Ladataan...

 

Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla, että kirjamyynti on yllättäen lähtenyt nousuun. Samanlaista kehitystä on kuulemma nähty ympäri maailmaa, ja kasvua on tullut nimenomaan painetuista kirjoista. Esimerkiksi britannialainen kirjakauppajätti Waterstones on ilmoittanut poistavansa myynnistä Kindle-laitteet vapauttaakseen hyllytilaa paremmin myyville paperikirjoille.

Suomessa kirjakauppaliiton toiminnanjohtaja Katriina Jaakkola arvioi, että viime vuoden kirjamyynnin määrä tullaan tänä vuonna ylittämään. Syynä tähän on pitkälti maassa hyvin sujunut joulumyynti. Jakkolan mukaan joulumarkkinoilla ole tänä vuonna trendikkäitä härpäkkeitä vaan perinteiset lahjat vetoavat. Ei siis uutta aktiivisuusranneketta tai piikkimattoa.

Kirjamyyjän joulu on todellakin joulu, sillä neljäkymmentä prosenttia vuoden kirjamyynnistä kilahtaa kassaan isänpäivän ja joulun välisenä aikana. (Nyt puhutaan tietenkin vain kaunokirjallisuudesta, esimerkiksi oppikirjojen myynti noudattaa ihan omaa logiikkaansa.)

 

 

Meilläkin on pari kirjaa sujahtanut pakettiin. Poikaystävän kummilapselle lähti joulun lastenkirjallisuuden hitti Tatun ja Patun ihmeellinen joulu, jonka kuvat näyttivät houkuttelevilta. Veljelleni ja hänen tyttöystävälleen paketoin aikuisten värityskirjan. Vanhempiani päätin taas lahjoa tukemalla kituvia lehtitaloja tilaamalla heille puoleksi vuodeksi omat aikakauslehtensä.

Itsekin olen yhtä kirjaa toivonut joululahjaksi. Jos olen ollut riittävän kiltti, saatan saada jonkun kasvisruokakirjan. Ruokakirjojen omistaminen on varsin hyödyllistä, kaunoni taas yleensä mieluummin lainaan kirjastosta. Kun kirjaston kaltainen mahtava verovaroin kustannettu palvelu on olemassa, niin pitäähän sitä käyttää. Siinä on meistä jokaiselle lahjaa ihan koko vuodeksi.

Share

Ladataan...

Viimeinen tämän vuoden kirjoistani meni painoon. Korjailin vielä viimeisestä vedoksesta väärin juoksevia lukujen numerointeja, joten ihan tyylipuhdas suoritus tämä ei ollut, mutta kukapa näitä nyt jälkikäteen enää muistelee. Mennyt on mennyttä ja tuleva tulevaa. Tammikuussa pääsee sitten ihmettelemään painojälkeä ja jatkamaan uusilla kirjaprojekteilla.

Laitoin jo alkuviikosta viinipullon kylmään, jotta voin tänään kotiin päästyäni kaataa itselleni lasillisen ja huokaista helpotuksesta. Joululoma tulee tarpeeseen kyllä täälläkin. Painoon mennyt kirja oli aika mones toimittamani kirja, jonka viimeistelin tänä syksynä painokuntoon. Pientä puuhaa on siis riittänyt, vaikka sinänsä kyllä nautinkin tekemisen ja aikaansaamisen tunteesta.

Sain esimieheltäni ihanan pussillisen lakritsia joululahjaksi. Jospa niitä tässä pari viikkoa mutustelisi ja lepuuttelisi vähän kehoaan ja mieltään.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Jhumpa Lahiri on onnistunut yllättämään minut jo kahdesti. Aiemmin tänä vuonna luin hänen novellikokoelmansa Tuore maa, ja nyt tartuin hänen esikoisromaaninsa Kaimaan. Pakko myöntää, se on erittäin hieno romaani, vaikka ennakkoluuloisesti ajattelin Lahirin olevan näitä turhankin ylistettyjä nuoren polven kirjailijoita. (On muuten hassua, että kohta viisikymppinen kirjailija on vieläkin ”nuorta polvea”. Missä vaiheessa alkaa kirjallisuuden ”vanha polvi”?)

Kaima alkaa talvisena yönä Bostonissa, jonne Aisma on saapunut uuteen maahan miehensä Aisijn kanssa. Heidän avioliittona on ollut järjestetty, eikä nuori pari juuri tunne toisiaan. Syntyy lapsi, jolle annetaan hätäpäissä nimeksi Gogol (isän ihaileman Nikolai Gogolin mukaan), sillä isoäidin kirje on hukkunut postiin jonnekin Kalkutan ja Bostonin välillä. Bengalilaisen perinteen mukaisesti isoäidillä olisi kunnia nimeä lapsi, mutta kirjettä ei ole, eikä henkilökunta päästä heitä pois sairaalasta, ennen kuin nimi on syntymätodistuksessa.

Näistä hetkistä käynnistyy tarina, joka keskushenkilö on Gogol, Yhdysvalloissa syntynyt intialaisten siirtolaisten lapsi. Vähitellen vanhemmat tutustuvat alueen muihin bengalilaisiin ja raahaavat lapsia hinduseremonioihin, vaikka jälkikasvu viettäisi mieluummin joulua. Gogol viettää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdysvaltalaisen ja intialaisen kulttuurin välimaastossa tuntien vierautta toisaalta kavereiden perinteitä ja toisaalta vanhempiensa perinteitä kohtaan. Esimerkiksi mökillä oleminen avautuu hänelle eri tavalla kuin vanhemmilleen:

Gogol oppii ymmärtämään sen arvon että on kokonaan irti maailmasta. Hän tottuu hiljaisuuteen, auringon lämmittämän metsän tuoksuun. (…) Mutta hän ei osaa kuvitella perhettä asumaan tällaista taloa, pelaamaan lautapelejä sateisina iltapäivinä, katselemaan yöllä tähdenlentoja, kaikkia sukulaisia kokoontuneena sievästi pienelle rantakaistaleelle. Hänen vanhempansa eivät ole koskaan tunteneet tarvetta olla näin kaukana kaikesta. He olisivat tunteneet olonsa yksinäisiksi, huomauttaneet että he ovat ainoat intialaiset.

Gogolin tarinaa seurataan kolmekymppiseksi. Hän etsii omaa paikkaansa elämässä. Opiskelee, seurustelee, menettää läheisensä, eroaa – tavanomaisia asioita. Erityisen voimakkaasti samaistuin kirjan loppupuolen lukuihin, joissa Gogol viettää vakiintunutta elämää käyden ystäväpariskuntien illanistujaisissa ja brunsseilla. Kukapa kolmekymppinen ei tunnistaisi omaa vakiintumiseen liittyvää epämukavuuttaan ja ehkäpä maailmaa, jonne on onnistunut hiipimään, mutta joka silti tuntuu vieraalta, sellaisia sopeutumisvaikeuksia.

Erityisen kirjasta tekee Jhumpa Lahirin tapa kutoa tarinaa kokooon. Lahirin kielessä ei periaatteessa ole mitään ihmeellistä, ei mitään erityisiä kielellisiä kokeiluita tai rakenteellista vallankumouksia. On yksinkertainen kertoja, joka kuvailee tapahtumia Gogolin elämässä. Välillä jätetään vuosia väliin, jolloin lukijan omalle mielikuvitukselle jää omat täydennettävät kohtansa. Kuitenkin kieli vetää mukanaan. Lahiri kuvailee taitavasti erinäisiä tapahtumia ja herättää ne eloon pienillä yksityiskohdilla.

On marraskuun alku, lämpötila on äkkiä laskenut ja on vuoden ensimmäinen todella kylmä päivä. Ulkona säähän varustautumattomat jalankulkijat kiiruhtavat heidän sivutseen pahantuulisina, kädet kainaloissa.

Luin Kaiman flunssan kourissa maaten peiton alla ja pärskien nenäliinaan. Onneksi oli näin hyvä kirja pitämässä seuraa huonoilla hetkillä. Tämän jälkeen Jhumpa Lahirin toinen romaani Tulvaniitty menee kyllä kirjastosta varaukseen. Ehkäpä se ehtisi saapua vielä ennen joulua, niin saisin takuuvarmaa proosaa junalukemiseksi matkalla pohjoiseen.

 

Jhumpa Lahiri: Kaima (The Namesake)

Suomennos Kersti Juva

Tammi 2005

413 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Pages