Ladataan...

 

Jhumpa Lahiri on onnistunut yllättämään minut jo kahdesti. Aiemmin tänä vuonna luin hänen novellikokoelmansa Tuore maa, ja nyt tartuin hänen esikoisromaaninsa Kaimaan. Pakko myöntää, se on erittäin hieno romaani, vaikka ennakkoluuloisesti ajattelin Lahirin olevan näitä turhankin ylistettyjä nuoren polven kirjailijoita. (On muuten hassua, että kohta viisikymppinen kirjailija on vieläkin ”nuorta polvea”. Missä vaiheessa alkaa kirjallisuuden ”vanha polvi”?)

Kaima alkaa talvisena yönä Bostonissa, jonne Aisma on saapunut uuteen maahan miehensä Aisijn kanssa. Heidän avioliittona on ollut järjestetty, eikä nuori pari juuri tunne toisiaan. Syntyy lapsi, jolle annetaan hätäpäissä nimeksi Gogol (isän ihaileman Nikolai Gogolin mukaan), sillä isoäidin kirje on hukkunut postiin jonnekin Kalkutan ja Bostonin välillä. Bengalilaisen perinteen mukaisesti isoäidillä olisi kunnia nimeä lapsi, mutta kirjettä ei ole, eikä henkilökunta päästä heitä pois sairaalasta, ennen kuin nimi on syntymätodistuksessa.

Näistä hetkistä käynnistyy tarina, joka keskushenkilö on Gogol, Yhdysvalloissa syntynyt intialaisten siirtolaisten lapsi. Vähitellen vanhemmat tutustuvat alueen muihin bengalilaisiin ja raahaavat lapsia hinduseremonioihin, vaikka jälkikasvu viettäisi mieluummin joulua. Gogol viettää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdysvaltalaisen ja intialaisen kulttuurin välimaastossa tuntien vierautta toisaalta kavereiden perinteitä ja toisaalta vanhempiensa perinteitä kohtaan. Esimerkiksi mökillä oleminen avautuu hänelle eri tavalla kuin vanhemmilleen:

Gogol oppii ymmärtämään sen arvon että on kokonaan irti maailmasta. Hän tottuu hiljaisuuteen, auringon lämmittämän metsän tuoksuun. (…) Mutta hän ei osaa kuvitella perhettä asumaan tällaista taloa, pelaamaan lautapelejä sateisina iltapäivinä, katselemaan yöllä tähdenlentoja, kaikkia sukulaisia kokoontuneena sievästi pienelle rantakaistaleelle. Hänen vanhempansa eivät ole koskaan tunteneet tarvetta olla näin kaukana kaikesta. He olisivat tunteneet olonsa yksinäisiksi, huomauttaneet että he ovat ainoat intialaiset.

Gogolin tarinaa seurataan kolmekymppiseksi. Hän etsii omaa paikkaansa elämässä. Opiskelee, seurustelee, menettää läheisensä, eroaa – tavanomaisia asioita. Erityisen voimakkaasti samaistuin kirjan loppupuolen lukuihin, joissa Gogol viettää vakiintunutta elämää käyden ystäväpariskuntien illanistujaisissa ja brunsseilla. Kukapa kolmekymppinen ei tunnistaisi omaa vakiintumiseen liittyvää epämukavuuttaan ja ehkäpä maailmaa, jonne on onnistunut hiipimään, mutta joka silti tuntuu vieraalta, sellaisia sopeutumisvaikeuksia.

Erityisen kirjasta tekee Jhumpa Lahirin tapa kutoa tarinaa kokooon. Lahirin kielessä ei periaatteessa ole mitään ihmeellistä, ei mitään erityisiä kielellisiä kokeiluita tai rakenteellista vallankumouksia. On yksinkertainen kertoja, joka kuvailee tapahtumia Gogolin elämässä. Välillä jätetään vuosia väliin, jolloin lukijan omalle mielikuvitukselle jää omat täydennettävät kohtansa. Kuitenkin kieli vetää mukanaan. Lahiri kuvailee taitavasti erinäisiä tapahtumia ja herättää ne eloon pienillä yksityiskohdilla.

On marraskuun alku, lämpötila on äkkiä laskenut ja on vuoden ensimmäinen todella kylmä päivä. Ulkona säähän varustautumattomat jalankulkijat kiiruhtavat heidän sivutseen pahantuulisina, kädet kainaloissa.

Luin Kaiman flunssan kourissa maaten peiton alla ja pärskien nenäliinaan. Onneksi oli näin hyvä kirja pitämässä seuraa huonoilla hetkillä. Tämän jälkeen Jhumpa Lahirin toinen romaani Tulvaniitty menee kyllä kirjastosta varaukseen. Ehkäpä se ehtisi saapua vielä ennen joulua, niin saisin takuuvarmaa proosaa junalukemiseksi matkalla pohjoiseen.

 

Jhumpa Lahiri: Kaima (The Namesake)

Suomennos Kersti Juva

Tammi 2005

413 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Ladataan...

Luen liian vähän. Ehdottomasti. Kirjat unohtuvat arjen tohinassa usein pölyttymään sivupöydälle, kunnes kirjasto ystävällisesti muistuttaa laina-ajan päättymisestä ja vien kirjat tunnollisesti takaisin. Jotta muistaisi lukea enemmän, se on otettava asiakseen.

Siksi lukupäiväkirja nimeltä Maaginen realismi on saanut alkunsa.

 

Mitä?

Enimmäkseen luen sekä kotimaista että käännettyä nykykirjallisuutta, mutta klassikoille on lukupinossani varattu aina oma paikkansa. Viime vuosina syvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt Aila Meriluodon Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004, joka on paitsi realistinen myös omalla tavallaan hyvin maaginen.

Kuka?

Olen 29-vuotias Helsingissä asuva kustannustoimittaja. Päiväni kuluvat oppimateriaaleja toimittaessa. Vapaa-ajan luksushetkeni on lasi viiniä ja hyvä romaani (joskus ne tulevat hyvin tarpeeseen). Lisäksi harrastan nykytanssia, leffafestareita ja ruuanlaittoa, enkä oikein malta pysyä pois erinäisiltä avoimen yliopiston luennoilta, vaikka omat maisterin paperini olenkin jo saanut.

Milloin?

Parempi heti kuin huomenna. Siispä lukemaan!

Share
Ladataan...

Pages