Ladataan...

 

Tyhjensin vastikään vaatekaappini ja karsin pois kaiken, joka oli rikki tai jota en syystä tai toisesta ole käyttänyt. Siitä tuli huono omatunto. Halpaketjujen vaatteet ovat kuluttaneet luonnonvaroja, ja niiden tekijöiden työskentelyolosuhteet ovat jättäneet toivomisen varaa. Eikö minun pitäisi kantaa vastuuni ja parantaa toimintaani?

Hankin morkkista potien käsiini Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Sen alkuosa erittelee globaalin vaateteollisuuden ongelmia. Jos on yhtään seurannut maailman menoa, faktat eivät tule uusina. Monissa Aasian maissa vaatetehtaiden päästöt kipataan suoraan vesistöihin, halpaketjujen vaatteet tehdään nopeasti ja huonoissa olosuhteissa.  Vaateita ei tehdä kestämään vaan hajoamaan, jotta ihmiset palaisivat pian kaupoille ja ostaisivat taas uutta.

Faktojen erittelyn jälkeen päästään kirjan antoisampaan osaan: siihen, mitä voisimme tehdä toisin. Rinna Saramäki antaa käytännönläheisiä ohjeita siitä, miten voisi löytää oman tyylinsä ja hankkia harkiten vain siihen sopivia vaatteita. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta koin että sain kirjasta konkreettisia välineitä, joiden avulla voin jatkossa toimia aiempaa kestävämmin.

Esimerkiksi vaatteiden materiaalien tarkistaminen on helppoa, koska niiden pitää lain mukaan lukea vaatteen pesulapussa. Jos opettelee yksinkertaiset perusasiat eri kuiduista ja niiden ominaisuuksista, on jo varsin pitkällä oman hyvän mielen vaatekaappinsa rakentamisessa. Miksi ostaa vaatteita, jotka näyttävät hetken hyviltä kaupan henkarissa mutta menettävät pian viehätyksensä?

Vaatteiden ja niiden ostamisen pitäisi kuitenkin olla järkiperäinen asia, eikä kaikkien hetken mielihalujen seurailemista.

Se, että vaatteet ovat pitkälti emotionaalinen juttu, ei tarkoita sitä, että niihin pitäisi suhtautua holtittomasti, päätäpahkaisesti säntäillen ja vailla mitään tolkkua. Sama kääntäen: järkevä suhtautuminen vaatteisiin ja niiden hankintaan ei tarkoita sitä, että joutuisi luopumaan siitä ilosta, joka kauniit ja juuri itselle sopivat vaatteet antavat.

Onneksi on olemassa ‒ ja tulee koko ajan lisää ‒ vaatemerkkejä, jotka välittävät kestävyydestä ja eettisyydestä. Ei ole mikään pakko mennä halpaketjuun vaan voi asioida esimerkiksi kotimaisten suunnittelijoiden liikkeissä. Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen suomalainen käyttää noin 1500 euroa vuodessa vaatteisiin. Ihan yhtä hyvin sillä voi ostaa vähemmän laadukkaita vaatteita, jotka kestävät pidempään, kuin enemmän laaduttomia. Sen ymmärtää jopa humanistin yksinkertaisella matematiikalla.

Ehkä tämä on karu ajatus, mutta olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä minusta kuolemani jälkeen jää jäljelle. Vaikka olisi koko elämänsä vältellyt kaappien siivousta, joku sen kuitenkin joutuu lopulta tekemään. Toivon jälkipolvien vuoksi, että lähtöni jälkeen kaapeistani löytyisi vähän laadukkaita asioita sen sijaan, että ne pursuaisivat nuhjaantunutta akryyliä ja epämäärisiä muotivillityksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Hyvällä tuurilla vaatteistani voisi näin jonain päivänä olla iloa vielä muillekin.

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Atena 2013

300 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä sinä haluat oppia

Share

Ladataan...

 

Paitsi että pidän kirjojen lukemista ja viinilasillisen siemailusta kotisohvalla, olen myös melkoisen innokas juoksija. Harrastus ei ole erityisen vanha vaan aloitin juoksemisen noin vuosi sitten - aloitettuani ja lopetettuani sen ensin moneen kertaan vuosien varrella. Tällä kertaa olen kuitenkin ollut sen verran sinnikäs, että olen saanut puskettua vaikeiden ensimmäisten kuukausien läpi ja juokseminen on nykyään jo suorastaan mukavaa. Ensi lauantaina olen menossa ensimmäistä kertaa juoksemaan kymppiä Midnight Runiin. Wohoo!

Vaikka toisinaan kaipailen tietoa ja vertaistukea lenkkipoluille, juoksuaiheisten lehtien ja verkkosivujen maailma on monesti masentava. En jaksa lukea keskusteluja siitä, kuinka juoksuaikaa nopeutetaan muutamilla sekunneilla tai kuinka palautumista tehostetaan tarkoilla metodeilla. Juoksentelen ihan vaan sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Siksi Sofia Kilpikiven Maratonmimmi tuntuikin mukavalta kirjalöydöltä: se suhtautuu juoksemiseen rennolla otteella, joka on osalle tuttua myös Kilpikiven Fitness Führer -blogista.

Sofia Kilpikivi kirjoittaa juoksemisesta raikkaan ironisesti ja kuljettaa läpi kirjan ajatusta, jonka mukaan kuka tahansa joka juoksee on juoksija. Tavallista pulliaista ei vieraannuteta teknisellä höpinällä, vaan kirjassa otetaan esille muun muassa oikea pukeutuminen, juoksemisen ja muun elämän yhdistäminen sekä juoksutapahtumaan valmistautuminen. Suhteellisen uutena juoksuharrastajana on kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, tarvitseeko useampia juoksukenkiä vai pärjääkö yhdellä parilla.

Sofia Kilpikivi heittää kirjassa persoonansa peliin. Hän kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan, ja kirjan kuvituksena on runsaasti kuvia hänen omista kuva-albumeistaan. Kuvamateriaali voisi olla laadukkaampaa, mutta toisaalta suttuisetkin kotialbumikuvat tuovat ehkä kirjaan samaistuttavuutta. Tämä ei ole mitään siloiteltua editorial lifestyle -kamaa. Juoksemisen motivaatio ei kirjassa muutenkaan synny painonhallinnasta tai halusta elää jotenkin tasapainoisen upeaa elämää.

Kirja on ensisijaisesti suunnattu naisille, jotka vasta aloittelevat juoksuharrastustaan. Se asettaa kuitenkin kunnianhimoiseksi tavoitteeksi maratonin. Innostavat tavoitteet ovat toki hyvästä, mutten itse ajattele, että jokaisen sunnuntaijuoksijan pitäisi tähdätä maratonille. Ehkä ainakin alkuunsa esimerkiksi vitosen, kympin tai puolimaratonin juoksemisessa on jo ihan tarpeeksi tavoitetta. Pienemmällä tavoittella liikkeelle lähtevä saavuttaa maalinsa nopeammin ja voi vaikka ensi vuonna taas tähdätä pidemmälle tai nopeammin. Itsekin olen jo vähän haaveillut puolimaratonista ensi vuonna.

Kilpikivelle juokseminen tuntuu olevan myös feministinen teko. On erityisen mielenkiintoista lukea esimerkiksi siitä, kuinka naiset eivät saaneet 1980-luvulla osallistua maratontapahtumiin ja muutama aktivisti meni naamioituneena silti juoksemaan. En myöskään tiennyt sitä, että Etelä-Euroopassa juoksevia naisia saatetaan katsoa ihmetellen, sillä juoksua ei pidetä naisille sopivana harrastuksena. Katukuvassa juokseekin lähinnä miehiä ja harvoja naisia, joiden tausta on monesti Pohjois-Euroopassa. Ehkä saan itseni puskettua syksyn lenkeille ajatellen, että teen suurta feminististä tekoa lähtiessään ulos räntäsateeseen.

 

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi - Askelmerkit sohvalta maaliin

Tammi 2016

192 sivua

Lainattu kirjastosta

Share

Ladataan...

 

Björn Wahlroosin epävirallinen elämäkerta oli vastikään ilmestynyt. Oli vuosi 2013, ja olin lähtenyt Tampereelle junalla aamuvarhain, koska osallistuin töiden puolesta historian ja yhteiskuntaopin opettajien kevätpäiville. Sillä kertaa päivien teemana oli talous, ja järjestäjät olivat jotenkin onnistuneet hankkimaan puhujaksi Björn Wahlroosin. En enää muista mistä Wahlroos tarkalleen ottaen puhui, mutta pakko myöntää, että hän teki minuun vaikutuksen. Vaikka hänen sanomastaan olisi erimieltä, hän on joka tapauksessa karismaattinen puhuja.

Tuomo Pietiläisen ja työryhmän laatimasta Wahlroosin epävirallisesta elämäkerrasta kirjoitettiin sen ilmestyessä paljon, mutta näin pari vuotta myöhemmin tomu on laskeutunut. Pietiläinen toimi vuoden verran journalistiikan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistolla, ja hänen tutkivan journalismin kurssillaan ryhmä opiskelijoita kaivoi vuoden verran tietoja Wahlroosin eri elämänvaiheista. Löydökset koottiin Pietiläisen johdolla kirjaksi. Tämä tehtiin ilman yhteistyötä Wahlroosin kanssa, eikä kirjan päähenkilö ole kommentoinut sitä julkisuudessa millään tavalla.

Suoritin vastikään johtamisen perusteiden kurssia kauppakorkeassa, ja suorittamiseen kuului kirja-analyysin tekeminen jostain kirjalistassa olevasta kirjasta. Kun näin listalla Wahlroosin elämäkerran, muistin tapauksen Tampereelta ja tartuin siihen miettimättä asiaa toiste. Kirjoitin sitten analyysia siitä, miksi Wahlroos on noussut finanssimaailman huipulle. Siitä kirjoittaminen oli oikeastaan antoisaa, sillä Wahlroos antaa ajateltavaa. Omassa häpeilemättömässä elitismissään hän on varsinainen kummajainen suomalaisessa yritysmaailmassa.

 

 

Björn Wahlroos on syntynyt suomenruotsalaiseen ankkalampeen, mutta hänen isänsä on ollut alkoholisoitunut valtiovarainministeriön kansliapäällikkö. Vaikka lapsuus oli yläluokkainen, täysin särötön se ei ole ollut. Wahlroosin teini-iän taistoalaisuudesta on mainittu usein julkisuudesta, mutta vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, miten hän hylkäsi aatteen ja löysi markkinatalouden. Nykyään on ehkä vaikeampaa kuvitella oikeistolaisempaa ja markkinahenkisempää suomalaista kuin Wahlroos.

Wahlroos oli lahjakas ja sattui perehtymään rahoitukseen, ennen kuin se varsinaisesti löi itsensä läpi suomalaisissa yliopistoissa. Siksi hän erottui muista pankkien nuorista lahjakkuuksista. Näihin aikoihin 1980-luvulla pankit olivat vasta vapautumassa valtion sääntelystä, joten uudenlaiselle markkinalähtöiselle ajattelulle oli todella tilausta. Toisaalta Wahlroos ei ole sössinyt asioitaan tekemällä huonoja kauppoja tai jäämällä kiinni esimerkiksi veronkierrosta tai sisäpiirikaupoista.

Jos yhtään kiinnostaa talous, pankit tai ylipäätään yläluokkaisuus, Wahlroosin elämäkerta ei ole hassumpaa luettavaa. Sitä kannattaa lukea aihettaan laveammasta näkökulmasta ja miettiä, mitä Björn Wahlroosin menestys kertoo ylipäätään yhteiskunnasta. Esipuheessa kanustetaan miettimään sitä, minkälaiset ihmiset nousevat hyvin vaikutusvaltaisiin asemiin ja miten se tapahtuu. Ei ole lainkaan yhdentekevää, ketkä käyttävät valtaa maan suurimmissa yrityksissä.

Kun yli parikymmentä opiskelijaa kirjoittaa tekstejä, niiden yhteensovittaminen on vaikeaa, pahimmillaan helvetillistä. Muutamat opiskelijoista saivat tehtäväkseen toimittaa kirjan tekstejä, ja siihen on luultavasti palanut mieletön määrä aikaa. Lopputulos on kuitenkin tyyliltään varsin yhtenäinen. Muutamassa kohdassa kiinnitin huomiota pieniin rikkoihin, mutta ne eivät liiemmin häirinneet lukukokemusta. Työryhmä on tehnyt hyvää työtä arkistoja tonkimalla ja ihmisiä tapaamalla.

 

Tuomo Pietiläinen ja tutkiva työryhmä: Wahlroo$ - Epävirallinen elämäkerta

Into 2013

432 sivua

Lainattu kirjastosta

 

Share

Pages