Ladataan...

 

Pidän kunnianhimoisista kirjoista. On hienoa, että uskalletaan kokeilla hurjia ideoita ja lähteä tavoittelemaan taivasta. Aina hienoista visioista ei tule yhtä hienoa kuin omissa ajatuksissa, mutta kirjallisuuden vuoksi toki kannattaa laittaa itsensä likoon.

Maja Lunden uutuusromaani Mehiläisten historia on hieman kaikkea. Se kuljettaa rinnakkain tarinoita, joista yksi sijoittuu 1850-luvulle, toinen 2000-luvulle ja kolmas 2090-luvulle. On vaikeaa kirjoittaa historiallista romaania, aikalaisromaania tai dystopiaa, mutta vielä vaikeampaa on tehdä kaikkea näistä kerralla. Kirjailijalta vaaditaan jo todella paljon, jotta onnistuisi hyvin edes yhdessä näistä.

Mehiläisten historiassa tavataan 1850-luvulla englantilainen suurperheen isä William, joka tutkii mehiläisiä ja kehittää niiden tarhauksessa käytettäviä tekniikoita. Lähellä omaa aikaamme yhdysvaltalainen George elättää itsensä mehiläistarhaajana, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän mehiläisten joukkokuoleman. Seuraavan vuosisadan vaihteessa Kiinassa elää Tao, joka pölyttää kasveja mehiläisten kadottua.

Tarinoita tietenkin sitovat yhteen mehiläiset, joiden katoaminen on yksi maailman suurista uhkakuvista. Kirjan yhteennitovaa sävyä ei lukiessa kuitenkaan helposti erota. Onko kyseessä ravisteleva puheenvuoro ympäristöstä, kokoelma kertomuksia ihmissuhteista vai jonkinlainen läpileikkaus eri aikakausista? Ehkä se on vähän näistä kaikkea mutta samalla ei oikein kunnolla mitään.

Kirjakauppiaat ovat valinneet Mehiläisten historian viime vuonna Norjan parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Tavallaan ymmärrän, miksi kirja on juuri kirjakauppaiden mieleen. Se on sujuvaa luettavaa, joka tarjoaa varmasti jokaiselle jotakin. Sitä on helppo suositella, eikä se luultavasti jaa voimakkaasti mielipiteitä. Kaikessa kunnianhimossaan se jäi itselleni kuitenkin vaisuksi lukukokemukseksi.

 

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Bienes historie)

Suomennos Katariina Huttunen

Tammi 2016

431 sivua

Saatu töiden kautta

Helmet-lukuhaaste 2016, 6. kirjastosta kertova kirja

Share

Ladataan...

 

Viime aikoina minua on kiinnostanut lähinnä suru ja kuolema, koska ne ovat muuttuneet omassa elämässäni ajankohtaisiksi. Siksi tartuin kirjastossa espanjalaisen Milena Busquetsin esikoisromaaniin Tämäkin menee ohi, jonka muistin kevään uutuuskatalogeista. Vaikka sen aiheena on kuolema, niin kirjan kansi ei kuitenkaan vaikuta liian masentavalta. Juuri sopivaa luettavaa siis tähän syksyyn.

Milena Busquetsin romaani on ollut menestys kotimaassaan Espanjassa, ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin eri maihin. Kirja on omiin kokemuksiin perustuva ja kertoo äidin menettämisestä. Se on laveaa höpöttelyä äidistä, hänen sairaudestaan ja kuolemastaan sekä miehistä, joiden  kanssa päähenkilö Blanca yrittää harhauttaa suruaan. On entisiä ja nykyisiä rakastajia, joiden lakanoissa voi ainakin hetkeksi unohtaa sen, että yksi elämän suurimmista suhteista on poissa.

Olen alkanut jo laskea minuutteja siihen kun hän lähtee ja kuolemasi käy jälleen kimppuuni ja kaikki alkaisi taas. Ystävieni ja lasteni rakkaus ei riitä panemaan kampihin poissaolosi hirveydelle, minun pitää olla tiukasti kiinni miehessä, jotten lennä taivaantuuliin. Sanotaan, että suurin osa naisista etsii miehistä isäänsä, mutta minä etsin sinua, niin oli myös silloin kun olit elossa.

Romaani on sitä laatua, että siihen pitää heittäytyä ja antaa sen viedä. Lauseet ovat pitkiä, eivätkä kappalejaot liion tarjoa hengitystaukoa. On Blancan puhetta ja ohimeneviä äidille osoitettuja huomioita. On helppo kuvitella, että kirjasta tehtäisiin espanjalainen elokuva, jossa dialogin loputtomuus uuvuttaa hiljaisimman. Siinä puhuttaisiin, puhuttaisiin, välillä syötäisiin ja harrastettaisiin seksiä, koska niillä aika pitkälti jo pärjää tässä elämässä. Loppu olkoon hifistelyä.

Jos on jättänyt asioita käsittelemättä, kun kaikki olivat vielä elossa, tuntuvat ne jäävän jälkeen, kun toinen on poissa. Kaihomielisen surun rinnalle kiilaa muita tunteita, joiden kanssa voikin sitten tehdä tiukempaa. Ei ole helppoa olla keski-ikäinen ja taas teini-iän tunnemyllerryksessä ottamassa mittaa edesmenneestä vanhemmastaan. Vaikka Tämäkin menee ohi on sävyltään kepeän jutusteleva, siitä tunnistaa silti surun moninaisuuden. Yhtenä hetkenä kaikki on kunnossa, toisena kaikkea muuta. Sellaista se kriisin aikoina tuppaa olemaan.

 

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi (También esto pasará)

Suomennos Tarja Härkönen

Otava 2016

190 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Ladataan...

 

Kuolleiden runoilijoiden kerho on sarja, jossa tutustutaan yhteen kuolleeseen runoilijaan kerran kuukaudessa hänen kuolinpäivänään. Lokakuussa vuorossa on Anne Sexton, joka kohtasi viimein kuolemansa 4. lokakuuta vuonna 1974. 

 

Kuolema

Anne Sexton ei yrittänyt itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Hän oli kokeillut jo viidesti, mutta lokakuun alussa vuonna 1974 hän päätti antaa kuolemalle jälleen uuden mahdollisuuden.

Aiemmin kuolinpäivänään hän oli tavannut ystävänsä ja keskustellut hänen kanssaan viimeistelyä vailla olevasta runokokoelmastaan. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa, kaatoi itselleen lasin vodkaa ja puki ylleen äitinsä turkin. Hän lukittautui autotalliin, käynnisti autonsa ja menehtyi häkämyrkytykseen.

 

Elämä

Anne Sexton syntyi pikkukaupungissa Massachusettsin osavaltiossa mutta vietti suurimman osan nuoruudestaan Bostonissa. Valtaosan elämästään hän kamppaili mielenterveytensä kanssa. Hän sai parikymppisenä diagnoosikseen kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja vietti aikaa sairaalassa.

Sairaalassa Anne Sexton tapasi psykiatrin, joka kannusti häntä runouden pariin. Hän ei millään olisi uskaltanut mennä ensimmäiseen runotyöpajaan ja pyysi sinne ystävää tuekseen. Yllättäen hän alkoi pian menestyä runoilijana.

Sextonin runoja julkaistiin lehdissä, kuten Harper's Magazine ja New Yorker. Hän pääsi opiskelemaan kirjallisuutta yhdessä muun muassa Sylvia Plathin ja George Steinbuckin kanssa. Taiteellinen ura otti tuulta alleen, mutta sairaus ei milloinkaan hellittänyt häntä otteestaan.

 

Perintö

Anne Sextonin runoja ei ole suomennettu ennen tätä syksyä. Savukeidas julkaisi vastikään häneltä valittuja runoja kokoelmassa Elä tai kuole. Kokoelman on suomentanut Anni Sumari. On ilahduttavaa, että Sextonin runoja saatiin näin pitkän ajan jälkeen viimein suomeksi.

Olen itse tutustunut ensimmäistä kertaa Anne Sextoniin, kun hurahdin Sylvia Plathiin lukioikäisenä, ja lukenut häntä englanniksi. Olen monesti miettinyt, miksei Sexton ole saavuttanut samanlaista asemaa kuin Plath. Tällä kertaa kyse ei voi olla edes siitä, että vain traagisesti kuolleet muistettaisiin.

Sextonin runot ovat henkilökohtaisia ja tunnustuksellisia. Hän kirjoitti suorasukaisesti esimerkiksi seksistä, masturbaatiosta, kuukautisista, addiktioista ja halusta kuolla. Runojen aiheet ja tapa kirjoittaa niistä hätkähdyttivät ensimmäisellä kerralla. Ja oikeastaan hätkähdyttävät edelleen.

I could admit
that I am only a coward
crying me me me
and not mention the little gnats, the moths,
forced by circumstance
to suck on the electric bulb.
But surely you know that everyone has a death,
his own death,
waiting for him.
So I will go now
without old age or disease,
wildly but accurately
knowing my best route,
carried out by toy donkey I rode all these years,
never asking, "Where are we going?"
We were riding (if I'd only known)
to this.
(Katkelma runosta Suicide Note)

Jotain erityistä Sextonissa on. Hänen runonsa eivät suoraan vertaudu Sylvia Plathiin tai muidenkaan tuntemieni runoilijoiden töihin. Sextonilla on kokonaan oma kielensä. Hän kerjää huomiota, levittelee kaiken auki ja tihkuu erinäisiä eritteitä. Jokin siinä usein ärsyttää mutta myös puhuttelee.

 

Aiemmat Kuolleet runoilijat:

William Butler Yeats, 28.1.
Wislawa Szymborska, 1.2.
Anna Ahmatova, 5.3.
Allen Ginsberg, 5.4.
J
. L. Runeberg, 6.5.
Edith Södergran, 24.6.
Eeva-Liisa Manner, 7.7.
William Blake, 12.8.

Pablo Neruda, 23.9.

Share