Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Ladataan...

 

Poimin kirjaston suositteluhyllystä käsiini yhdysvaltalaisen historian professori Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret ja lainasin sen. Kirja on parisataa sivua pitkä mutta sivujaan painavampi. Se kertoo juutalaisten joukkotuhoon osallistuneista naisista.

Viime syksynä eräässä lukupiirissä keskusteltiin Anthony Doerrin Pulizer-palkitusta Kaikki se valo jota emme näe -teoksesta. Kirjan eräs juonilinja kulkee natsien koulutusleirin kautta. Eräänä päivänä kiinni saadaan venäläinen karannut sotavanki, joka köytetään koulun pihaan. Yksitellen oppilaat käyvät herjaamassa miestä ja heittämässä hänen päälleen kylmää vettä. Yksi kieltäytyy, ja sen jälkeen hänen kiusaamisensa alkaa. Kirjan päähenkilö Werner on kiusatun kaveri muttei nouse julkisesti puolustamaan häntä.

Eräs lukupiiriin osallistujista oli tiukasti sitä mieltä, että Wernerin olisi pitänyt kieltäytyä heittämästä vettä sotavangin päälle ja puolustaa kaveriaan julkisesti. Itse puolustin häntä ja muitakin oppilaita puheenvuoron verran. Äärimmäisissä olosuhteissa on toki ihailtavaa, jos ylittää eettiset velvollisuutensa, mutta sitä ei voida keneltäkään odottaa. Yritin mielestäni puhua armosta ja inhimillisestä heikkoudesta, mutta olinkohan väärässä? Ehken ainakaan osoittanut moraalista selkärankaa?

Tapaus palasi mieleeni lukiessani Hitlerin raivottaria. Tavalliset naiset ovat osallistuneet joukkotuhoon niin natsihallinnon sihteereinä, jotka kirjoittivat tappomääräyksiä, kuin sairaanhoitajina, jotka pistivät ihmisiin kuolettavia ruiskuja. Jotkut ovat olleet SS-miesten puolisoja, jotka ovat itsekin enemmän tai vähemmän innokkaasti ampuneet juutalaisia takapihallaan. Sitten on tietysti ollut naispuolisia keskitysleirien työntekijöitä, mutta he ovat oikeastaan olleet vain jäävuoren huippu.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun esimies palaa töihin veriroiskeita paidallaan ja keväisellä metsäretkellä voi noin vain kompastua joukkohautaan? Jos auttaa juutalaisia ja paljastuu, tulee itsekin teloitetuksi. Jos ei tee mitään, ehkä menettää yöunensa tai tottuu syyllisyyteensä vähitellen. Jos osallistuu tappamiseen, ehkä siihenkin yksinkertaisesti turtuu. Ensin voi pakottaa juutalaiset kaivamaan omat joukkohautansa ja sitten voi lähteä illalla juhlimaan SS-miesten kanssa.

Mikäli itäisillä miehitetyillä alueilla olleet naisvirkailijat, ammattilaiset tai hallintoeliittiin kuuluneiden perheenjäsenet näkivät juutalaisiin kohdistuneita julmuuksia tai kuulivat niistä, niitä oli helppo vähätellä osana sodan yleisiä kauhuja tai ne saattoi sivuuttaa jonkun muun ongelmana. Antisemitismi oli tehnyt saksalaisista tunteettomia juutalaisten ja varsinkin muiden maiden juutalaisten ahdingolle. Vaikka useimmat olivat alkuun järkyttyneitä sodan ja kansanmurhan väkivaltaisuudesta, he sopeutuivat siihen ja oppivat elämään sen kanssa.

En mitenkään pysty uskomaan, että miljoonat joukkotuhoon osallistuneet olisivat ollet syntymästään saakka pahoja. Joku oli varmasti mieleltään häiriintynyt, mutta miljoonille ei voi antaa diagnoosia epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä. He olivat tavallisia ihmisiä epätavallisissa olosuhteissa. Tunsin Hitlerin raivottaria lukiessa oikeastaan syyllisyyttä. Luulen, etten minäkään olisi ollut mikään eettinen sankari. On paljon helpompaa ajatella, että joukkotuhoon osallistuneet olivat sisimmältään pahoja, koska sitten ei itse ole samanlainen kuin he. Samanlainen heikko ihminen.

Konformismista lukiessani olen aina ajatellut, etten itse sortuisi joukkopaineen alla. Kuitenkin psykologisissa kokeissa monet ovat sortuneet, joten miksen minä sortuisi? Tosipaikan tullen kuinka moni meistä olisi oikeasti kuin August Landmesser, joka seisoi kädet puuskassa muiden tehdessä Heil Hitler -tervehdyksiä? Kuinka moni löytäisi itsestään samanlaista voimaa vastustaa joukkopainetta?

 

 

Wendy Lower on lukenut lähteensä ja kirjoittaa, että vain parikymmentä naista sai sodan jälkeen rangaistuksen teoistaan. Vaikka he olisivat heittäneet juutalaisia lapsia parvekkeelta, tästäkään ei tullut heille rangaistusta. He olivat häpeissään ja halukkaita jatkamaan elämäänsä, ja niin heidän annettiin jatkaa. Virallisen totuuden mukaan naiset olivat sodan aikana pitäneet kotirintamaa pystyssä ja hoitaneet lapsia. Kukaan ei ollut kiinnostunut veriroiskeista heidän paidoillaan.

Holokausti, ehkä se pitää vain muistaa, jotta samanlaiselta tulevaisuudessa vältyttäisiin. Meissä kaikissa on pisara pimeyttä, pilkkopimeää mustaa. Vaalitaan valoa, joka heittää liekkinsä pimeyteen.

 

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Suomennos Juha Sainio

Atena 2014

295 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 14. historiaa käsittelevä tietokirja

Share

Kommentit

Looking for...

Ehdottomasti lukulistalle! 

Olen itsekkin pohtinut sortuisinko paineen alla ja kyllä saattaisin, jos uhmani saattaisi läheiseni vaaraan. Tähänhän Pohjois-Korean rangaistus systeemi nojaa. Se on vain osa ihmistä selviytyä ja sopeutua. Haluamme ajatella, että olemme tälläisen yläpuolella, mutta historia todistaa uudelleen ja uudelleen ettei näin ole. 

Historia intoani joskus kyseenalaistettiin ja vähän mollattiinkin. Vastasin siihen aina: "Jos historiasta ei voi oppia, me ollaan vain tyhmiä apinoita, jotka toistaa aina samat virheet". Teini-ikäisen ihanaa itsevarmuutta, mutta suunnilleen totta.

Taina – Maaginen realismi

Suosittelen kyllä. Oli erittäin ajatuksia herättävä kirja. Kerro sitten mitä tykkäsit! :)

Historia tuntuu kerta toisensa jälkeen todistavan sen, kuinka kaameisiin tekoihin ihmiset pystyvät. Olisi vaarallista ja naiivia tuudittautua siihen, että nykyaika olisi jotenkin perustavasti erilainen kuin historian ajat, eivätkä ihmiset enää lähtisi mukaan mihinkään historian synkkiin hullutuksiin.

En tunne Pohjois-Korean systeemiä kovin hyvin, mutta se varmasti toimii vallanpitäjien näkökulmasta hyvin, koska julkisuuteen astuneita loikkareita on kuitenkin suhteellisen vähän verrattuna maan väkimäärään. Pitäisikin lueskella siitä enemmän. Viime vuosina on kaiketi ilmestynyt useampikin kiinnostava kirja Pohjois-Koreasta.

llaurak (Ei varmistettu) http://laurakaneli.blogspot.fi

Tämä kirja kiinnostaa hurjasti, ihan jo sillä ajatuksen tasolla mistä näkökulmasta tämä on kirjoitettu. Jossain kirjakaupassakohan tähän ehkä törmäsin, mutta se jäi silloin hyllyyn, sen jälkeen tosin palannut mieleen useampaankin otteeseen.

Tuo ilmiö joukkopaineesta ja ihmisestä sen kaiken keskellä on mielenkiintoinen, ja olen itseasiassa juuri tuota Doerr'n kirjaa lukemassa, vasta pääsin tuo sotavankikohtauksen ohi. Vaikka itse kirja nyt ei ehkä niin olekaan sitä mitä siltä odotin, on minusta Wernerin hahmo tietyllä tapaa "inhimillisempi" ja "samaistuttavampikin" kuin ystävänsä, sen rohkean, joka tuota kauheutta julkisesti uskaltaa vastustaa.

Olen jo itsekin lasten kanssa työskennellessä miettinyt tätä asiaa paljon koulukiusaamisenkin kannalta, miten on tietyllä tapaa niin paljon helpompaa vain hiljaa hyväksyä vieressä kuin astua rohkeasti esiin ja vastustaa yleistä mielipidettä, oli se sitten niinkin epäreilu kuin että toinen on vääränlainen tai huono. Ja miten samalla se hiljainen hyväksyntä on jopa pahempaa, kuin itse kiusanteko, miten kamalaa on katsoa kun kukaan ei puutu. Ihmismieli toimii välillä pelottavillakin tavoilla, mutta ryhmäpaine ja jokaisen pienenkin sosiaalisen verkoston oma toimintakulttuuri on kyllä yksi asioista, joka vaatii varsin hurjasti luonnetta pystyäkseen moisia vastustamaan. Eikä kaikista siihen ole, ei me taidettaisi tässä edes olla ilman sitä ominaisuutta, niin surullisia ja kammottavia kuin sen kääntöpuolet osaavatkin olla. Huh.

Taina – Maaginen realismi

Hitlerin raivottarista oli muistaakseni sen ilmestymisen aikaan paljon kohinaa eri medioissa. Suurin kiinnostus kai kohdistui siihen, että toden totta, naisetkin ovat osaltaan osallistuneet holokaustiin. Nyt huomiopiikki alkaa kai olla jo ohi, ja kirjastostakin sai tämän ilman varaamista.

Jos paha ei saa maailmassa palkkaansa, niin ei saa kyllä hyväkään. Sille Wernerin kaverillekin kävi kirjassa tosi huonosti. Varmasti maailma tarvitsisi vahvoja ja oikeudentuntoisia ihmisiä, jotka puuttuisivat kaikenlaiseen kiusaamiseen ja pahantekoon seurauksista piittaamatta. Näin he voisivat vetää mukanaan niitäkin, jotka ovat sitä hiljaista enemmistöä.

Kiusaaminen päiväkodeissa ja kouluissa on tosi hankala juttu. Vaikka vuosikymmeniä on sitä yritetty lopettaa ja tehdä vaikka mitä, vieläkin sitä tapahtuu joka päivä lähes kaikkialla. Toivottavasti teillä töissä on pystytty puuttumaan siihen tehokkaasti.

Kommentoi

Ladataan...