Ladataan...

 

Kömmin ylös lukupaikaltani ja laskin kirjan pöydälle. Asuinkumppanini kysyi, saitko kirjan loppuun. Sainhan minä, ja nyt tuntuu siltä, että olisin kuollut seitsemän kertaa peräkkäin.

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron kuvaa kuoleman jälkeisiä hetkiä. Alussa Ulrike putkahtaa tuonpuoleiseen ja tulee saman tien raiskatuksi. Kun uhri selviää järkytyksestään, hän huomaa olevansa valkoisessa tilassa yhdessä kuuden naisen kanssa. Naiset perustelevat tulokkaan raiskausta sillä, että hän kokisi viimeiset nautinnon hetkensä ennen tuntoaistin katoamista.

 Hänen oma kuolemansa paljastuu Ulrikelle vähitellen.

Hetken mielijohteesta Ulrike kohotti käsivarttaan ja haistoi kainaloaan, eikä siellä haissut mikään, ei paha eikä hyvä, ei hiki eikä Thierry Muglerin Angel, jota hän oli sinne epäilemättä viimeksi aamulla töihin lähtiessään sutaissut. Säälittävä lahja Hannolta, hän oli toivonut parfyymia mutta oli saanut deodoranttia. We don't stink anymore, Shlomith tokaisi Ulriken eleen huomattuaan, because we might not be alive anymore.

Kuoleman jälkeinen miljöö on mielenkiintoinen. Tyhjässä tilassa ei kauheasti ole muuta tekemistä kuin kertoa tarinoita leirinuotion ympärillä.

Lindstedt etenee avaamalla yksi kerrallaan kunkin kuolleen elämää. Eniten hän keskittyy New Yorkissa asuneeseen performanssitaiteilija Shlomithiin, jonka laihdutti itsensä taiteen nimissä vakavan alipainon rajoille. Muista mainittakoon vaikkapa venäläinen alkoholisti Polina, senegalilainen huumeiden salakuljettaja Maimuna ja ranskalainen kaksosia odottava Nina, jonka mies petti häntä toisen naisen kanssa.

Koko H kirjoitti taannoin siitä, että hänen mielestään Oneiron edustaa kulttuurista omimista. Näkökulma on tärkeä, mutten ollut kritiikin kanssa täysin samaa mieltä. Sen sijaan koin hieman häiritsevänä eri kansallisuuksia edustaneiden naisten stereotyyppisyyden: Miksi venäläinen nainen kuolee viinaan ja miksi ranskalaista naista petetään? Miksi roolit eivät olisi voineet olla vaikka päinvastoin?

Naisten elämissä on ollut monenlaisia koettelemuksia, eikä kenelläkään asiat ole niin sanotusti menneet putkeen. Niinhän se yleensäkin menee, mutta koska naisten kuolinsyytkin ovat yhtä syöpäkuolemaa lukuunottamatta hieman eriskummallisia, kuoleman jälkeiseen on ilmeisesti valikoitunut vain tietynlaisia naisia - sellaisia, joita etenkin miehet ovat kohdelleet kaltoin ja jotka eivät ole löytäneet kovin tasapainoista tapaa olla olemassa. Kukaan kirjan henkilöistä ei varsinaisesti kupsahtanut vanhainkodissa pitkän ja onnellisen elämän päätteeksi.

Lindstedtin kieli on omaperäistä, ja ilmaisu vaikuttaa hyvin hiotulta. Kerrontaa katkovat erilaiset tekstityypit, kuten uutispätkät ja kirjeet. Kokonaisuus porskuttaa mukavasti eteenpäin, ja kirjaa on miellyttävä lukea. Vaikka sävy on tietoisen korkeakirjallinen ja viittauksia heitellään sinne sun tänne, pieni huumori keventää mukavasti kokonaisuutta. Kirja tuntuu ehkä universaalin aihepiirinsä vuoksi maailmankirjallisuudelta, ja käännösoikeudet onkin tähän mennessä myyty kuuteen eri maahan.

Lopulta Oneiron jätti omaan suuhuni vähän epämääräisen jälkimaun. Olin toisaalta vaikuttunut mutta toisaalta yritän yhä päästä selville siitä, mitä Lindstedt oikeastaan tahtoi kirjallaan sanoa. Kaikki kuolemme, kaikki varmasti sen tiedämme. Kaikki elämme enemmän tai vähemmän tyylipuhtaasti, sekään ei luultavasti ole kenellekään vierasta. Että mitä uutta tästä sain? En oikein tiedä. Mahdollisesti muistutuksen siitä, että elämän voi nähdä taideteoksena, kuten Shlomithin kohdalla sanoitetaan.

Ehkä Oneiron on yksinkertaisesti niitä kirjoja, jotka vaativat useampia lukukertoja.

 

Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015

440 sivua

Lainattu työkaverilta