Kuka saa juosta 100+ km polkujuoksukisoja?

Vastaus: Suomessa tällä hetkellä kuka tahansa, sen kun ilmoittautuu ja lähtee kisaan mukaan. (Muokkaus: Vaarojen maratonin 130 kilometrin matkalle on vaatimuksena aiemmin suoritettu yli 80 kilometrin polkujuoksu)

Muille nykyisille Suomessa järjestettäville yli sadan kilometrin polkujuoksukisoille ei siis ole mitään ennakkokarsintaa tai esimerkiksi vaatimusta lyhyemmän matkan, esim. 55 kilometrin tai vaikkapa 80 kilometrin, suorittamisesta. 

Kyseisestä aiheesta keskusteltiin hetki sitten varsin monipolvisesti juoksuun liittyvässä Facebook-ryhmässä. Tässä postauksessani en ota kantaa tai peilaa kyseistä keskustelua, vaan kerron omia ajatuksiani ja kasvuani juoksun harrastajana aiheeseen liittyen.

Minä en lähde yli sadan kilometrin polkukisaan, en vielä, en ehkä koskaan. Haaveilen silti suuresti (yli-innostuksestani hieman kyseenalainen postaus... täällä), mutta elämän realiteetit saattavat rajoittaa haaveen toteuttamista vielä vuositolkulla, ehkä loputtomiin. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että viime aikojen polkujuoksuinnostuksessa vauhtisokeus iski minuunkin, kuvitelmissani juoksin jo ensi vuonna tuplahäsän ( Ylläs 30km perjantaina ja Pallas Hetta 55km lauantaina) tuosta noin vain ja sitä seuraavana vuonna olin juoksevinani koko Ylläs Pallas Hetta- matkan (134km) tyylikkäästi maaliin...

Ennen Karhunkierros 53 kilometrin matkaa olin tänä vuonna juossut lähes 1100 kilometriä ja näin kuluttanut aikaakin reilu 136 tuntia juoksuun. Olin mielestäni treenannut hyvinkin riittävästi, mutta silti sain juoksijan polven ja sitä parantelin kesäkuun, jonkun verran parantelen yhä edelleen. Toisaalta, tuosta juoksijan polven parantelusta ja koko rasitusvammasta olen oppinut paljon itsestäni juoksijana ja tajunnut yhä selvemmin sen, että juokseminen on nautinto, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Yhtäkään juoksukilometriä en voi ottaa itsestäänselvyytenä ja nöyränä riemuitsen kropastani, joka antaa minun harrastaa juoksua.

Täällä hetkellä kestävyysurheilupohjani on vielä niin olematon (kolmisen vuotta), että kunnioituksesta omaa kroppaani ja terveyttäni kohtaan en missään tapauksessa halua lähteä repimään itseäni liian vähäisellä valmistautumisella noihin hurjiin 100+ kilometreihin. Yksi liian rankka ja pitkä kisa voi pilata koko loppuvuoden juoksut, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämän juoksut. 

Ja silti, vaikka kisaan olisi valmistautunut pitkään ja huolellisesti, kaikkien kestävyysurheilun taiteen sääntöjen mukaan, matka voi jäädä kesken, kunto pettää, tankkaus epäonnistua tai kroppa rikkoutua. Se riski on ehkä joskus loppujen lopuksi otettava, jos mielii todella pitkille matkoille. Jos sinne asti joskus pääsen, haluan kuitenkin olla varma siitä, että matka ei lopu kesken liian vähäisen harjoittelun vuoksi.

Tai joskus sitä miettii, että jos tuokin, niin kyllä kai minäkin... ei se kuitenkaan niin mene. Toisten urheilutaustaa ei useinkaan tiedä ja vertailu jonkun toisen kuntotasoon tai saavutuksiin on turhaa. Minä en juokse yhtään askelta toisten treeneillä tai treenamatta jättämisillä, kisassa merkitsee vain ja ainoastaan se, miten olen itse treenannut, kuinka hyvin olen itse valmistautunut henkisesti ja fyysisesti kisaan.

Ultrajuoksuun liittyen löysin mielenkiintoisen henkilökuva-artikkelin ultrajuoksija Aku Kopakkalasta ja polkujuoksusta löytyy paljon tietoa osoitteesta trailrunning.fi

Nautinnollisia juoksukilometrejä!

P.s. Jos oikeasti mietit, millä treenimäärällä uskaltaisit lähteä koittamaan yli sadan kilometrin polkukisaa, niin suosittelen lämpimästi kyselemään vinkkejä sellaiselta juoksijalta, joka on matkan suorittanut.

Seuraa: blogit.fibloglovin'FacebookInstagram

Share

Kommentit

Hymyileoletupea

Olen samaa mieltä - kaikesta :D Aika hyvin kirjoitit tuohon kaiken sen, mitä olen viimeaikoina pohdiskellut/vähän käynyt läpikin. Tuollainen +100 vaatii ihan älyttömästi pohjatyötä, jotta matkan pääsee läpi ja kroppa voi palautua siitä inhimillisessä ajassa. Toki matkaa voi yrittää lähteä rykimään läpi muutamankin vuoden juoksuhistorialla, jos ei niin haittaa, mitä sen jälkeen tapahtuu :D Mutta itse olen kallistunut nyt sille kannalle, että nuo kisat tulevat jatkossa olemaan mulle (ja puhun tässä nyt huomattavasti lyhyemmistä matkoista) nimenomaan niitä harjoittelun mausteita ja treenaan enemmin pysyäkseni hyvässä kunnossa ja vahvana joka päivä kuin jotakin yhtä kisaa varten. Tällä hetkellä, kun olen joutunut telakalle juoksusta, osaan todellakin arvostaa jokaista kilometria kivuttomalla kropalla. Olen herännyt toden teolla siihenkin, että ei ole tarvetta todistella kenellekään mitään enää. Tavoitteena on tehdä asioita niin, että rakennan, enkä hajoita. Hajoittamaan pystyy hetkessä. Rakentaminen taas ottaa aikansa. Voi mennä vuosikausia päästä oikeasti sellaiseen kuntoon, että on rahkeita edes noille +50 matkoille. Ehkä kaiken ydin on siinä, että osaa nauttia siitä ajasta, minkä tuo rakentaminen ottaa. Koska kuitenkin se taitaa olla elämänmittainen juttu. 

Maijaliisa

Juuri näin <3 Kiteytit tuossa kommentissasi täydellisesti minun jorinat :) 

poppis

Yhdyn kirjoitukseesi! Olen pohtinut itsekseni samoja asioita.

17 vuoden asfalttimaratonkokemuksella (on-off -treenausta fiiliksellä ja tavoitteellisesti) en katso olevani valmis missään nimessä tunturiultrille, oli matka kuinka lyhyt hyvänsä. Vaikka tunturiultrat ovatkin haaveissani, näen itseni sittenkin niissä maisemissa vaeltamassa perheeni kanssa rinkat selässä. 

Uskon jossain vaiheessa juoksevani 100 kilometriä, mutta teen sen joko asfaltilla tai urheilukenttää kiertäen. Sen aika on siinä vaiheessa, kun kaipaan juoksuharrastukseeni lisäbuustia. Toistaiseksi maratoneissa on mulle tällä pohjalla tarpeeksi tekemistä. 

Kommentoi