Stressipisteet tapissa

Elämän stressipisteet pamahti totaalisen tappiin tällä viimeisellä maratoniin valmistavalla viikolla. Yllättäviä uutisia, surullisia ja haastavia, tuli monelta suunnalta. Ajatukset on ollut vaikea pitää kasassa saati sitten suunnata niitä maratonille.

Tankkaus on mennyt siinä sivussa päin honkia, yritystä on kuitenkin ollut. Hiilihydraatteja olen syönyt enemmän (pöhö) ja vettä olen yrittänyt juoda selvästi enemmän (vessassa saa ravata yhtenään). Koska treenejä ei tälle viikolle ole tullut suunnitelmankaan mukaan juuri minkään verran, toivon että tämä sinne päin oleva tankkaus auttaa edes vähän...

 

Lauantaina, siis huomenna (apua!!!) lähden juoksemaan maratonia asenteella - pakko saada hetki taukoa tästä kaikesta, polttava tarve päästä omaan kuplaan, juoksemaan. Tällä asenteella saattaa mennä koko juoksu hyvinkin pilalle. Voi olla, että juoksen ensimmäiset viisi kilometriä niin lujaa kuin koneesta lähtee ja jään siihen parkumaan (todennäköisin vaihtoehto)... Mutta olisko tässä tilanteessa noista jäniksistä apua? Juoksen aina alun liian lujaa ja hyydyn loppua kohden, joten olisko mitään mieltä lähteä nytkin himpun verran liian lujaan kyytiin (3:45 jänikset) vai himmailla alku (4:00 jänikset) ja yrittää sitten kiriä? Tavoite olisi kuitenkin alle neljään tuntiin mennä. Tällä tunnelatauksella myös viiden tunnin juoksu on kuitenkin täysin mahdollinen...

 

Sain muutaman erittäin järkevän kommentin tuosta jänispohdiskelusta ja kisasuunnitelmaksi alkaa muotoutua se, että liimaudun neljän tunnin jänisten kantaan alkumatkasta ja kiihdytän tahtia sitten viimeisten viiden - seitsämän kilometrin aikana, jos siltä tuntuu. Nyt on juuri ehdottoman tärkeää saada sitä himmausapua jäniksiltä, koska muuten matka saattaa jäädä kesken. Ennätysjuoskua en lähde tavoittelemaan, lähden juoksemaan itselleni, tekemään surutyötä.

Todellakin tuntuu siltä, että juoksen päästäkseni karkuun tätä kaikkea elämän haasteellisuutta, murhetta ja ikävää. En koe, että se on väärin. Tarvitsen aikaa itselleni, omille ajatuksilleni tai ehkä jopa sille etten ajattelisi muuta kuin juoksemista, jalan siirtämistä toisen eteen, lantion asentoa, käsien liikettä, oman kehon tuntemuksia. Tuntuu, että on aivan pakko päästä hetkeksi juoksemaan karkuun ja palata sen jälkeen takaisin katsomaan kokonaisuutta. 

 

 Ei mennyt tämä maratoniin valmistautuminen suunnitelmien mukaan, mutta sitä se elämä on <3

 

- Maijaliisa

 

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.