa. Olin ehdottoman varma, että jos jotain vakavaa olisi tapahtunut, siitä olisi kerrottu.

Säteilyä ei voinut nähdä, sitä ei voinut maistaa tai haistaa.

Sitten ruvettiin seuraamaan tiettyjä merkkejä: niin kauan kuin maalla tai kaupungissa näkyi varpusia tai kyyhkysiä, siellä saattoi myös ihminen elää. Siellä missä mehiläiset pörräsivät, oli myös puhdasta. Kerran kun ajoin taksilla, kuljettaja ihmetteli, miksi linnut syöksyivät kuin sokeina tuulilasiin ja murskautuivat siihen. Kuin sekopäisinä… Unenpöpperössä… Se näytti itsemurhalta… Työvuoronsa jälkeen hän meni ryyppäämään kavereiden kanssa, jotta unohtaisi sen.

Svetlana Aleksijevitšin kirja on jylhä todistus siitä, mitä tapahtui ja joka jatkaa yhä tapahtumistaan. Tšernobylin onnettomuus ei ole kaikille vieläkään ohi, vaan sen vaikutukset muuttuvat todeksi ihmisten elämäntarinoissa ja sukuhistorioissa. Yhä on vaimoja, joiden miehet on haudattu sinkkiarkussa hautausmaalle, jotteivät heidän ruumiinsa säteilisi maaperään. Yhä on lapsia, jotka varttuivat ilman omaisia tai kärsivät epämääräisistä oireista, joita ei luotettavasti voida yhdistää onnettomuuteen.

En ollut aiemmin lukenut yhtään dokumenttiromaania, joka on lienee oikea nimitys Aleksijevitšin kirjalle. Hän kiersi kylissä keräämässä ihmisten tarinoita ja sommitteli ne romaanin muotoon. Romaanilla ei ole yhtenäistä juonta tai selkeitä päähenkilöitä, vaan Aleksijevitš nostaa yksi kerrallaan esiin onnettomuuden kokeneita ja antaa heidän kertoa tarinansa. Joskus kertojat suhtautuvat vihamielisesti kirjailijaan, kun joskus he ovat vain odottaneet, että joku kuuntelisi heidän tarinansa.

Romaanin nimi on kuvaava, sillä todellakin, tunnelma on kuin kirkossa oltaisiin. Kun maailma järkkyy, ateistitkin hakeutuvat pyhän äärelle. Yhdessä pysähdytään ikoneiden äärelle, ja suitsukkeiden tuoksu täyttää tilan. Rukoukset nousevat yksi kerrallaan kohti avaraa taivasta. On kohdattu mieletön tuho, jota ei voida ymmärtää. Mitä muutakaan sitä voitaisiin tehdä.

Tšernobylistä nousee rukous on vakava romaani vakavista aiheista. Kuitenkin siinä ilahdutti sen syvä inhimillisyys. Kun kaikki menee, ihmiset löytävät yhdessä paitsi uskonnon myös mustan huumorin. Yhdessä naurahdellaan hirtehisesti, että viina varmasti suojaa säteilyltä, ja lähdetään porukalla ryyppäämään. Traagista mutta niin todellista.

 

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Suomennos Marja-Leena Jaakkola

Tammi 2015

392 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.