Ladataan...

 

Kaikkeen sitä joutuu. Otin alkuvuonna vastaan Helmetin lukuhaasteen, jossa tulisi lukea viisikymmentä eri kategorioihin kuuluvaa kirjaa. Sen ohjeissa painotetaan, että haaste on stressitön hyvän mielen juttu, mutta näin joulukuussa asiasta alkaa tuntea jo hieman paineita. Haastekohtiin on lukematta on ainakin viisi kirjaa, ja kaikkein vaikeimmat kohdat jäivät tietenkin viimeisiksi.

Tartuin Saara Turusen Rakkaudenhirviöön, koska lukuhaasteen Facebook-ryhmässä joku osasi kertoa, että kirjassa esiintyy Pablo Picasso. Tällä saa siis kuitattua kohdan "kirjassa mukana Pablo Picasso". Tarkkaan ottaen Picasso mainitaan kerran sivulauseessa jossain kolmensadan sivun jälkeen, mutta tässä vaiheessa vuotta ei kannata liikoja nipottaa.

Aloin lukemaan Rakkaudenhirviötä Picasson vuoksi, mutta lukiessa espanjalaiset taiteilijat pian unohtuivat. Huomasin nauttivani kirjasta siinä määrin, että annoin sen vain viedä. Asetelma on erittäin yksinkertainen mutta toimiva: On minäkertoja ja hänen kasvukertomuksensa. Ei dialogia, ei takaumia, ei monimutkaista kieltä. Kuinka riemastuttavaa!

Kertoja kuljettaa omaa elämäänsä yli 400 sivun verran. Syitä siihen, miksi nykyään tuntuu kurjalta, haetaan isovanhemmista ja sodista saakka. Kertoja on varttunut Itä-Suomessa pientaloalueella, jossa kaikki talot ovat näyttäneet samalta. Siellä häneen on iskostettu ajatus, että pitää olla kunnollinen, tavallinen ja hoitaa työnsä tunnollisesti. Pahinta olisi olla erikoinen, koska erikoisuuden palkka on häpeä.

Turusen kertoja hakee taidelukioon Helsinkiin ja myöhemmin Teatterikorkeaan. Vaikka hän toivoo Helsingistä henkistä kotia, kunnollista juurtumista ei tapahdu ja yksinäisyys jää hänen uskolliseksi seuralaisekseen. Sitä hän lähtee karistamaan myös ulkomaille, mutta kuten jokainen ulkomailla asunut tietää, ei muualtakaan löydy ihmeparannuksia omiin kipuihin.

Halveksin ikätovereitani. En halua olla osa typerää lammaslaumaa, jota joku muu ohjailee näkymättömistä. Oikeastaan haluan taas vain paeta. En tiedä minne menisin, mutta jonnekin kauas pois täältä. Ehkäpä jonnekin suurkaupunkiin, minä mietin. Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu surkeiden pikkukaupunkien asukkaaksi. Voi olla, että kuulun jonnekin muualle.

Kertojan elämää seurataan siihen saakka, kunnes hän on noin kolmekymppinen. Kirjan ainoa heikkous tuleekin vastaan juuri lopetuksessa. Turunen tuntuu pitkään etsivän kunnon loppua muttei löytävän sitä. Lopulta hän kuroo tarinan kiinni muutamalla viimeisellä sivulla. Kokemus aikuistumisesta ja hyväksynnästä jää vaillinaiseksi, mutta on toki totta, ettei elämäkään monesti tarjoile ehjiä lopetuksia.

On hauskaa tulla tähän ikään, että voi tunnistaa itsensä kirjallisuudesta. Oman ikäiset ovat ehtineet kirjoittamaan kirjoja, joiden kautta on mahdollista peilailla sitä, minkälaisessa ympäristössä on varttunut. 1980-luvulla syntyneet voivat poimia Rakkaudenhirviöstä tuttuja asioita ja kokemuksia. Meillä on toki eroja mutta myös paljon samaa: Tunnistan Turusen romaanista hykerryttävän surumielisen tunteen siitä, mitä oli olla lapsi 1980-luvun Suomessa.

 

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015

441 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 43. kirjassa mukana Pablo Picasso

Share

Ladataan...

Kuolleiden runoilijoiden kerho on sarja, jossa tutustutaan yhteen kuolleeseen runoilijaan kerran kuukaudessa hänen kuolinpäivänään. Marraskuussa vuorossa on Portugalin ylpeys Fernando Pessoa, joka päivät päättyivät 30. marraskuuta 1935.

 

Kuolema

Fernando Pessoa hakeutui sairaalaan 29. marraskuuta 1935 Lissabonissa. Hän kuoli seuraavana päivänä, ja kuolinsyyksi kirjattiin lopulta maksakirroosi. Hänen kerrotaan kirjoittaneen viimeisinä sanoinaan: "En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan."

Ennen kuolemaansa Pessoa oli ehtinyt julkaista viitisen teosta. Hän oli varjellut puista arkkua, jonka sisällöstä juuri kenelläkään ei ollut tietoa. Sieltä paljastui 25 574 sivua materiaalia, joita on yritetty käydä läpi hänen kuolemaansa jälkeen. Tämä työ on edelleen kesken.

 

Elämä

Kun Fernando Pessoa oli viisivuotias, hänen isänsä kuoli tuberkuloosiin. Vuotta myöhemmin kuoli hänen veljensä. Äiti meni uusiin naimisiin, ja perhe muutti Lissabonista Etelä-Afrikkaan. Hän alkoi kirjoittaa ja sai sillä hieman huomiotakin. Kotimaa kuitenkin kutsui, sillä hän palasi Lissaboniin opiskelmaan kirjallisuutta. Paluunsa jälkeen hän poistui Lissabonista enää harvoin.

Pessoan kirjallisuuden opinnot jäivät kesken. Hän perusti pienen kustantamon, joka meni pian konkurssiin. Jotain oli keksittävä, ja Pessoa alkoi elättää itsensä kirjeenvaihtajana ja kielenkääntäjänä. Hän alkoi myös kirjoittaa kirjallisuuslehtiin, minkä myötä hän tutustui kaupunkinsa taiteilijapiireihin. Koko ajan hän kirjoitti, mutta sai elinaikanaan vain vähän huomiota.

 

Perintö

Fernando Pessoaa pidetään yhdenä 1900-luvun merkittävistä runoilijoista ja eräänä portugalin kielen merkittävistä äänistä. Hänen lisäkseen vain harva portugalilainen kirjoittaja on saanut kansainvälistä mainetta. Portugalilaisista nykykirjailijoista toki José Saramago on maineensa ansainnut.

Pessoan kuoleman jälkeen häneltä julkaistiin proosamuotoinen Levottomuuden kirja, joka on kokoelma päiväkirjamaisia kohtauksia. Sen voi periaatteessa avata mistä kohtaa tahansa ja aloittaa lukemisen siitä. Pääteoksestaan huolimatta Pessoa on kuitenkin ennen kaikkea runoilija, eikä juonimuotoisuus koskaan tainnut olla Pessoan juttu.

Pessoan runojen omalaatuinen piirre ovat hänen käyttämänsä heteronyymit. Niitä on laskettu olevan yhteensä yli 70, ja jokaisella heistä on oma persoonansa ja tapansa tulkita maailmaa. Jos runoja oikeasti alkaa lukea, tutustuu pian esimerkiksi Richardo Reisiin ja Alberto Caeiro. Heistä on ollut ainesta lukemattomiin graduihin ja väitöskirjoihin.

Pseudonyymit, lienee suurin osa niistä, ovat kaikki omalla tavallaan surumielisiä. Näin kirjoittaa esimerkiksi Richard Reis:

The gods grant nothing more than life,
So let us reject whatever lifts us
To unbearable heights,
Eternal but flowerless.
Let our only science be to accept,
And as long as the blood in our veins still pulses
And love does not shrivel,
Let us goon
Like panes of glass: transprent to light,
Pattered by the sad rain trickling down,
Warmed by the sun,
And reflecting a little.
(käännös Richard Zenith)

 

Aiemmat Kuolleet runoilijat:

William Butler Yeats, 28.1.
Wislawa Szymborska, 1.2.
Anna Ahmatova, 5.3.
Allen Ginsberg, 5.4.
J
. L. Runeberg, 6.5.
Edith Södergran, 24.6.
Eeva-Liisa Manner, 7.7.
William Blake, 12.8.

Pablo Neruda, 23.9.
Anne Sexton, 4.10.

 

Share

Ladataan...

 

Luin jokin aika sitten Miika Nousiaisen Juurihoidon ja käännettyäni sen viimeisen sivun tahdoin lisää. Syksy on ollut sen verran vaikeaa aikaa, että Nousiaisen kirjojen humoristisuus on osunut ja uponnut. Niinpä hankin käsiini Nousiaisen Maaninkavaaran, joka oli minulta vielä lukematta. Odotin voivani käpertyä siihen kuin lämpimään, tuttuun peittoon.

Siinä missä Maaninkavaara on samanlainen kuin Miika Nousiaisen muut kirjat, se on myös erilainen. Ainakin teema on jotain muuta, sillä päällisin puolin se kertoo suomalaisesta kestävyysjuoksusta. Koulun vahtimestarina työskentelevä Martti on täysin hurahtanut kestävyysjuoksuun. Hänen omistautumisensa ei ole enää harmitonta fanitusta vaan pikemminkin uskonto. Suomen kestävyysjuoksumenestyksen romahtaminen on hänelle asia, joka vertautuu koko maan romahtamiseen.

Kympin juoksu on elämä itsessään. Siinä on kaikki elämän vaiheet. Satanen on siinä rinnalla kuin yksien liikennevalojen vaihtuminen, ihminen ei seuraavana päivänä edes muista seisseensä niissä valoissa.

Martti valmentaa täysillä poikaansa Jarkkoa juoksumenestykseen. Pojan kantti ei vain tahdo kestää isän valmennusotteita. Hän katoaa kisamatkalla Ruotsiin, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetä. Yläkouluikäinen tytär Heidi säälii isäänsä, jonka elämältä on äkkiarvaamatta kadonnut suunta, ja lupautuu isänsä valmennettavaksi. Pian läksyt pitää unohtaa, kavereiden tapaamisen perua ja kaikki muu jäädä, jotta voidaan treenata koko olemassaolon tarmolla. Vähempi ei riitä, ainakaan isän mielestä.

Martin hahmo tuntuu tutulta Miika Nousiaisen muista kirjoista. Hän on ennenkin kirjoittanut umpiniskaisista keski-ikäisistä miehistä, joille nykymaailman hömpötykset, kuten tunteista keskusteleminen, ovat vieraita. Lähin vertailukohta palasi mieleen Juurihoidosta, jonka ikimuistoinen hammaslääkärihahmo Esko on selvästi Martin sielun sukulainen. Martti on kuitenkin Eskoa traagisempi. Hän ei pysty muuttumaan vaikka jollain tasolla ymmärtää sen tarpeen.

Miika Nousiaisen Juurihoitoon ja Metsäjättiin verrattuna Maaninkavaara jää rakenteeltaan hieman ponnettomaksi. Se jää junnaamaan keskivaiheilla, ja lopetus jää pieneksi pettymykseksi. Aivan kuin viimeisen kaarteen kiihdytys olisi jäänyt ottamatta. Tämä ei tarkoita, että olisin pitänyt Maaninkavaaraa huonoa kirjana. Nousiainen on nimittäin yleensä ottaen mestari rakentamaan juonta jäsennellyn selkeästi, mutta Maaninkavaarassa hän ei tässä suhteessa yllä aivan parhaalle tasolleen.

Pienistä pettymyksistä huolimatta Maaninkavaaraa lukiessa sain silti nautiskella rauhassa tragikoomisuuden eri sävyistä ja hekotella vähän kolkosti peiton alla. Ehkä suomalaisuuteen kuuluu, että löytää elämän kurjuudestankin jotain kummalla tavalla nautinnollista.

 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Otava 2009

351 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 31. olympialaisista kertova kirja

Share

Pages