Ladataan...

 

Tyhjensin vastikään vaatekaappini ja karsin pois kaiken, joka oli rikki tai jota en syystä tai toisesta ole käyttänyt. Siitä tuli huono omatunto. Halpaketjujen vaatteet ovat kuluttaneet luonnonvaroja, ja niiden tekijöiden työskentelyolosuhteet ovat jättäneet toivomisen varaa. Eikö minun pitäisi kantaa vastuuni ja parantaa toimintaani?

Hankin morkkista potien käsiini Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Sen alkuosa erittelee globaalin vaateteollisuuden ongelmia. Jos on yhtään seurannut maailman menoa, faktat eivät tule uusina. Monissa Aasian maissa vaatetehtaiden päästöt kipataan suoraan vesistöihin, halpaketjujen vaatteet tehdään nopeasti ja huonoissa olosuhteissa.  Vaateita ei tehdä kestämään vaan hajoamaan, jotta ihmiset palaisivat pian kaupoille ja ostaisivat taas uutta.

Faktojen erittelyn jälkeen päästään kirjan antoisampaan osaan: siihen, mitä voisimme tehdä toisin. Rinna Saramäki antaa käytännönläheisiä ohjeita siitä, miten voisi löytää oman tyylinsä ja hankkia harkiten vain siihen sopivia vaatteita. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta koin että sain kirjasta konkreettisia välineitä, joiden avulla voin jatkossa toimia aiempaa kestävämmin.

Esimerkiksi vaatteiden materiaalien tarkistaminen on helppoa, koska niiden pitää lain mukaan lukea vaatteen pesulapussa. Jos opettelee yksinkertaiset perusasiat eri kuiduista ja niiden ominaisuuksista, on jo varsin pitkällä oman hyvän mielen vaatekaappinsa rakentamisessa. Miksi ostaa vaatteita, jotka näyttävät hetken hyviltä kaupan henkarissa mutta menettävät pian viehätyksensä?

Vaatteiden ja niiden ostamisen pitäisi kuitenkin olla järkiperäinen asia, eikä kaikkien hetken mielihalujen seurailemista.

Se, että vaatteet ovat pitkälti emotionaalinen juttu, ei tarkoita sitä, että niihin pitäisi suhtautua holtittomasti, päätäpahkaisesti säntäillen ja vailla mitään tolkkua. Sama kääntäen: järkevä suhtautuminen vaatteisiin ja niiden hankintaan ei tarkoita sitä, että joutuisi luopumaan siitä ilosta, joka kauniit ja juuri itselle sopivat vaatteet antavat.

Onneksi on olemassa ‒ ja tulee koko ajan lisää ‒ vaatemerkkejä, jotka välittävät kestävyydestä ja eettisyydestä. Ei ole mikään pakko mennä halpaketjuun vaan voi asioida esimerkiksi kotimaisten suunnittelijoiden liikkeissä. Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen suomalainen käyttää noin 1500 euroa vuodessa vaatteisiin. Ihan yhtä hyvin sillä voi ostaa vähemmän laadukkaita vaatteita, jotka kestävät pidempään, kuin enemmän laaduttomia. Sen ymmärtää jopa humanistin yksinkertaisella matematiikalla.

Ehkä tämä on karu ajatus, mutta olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä minusta kuolemani jälkeen jää jäljelle. Vaikka olisi koko elämänsä vältellyt kaappien siivousta, joku sen kuitenkin joutuu lopulta tekemään. Toivon jälkipolvien vuoksi, että lähtöni jälkeen kaapeistani löytyisi vähän laadukkaita asioita sen sijaan, että ne pursuaisivat nuhjaantunutta akryyliä ja epämäärisiä muotivillityksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Hyvällä tuurilla vaatteistani voisi näin jonain päivänä olla iloa vielä muillekin.

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Atena 2013

300 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä sinä haluat oppia

Share

Ladataan...

 

"Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat."

Harvoin kirjan on takakansiteksteihin luottaminen, mutta Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien takakanteen valittu sitaatti kuuluu paikalleen. Se ei ole myyntipuhetta vaan jämpti toteamus. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, että epäilin odotusteni olevan liian suuret. Adichie kuitenkin vastasi niihin yltäkylläisesti.

Kotiinpalaajat kertoo Ifemelusta ja Obinzesta, teiniparista, joka rakastuu Nigeriassa. Vuodet vievät heitä erilleen, ja kummatkin tavoittelevat onneaan eri tavoin. Ifemelua potkii onni, ja hän pääsee laillisesti Yhdysvaltoihin. Obinze päätyy laittomana siirtolaisena Isoon-Britanniaan. Kuten romaanin nimi antaa olettaa, ennen pitkää kummatkin palaavat takaisin kotiin.

Romaanin teemoihin kuuluvat siirtolaisuus, rodullisuus ja identiteetti. Ifemelu ei koskaan ajatellut olevansa musta nainen, ennen kuin hän muutti Yhdysvaltoihin. Obinzea katsellaan Isossa-Britanniassa epäilevällä tavalla, jota hän ei synnyinmaassaan joutunut kohtaamaan. Adicie piirtää tarinassaan tavallaan inhottavan mutta realistisen kuvan rodullisuudesta.

En koskaan ajattele olevani valkoinen. Kun kävelen kadulla ja joku katsoo minua pitkään, en ajattele sen johtuvan valkoisuudestani. Muistan kuitenkin tilanteita, joissa olen tullut tietoiseksi valkoisuudestani: Esimerkiksi ruuhkabussissa Ghanassa huomasin olevani bussin ainoa valkoihoinen matkustaja ja ymmärsin yhtäkkiä, että niin, minullakin on ihonväri.

Kun on valkoinen keskiluokkainen nainen, omat lähtökohtansa on helppo unohtaa. Esimerkiksi romaaneja lukiessa löytää helposti tarinoita valkoisista keskiluokkaisista naisista, ja jotenkin helposti sitä ajatutuu kuvittelemaan, että valkoisten keskiluokkaisten naisten ongelmat ovat universaaleja. Kaikillahan on tällaisia ongelmia. No ei ole.

Kotiinpalaajat on malliesimerkki romaanista, jollaisia toivoisin itse lukevani enemmän ja joita toivoisin muutenkin Suomessa luettavan enemmän. Se on kirja, joka avartaa maailmankuvaa ja saa ajattelemaan asioita uudenlaisesta näkökulmasta. Kaiken lisäksi se on loisteliasta proosaa ja erittäin kaunista tarinankerrontaa.

Kotiinpalaajat teki minusta kertaheitolla Chimamanda Ngozi Adichie -fanin. Hänen tuotantoaan tahdon ehdottomasti lukea lisää.

 

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americana)

Suomennos Hanna Tarkka

Otava 2013

522 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Ladataan...

 

Jane Austen on kirjailija, jonka ostoslistatkin varmasti julkaistaisiin, jos sellaisia olisi säilynyt. Hänen 14-vuotiaana kirjoittamansa kirjenovellit menevät hiukan samaan kategoriaan. En usko, että Austen itse olisi innostunut kirjenovellien julkaisemisesta, koska hän ei itsekään ollut niihin erityisen tyytyväinen.

Uskollinen ystävänne kokoaa samoihin kansiin neljä Jane Austenin kirjenovellia ja yhden pienoisromaanin. Varhaisimman niistä hän kirjoittanut teini-ikäisenä, mutta muut niistä ovat syntyneet aikuisemalla iällä. Hän on kirjoittanut näitä missä milloinkin on ehtinyt, eikä yksikään kirjoituksista vaikuta erityisen viimeistellyltä.

Kirjenovellit ovat omanlaisensa genre: Tarina etenee kirjeiden muodossa, kun ihmiset kirjoittavat toisilleen tuntemuksistaan ja elämänsä käänteistä. Austenin aikana kirjeiden kirjoittaminen oli tavallinen kommunikoinnin tapa. Nykyaikana vastaava muoto olisivat varmaankin WhatsUp-viestit, mutta niihin käytetään vain murto-osa kirjeen kirjoittamisen vaatimasta ajasta.

Kirjeiden kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa, ja jopa niiden aloituksiin on selvästi käytetty aikaa.

Rakas, Charlotteni, lähdimme Lesleyn linnasta 28. päivänä viime kuuta, ja saavuimme turvallisesti Lontooseen seitsemän päivän matkan jälkeen. Minulla oli ilo löytää kirjeesi täältä odottamasta saapumistani, mistä sinulle suuret kiitokseni.

Austenin kirjenovellit käsittelevät ihmissuhteita ja ennen kaikkea sitä, kuka on menossa kenenkin kanssa naimisiin. Rivien välissä Austen irvailee aikansa käsityksille avioliitosta, mutta nykylukijana kirjeistä ei välttämättä saa kovin paljon irti. Juoni hukkuu helposti jonnekin koukeroisten ilmaisujen väliin, ja välillä on vaikea seurata sitä, kuka kirjoittaa missäkin kohtaa. Omalla kohdallani onneton nimimuistini ei yhtään auttanut tarinan seuraamista.

Uskollinen ystäväni kuuluu Jane Austenin vannoutuneiden ystävien pakolliseen lukemistoon, ja kokoelma on kiinnostava pieni kappale kirjallisuushistoriaa. Me muut voimme silti hyvillä mielin keskittyä Jane Austenin romaaneihin, joista kirjailija itsekin olisi varmasti yhä ylpeä. Niistä hänet ennen kaikkea muistettakoon!

 

Jane Austen: Uskollinen ystävänne

Suomennos Inkeri Koskinen

Tammi 2007

230 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Pages