Ladataan...

 

Riitta Jalonen on rohkea nainen. Kenellä tahansa ei olisi kanttia kirjoittaa fiktiivistä kirjaa todellisesta kirjailijasta, joka on elänyt toisella puolella maapalloa. Jalonen kuitenkin teki sen ja onnistuu mestarillisesti.

Kirkkaudessa äänen saa uusiseelantilainen Jane Frame, joka menettää nuorena kaksi siskoaan. Kummatkin kuolevat uidessaan sydänkohtaukseen. Hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä, ja hän viettää pitkä aikoja karuissa mielisairaaloissa. Kun hänen esikoisromaaninsa ilmestynyy, lääkäri peruu jo suunnitellun lobotomialeikkauksen.

Kirjoittaminen pelastaa Jane Framen.

Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kirjoittaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.

Riitta Jalosen romaanissa tärkeintä ei ole tarina vaan kieli, joka muutaman kymmenen sivun jälkeen alkaa kuin langettaa loitsua lukijan ylle. Se kutsuu rinnakkaiseen maailmaan, jossa kahlataan toinen jalka tuonpuoleisuudessa eivätkä edesmenneet läheiset koskaan ole kaukana. Arkitodellisuus on täällä vain välttämätön paha jonkin suuremman rinnalla.

Riitta Jalonen on kertonut kirjoittaneensa Kirkkautta suurimmaksi osaksi flow-tilassa. Hän oli kypysytellyt aihetta jo pitkään, kunnes sen aika tuli pulputa ulos paperille (Jalosella on tapana kirjoittaa ensimmäisen versio romaaneistaan käsin). Ilmaisun kepys todella tuntuu kirjoittamisessa. Vaikka kieli on hienoa, se ei tunnu viimeiseen asti hiotulta vaan sitä, että sanat ovat vain putoilleet toistensa perään.

Kirkkautta voi vahvasti suositella jokaiselle, joka arvostaa suomen kieltä ja sen voimaa. Toivon kirjalle kaikkea mahdollista menestystä. Tuntuu vääryydeltä, ettei Kirkkaus noussut Finlandia-ehdokkaaksi. Kuin pienenä hyvityksenä romaani on kuitenkin ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan perinteiseen tapaan Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2017.

 

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tammi 2016

362 sivua

Kirja saatu töiden kautta

Share

Ladataan...

 

Kuolleiden runoilijoiden kerho on sarja, jossa tutustutaan yhteen kuolleeseen runoilijaan kerran kuukaudessa hänen kuolinpäivänään. Vuoden 2016 viimeinen runoilija on Lauri Viita, joka kuoli juuri joulun alla. Samalla hän on koko sarjan viimeinen runoilija.

 

Kuolema

Joulukuussa vuonna 1955 ilmestyi Parnasson numero, jossa julkaistiin Lauri Viidan runosikermä Onni. Se kuului näin: "Kun olen kuollut / olen kuollut. / Kesä jatkuu. / Kesä."

Pian Parnasson numeron ilmestymisen jälkeen kiiri uutinen, että Viita on toden totta kuollut. Häntä kuljettaneeseen taksiin oli törmännyt maantiellä rattijuopon ajama kuorma-auto, ja seuraavana päivänä 22. joulukuuta hän kuoli saamiinsa vammoihin Töölön sairaalassa.  Hän oli kuollessaan 49-vuotias.

 

Elämä

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi sata vuotta. Hän syntyi Tampereen Pispalassa vuonna 1916. Isä oli kirvesmies, ja äiti hoiti lapsia kotona. Lapsia oli peräti seitsemän, ja Lauri oli katraan nuorimmainen.

Teininä Lauri Viita yritti lukio-opintoja mutta joutui usein kahnauksiin opettajiensa kanssa. Hän lopetti opintonsa ja ryhtyi isänsä tavoin kirvesmieheksi. Runoja hän oli kirjoittanut jo koululaisena, mutta kun hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri ilmestyi vuonna 1947, hän ajatteli ettei luovu kirvesmiehen töistä runojen vuoksi. Toisin kuitenkin kävi.

Lauri Viita kärsi mielenterveysongelmista. Hän oli yhteensä kolme kertaa naimisissa, ja esimerkiksi toinen vaimo Aila Meriluoto on kirjoittanut parin myrskyisästä suhteesta. Viidalla oli yhteensä seitsemän lasta eri vaimojensa kanssa.

 

Perintö

Lauri Viita kuuluu sotien jälkeisiin runoilijoihin, jotka ottivat paikkansa laajan yleisön sydämessä. Hän oli lähtöisin työväenluokasta ja siitä  hän myös kirjoitti. Monia viehetti yhdistelmä kerrontaa työväen luokan elämästä ja ihmismielen syväluotausta.

Viita ehti julkaista yhteensä neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Entäs sitten, Leevi (1965), jonka oli määrä olla trilogian avausosa. Viidan tapaturmaisen kuoleman vuoksi se ei kuitenkaan koskaan saanut jatkoa.

Viidan ystäville on kiinnostavaa, että tänä vuonna on ilmestynyt kokoelma runoista, jotka eivät ilmestyneet missään Lauri Viidan elinaikanaan koostamassa runokokoelmassa. Uuden kokoelman nimi on Ne runot, jotka jäivät.

Yksi uuden kokoelman kokokohdista on runo nimeltä Rakkaus:

Antaa paistaa. Antaa sataa, jos on sataakseen.
Joulut, juhannukset tulkoot, menkööt,
lapsensynnytys käy milloin vain.
Eläkööt Jeesus.
Hän ei pakottanut hymyilemään.
Surraan vapaasti ja riemuitaan.
Kaikki, kaikki kuuluu samaan erehdykseen,
josta elät, jota vapaudeksesi sanot,
siten sivuten häveliään sanan
rakkaus.
(Katkelma runosta Rakkaus)

 

Aiemmat Kuolleet runoilijat:

William Butler Yeats, 28.1.
Wislawa Szymborska, 1.2.
Anna Ahmatova, 5.3.
Allen Ginsberg, 5.4.
J
. L. Runeberg, 6.5.
Edith Södergran, 24.6.
Eeva-Liisa Manner, 7.7.
William Blake, 12.8.

Pablo Neruda, 23.9.
Anne Sexton, 4.10.
Fernando Pessoa, 30.11.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Siitä on jo hetki aikaa, kun sain Lilyn lukupiiriltä kutsun kylään Riikka Pulkkiselle. Keskustelimme porukalla Riikan ruokapöydän ääressä hänen uutuusromaanistaan Paras mahdollinen maailma. Keskustelun jälkeen menin siinä määrin sekaisin, etten enää tiennyt mitä ajatella romaanista. Riikka on nimittäin itse niin analyyttinen, että minun piti miettiä lukukokemukseni kokonaan uusiksi.

Parhaan mahdollisen maailman päähenkilö on nuori nainen, kuten usein Riikka Pulkkisen romaaneissa. Aurelia valmistautuu suureen näyttämörooliin Kansallisteatterissa samalla, kun hänen isänsä tekee kuolemaa sairaalassa ja hänen äitinsä yrittää toistuvasti saada häntä kiinni. Hän vaikuttaa kuitenkin olevan kiinni jossain muualla: todellinen maailma omine huolineen tuntuu etäiseltä.

Aurelia ei sittenkään jaksa mennä harjoitusten jälkeen sairaalaan katsomaan isää. Hän haluaa unohtua Teklan kanssa kahvilapöytään, juorua siitä kuka sai roolin ja kuka ei, hän haluaa sanoa tuhat kertaa kovaan ääneen VMP [vittu mitä paskaa] ja hän haluaa että se sanotaan hänelle. Hän haluaa hakata kämmenillään pöytää ilman syytä. 

Lukiessa Aurelia suoraan sanottuna ärsytti minua. Ihmettelin, miten joku voi olla niin kiinni omissa asioissaan, ettei hän huomaa läheisiään, vaikka hekin elävät oman elämänsä murroskohtia. Erityisesti hänen suhtautumisensa kuolevaan isäänsä tuntui liki epätodelliselta. Eihän noin voi suhtautua siihen, että on menettämässä isänsä?

Kun Riikka Pulkkinen itse selitti oman tulkintansa, aloin itse siinä kahvia juodessa ihmetellä, miten alun perin olin tulkinnut romaania toisin. Voihan esimerkiksi Aurelian toiminnan nähdä monella tavalla. Ehkä hän teki itsensä kanssa omaa työtään, jotta hän pääsisi irti itsestään ja kykenisi jälleen suuntautumaan kohti toisia. Sitä me kaikki varmasti jatkuvasti teemme tavalla tai toisella.

Paras mahdollinen maailma jätti lopulta mieleen lähinnä hämmennyksen, eikä se välttämättä suinkaan ole huono asia. Romaani on huokoinen tarina erään perheen traumasta, jota kukaan ei ole saanut käsiteltyä ja jota kaikki ovat surreet omilla tahoillaan. Jostain mistä on vaiettu pitkään, mutta jonka täytyy palata takaisin pintaan. Siinä on aineksia monenlaisiin tulkintoihin, eikä se tyhjene helposti.

Kiitos Riikalle vieraanvaraisuudesta - ja tietenkin kirjasta!

 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Otava 2016

358 sivua

Kirja saatu kustantajalta

Share

Pages