Ladataan...

 

Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi aion tänä vuonna lukea erityisen paljon kotimaisia klassikoita. Niitä on vielä runsaasti minulta lukematta, ja samalla voi mukavasti täydentää omaa historian tuntemustaan. Moni kotimainen klassikko on tiiviisti sidoksissa tämän maan historian vaiheisiin ja sen (synkkiin) ihmiskohtaloihin. Kirja, josta aloitin, on hyvin paljon juuri tätä.

Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa Romppasten pariskunta yrittää kitkuuttaa hengissä. Topilla ja Riikalla on monta lasta muttei liiemmin ruokaa tai rahaa. Arki on vaivalloista ja raskasta. Vain joulusaunassa Riika hetkeksi levähtää arjen työltä, mutta silloinkin hän kantaa murhetta siitä, ettei lapsille ole saunaan puhdasta paitaa.

Kyliltä kuuluu kuitenkin ennenkuulematon uutinen: Pian jokainen saa vetää vaalipaikalla punaisen viivan. Jokainen mies ja jokainen nainen voi saapua äänestämään. Sosiaalidemokratian aalto pyyhkäisee saman tien maan yli, ja ihmiset alkavat haaveilla terveydenhuollosta ja lapsilisistä. Kylillä pidetään kokouksia, jotka nostattavat mielialaa.

Taustalla on tietenkin ikiaikainen katkeruus niitä kohtaan, joilla näyttää menevän paremmin.

Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakkien suojissa köyhiä komentaa.

Punaista viivaa luetaan varmasti nykyään paljolti sen vuoksi, että se kuvaa elävästi yhtä Suomen historian käännekohtaa. En kieltämättä itsekään ollut tullut ajatelleeksi sitä, kuinka mullistava asia äänioikeus on aikoinaan ollut. Ennen on joutunut vain sietämään tehtyjä päätöksiä ilman, että olisi edes omalla pienellä äänellään voinut siihen vaikuttaa.

Ilmari Kianto ei kuitenkaan kuvaa äänioikeuden saapumista vain ilolla ja toiveikkuudella. Vaikka köyhät saavat ensimmäistä kertaa haaveilla paremmasta, kirja antaa ymmärtää, että liian suuria toiveita on turha elätellä. Suomalaisille klassikoille ominainen kurjuus ei ota väistyäkseen, vaikka sitä kirveellä yrittäisi pois hätistellä.

 

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Seven 2009 (1909)

163 sivua

Omasta kirjahyllystä

Helmet-lukuhaaste 2017, 12. politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Share

Ladataan...

 

Tyhjensin vastikään vaatekaappini ja karsin pois kaiken, joka oli rikki tai jota en syystä tai toisesta ole käyttänyt. Siitä tuli huono omatunto. Halpaketjujen vaatteet ovat kuluttaneet luonnonvaroja, ja niiden tekijöiden työskentelyolosuhteet ovat jättäneet toivomisen varaa. Eikö minun pitäisi kantaa vastuuni ja parantaa toimintaani?

Hankin morkkista potien käsiini Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Sen alkuosa erittelee globaalin vaateteollisuuden ongelmia. Jos on yhtään seurannut maailman menoa, faktat eivät tule uusina. Monissa Aasian maissa vaatetehtaiden päästöt kipataan suoraan vesistöihin, halpaketjujen vaatteet tehdään nopeasti ja huonoissa olosuhteissa.  Vaateita ei tehdä kestämään vaan hajoamaan, jotta ihmiset palaisivat pian kaupoille ja ostaisivat taas uutta.

Faktojen erittelyn jälkeen päästään kirjan antoisampaan osaan: siihen, mitä voisimme tehdä toisin. Rinna Saramäki antaa käytännönläheisiä ohjeita siitä, miten voisi löytää oman tyylinsä ja hankkia harkiten vain siihen sopivia vaatteita. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta koin että sain kirjasta konkreettisia välineitä, joiden avulla voin jatkossa toimia aiempaa kestävämmin.

Esimerkiksi vaatteiden materiaalien tarkistaminen on helppoa, koska niiden pitää lain mukaan lukea vaatteen pesulapussa. Jos opettelee yksinkertaiset perusasiat eri kuiduista ja niiden ominaisuuksista, on jo varsin pitkällä oman hyvän mielen vaatekaappinsa rakentamisessa. Miksi ostaa vaatteita, jotka näyttävät hetken hyviltä kaupan henkarissa mutta menettävät pian viehätyksensä?

Vaatteiden ja niiden ostamisen pitäisi kuitenkin olla järkiperäinen asia, eikä kaikkien hetken mielihalujen seurailemista.

Se, että vaatteet ovat pitkälti emotionaalinen juttu, ei tarkoita sitä, että niihin pitäisi suhtautua holtittomasti, päätäpahkaisesti säntäillen ja vailla mitään tolkkua. Sama kääntäen: järkevä suhtautuminen vaatteisiin ja niiden hankintaan ei tarkoita sitä, että joutuisi luopumaan siitä ilosta, joka kauniit ja juuri itselle sopivat vaatteet antavat.

Onneksi on olemassa ‒ ja tulee koko ajan lisää ‒ vaatemerkkejä, jotka välittävät kestävyydestä ja eettisyydestä. Ei ole mikään pakko mennä halpaketjuun vaan voi asioida esimerkiksi kotimaisten suunnittelijoiden liikkeissä. Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen suomalainen käyttää noin 1500 euroa vuodessa vaatteisiin. Ihan yhtä hyvin sillä voi ostaa vähemmän laadukkaita vaatteita, jotka kestävät pidempään, kuin enemmän laaduttomia. Sen ymmärtää jopa humanistin yksinkertaisella matematiikalla.

Ehkä tämä on karu ajatus, mutta olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä minusta kuolemani jälkeen jää jäljelle. Vaikka olisi koko elämänsä vältellyt kaappien siivousta, joku sen kuitenkin joutuu lopulta tekemään. Toivon jälkipolvien vuoksi, että lähtöni jälkeen kaapeistani löytyisi vähän laadukkaita asioita sen sijaan, että ne pursuaisivat nuhjaantunutta akryyliä ja epämäärisiä muotivillityksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Hyvällä tuurilla vaatteistani voisi näin jonain päivänä olla iloa vielä muillekin.

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Atena 2013

300 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä sinä haluat oppia

Share

Ladataan...

 

"Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat."

Harvoin kirjan on takakansiteksteihin luottaminen, mutta Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien takakanteen valittu sitaatti kuuluu paikalleen. Se ei ole myyntipuhetta vaan jämpti toteamus. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, että epäilin odotusteni olevan liian suuret. Adichie kuitenkin vastasi niihin yltäkylläisesti.

Kotiinpalaajat kertoo Ifemelusta ja Obinzesta, teiniparista, joka rakastuu Nigeriassa. Vuodet vievät heitä erilleen, ja kummatkin tavoittelevat onneaan eri tavoin. Ifemelua potkii onni, ja hän pääsee laillisesti Yhdysvaltoihin. Obinze päätyy laittomana siirtolaisena Isoon-Britanniaan. Kuten romaanin nimi antaa olettaa, ennen pitkää kummatkin palaavat takaisin kotiin.

Romaanin teemoihin kuuluvat siirtolaisuus, rodullisuus ja identiteetti. Ifemelu ei koskaan ajatellut olevansa musta nainen, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin. Obinzea katsellaan Isossa-Britanniassa epäilevällä tavalla, jota hän ei synnyinmaassaan joutunut kohtaamaan. Adicie piirtää tarinassaan tavallaan inhottavan mutta realistisen kuvan rodullisuudesta.

En koskaan ajattele olevani valkoinen. Kun kävelen kadulla ja joku katsoo minua pitkään, en ajattele sen johtuvan valkoisuudestani. Muistan kuitenkin tilanteita, joissa olen tullut tietoiseksi valkoisuudestani: Esimerkiksi ruuhkabussissa Ghanassa huomasin olevani bussin ainoa valkoihoinen matkustaja ja ymmärsin yhtäkkiä, että niin, minullakin on ihonväri.

Kun on valkoinen keskiluokkainen nainen, omat lähtökohtansa on helppo unohtaa. Esimerkiksi romaaneja lukiessa löytää helposti tarinoita valkoisista keskiluokkaisista naisista, ja jotenkin helposti sitä ajatutuu kuvittelemaan, että valkoisten keskiluokkaisten naisten ongelmat ovat universaaleja. Kaikillahan on tällaisia ongelmia. No ei ole.

Kotiinpalaajat on malliesimerkki romaanista, jollaisia toivoisin itse lukevani enemmän ja joita toivoisin muutenkin Suomessa luettavan enemmän. Se on kirja, joka avartaa maailmankuvaa ja saa ajattelemaan asioita uudenlaisesta näkökulmasta. Kaiken lisäksi se on loisteliasta proosaa ja erittäin kaunista tarinankerrontaa.

Kotiinpalaajat teki minusta kertaheitolla Chimamanda Ngozi Adichie -fanin. Hänen tuotantoaan tahdon ehdottomasti lukea lisää.

 

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americana)

Suomennos Hanna Tarkka

Otava 2013

522 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Pages