Vaarojen valloitus, hyppy tuntemattomaan!

Istun kotisohvalla turvonneet jalkaterät ylhäällä ja ihmettelen lauantain taivalta. Jokainen, joka tuolle matkalle lähti oli voittaja, oli lopputulos sitten mikä tahansa.

Vaarojen Maraton, oman mittarini mukaan matkaa kertyi 43 kilometriä ja nuosumetrejä kisajärjestäjän mukaan 1600. Maratonaikaani suhteutettuna minun olisi pitänyt selvitä matkasta 6-7 tuntiin, mutta toisin kävi... silti Vaarojen ensikertalaisena, matkan vaikeudet voittaneena, olo maalissa oli aika käsittämätön, en ole sitä oikein vieläkään sisäistänyt.

Edelliset pari viikkoa olen yrittänyt taistella flunssaa vastaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Keskiviikkona alkoi yskä vaivata ja torstaina olin jo lähes äänetön. Vointi oli koko ajan hyvä, ei kuumetta tai lihaskipuja, ei juurikaan edes nuhaa, mutta ääni lähti. Koko reissu alkoi mietityttää, mutta kun muita oireita yskää lukuun ottamatta ei tullut, lähdin kuitenkin juoksuporukan (Hillers Trail Running Club) mukana Kolille. Vielä Kolilla kuulostelin edellisen illan ja aamun olotilaa. Kun kaikki muuten vaikutti olevan kunnossa, päätin lähteä juoksemaan sillä asenteella, että jos oireita tulee lisää, niin jätän kisan kesken. Matkan varrella yskä vaivasi, mutta yskähän lähtee yskimällä... jossakin vaiheessa hengitys alkoi omaankin korvaan kuulostaa aika karmivalta, lähinnä mieleen nousi astamakohtauksen saanut tupakoitsija, mutta kun muutaman yskäisyn jälkeen ilma taas kulki vapaammin, matka sai jatkua. Ja jatkuihan se, maaliin asti. 

Lähtö ja ensimmäinen puolikas

Aamulla saavuimme mökiltä kisapaikalle kahdeksan jälkeen ja autossa aloin jännittää reissua oikein toden teolla. Kurkun tilanne oli yksi huolenaihe, mutta myös matka, joka oli hyppy tuntemattomaan. Huomasin, että en ollut ehtinyt viikon huolien ja kiireiden keskellä valmistautua kisaan ja nyt se tuntui kostautuvan hillittömänä jännityksenä, vessassakin piti ravata yhtenään. Onneksi älysimme käydä katsomassa Sokos hotellin vessatilanteen, luontokeskuksen puolella jono oli vallan hulppea, kun taas hotellin puolella vessat olivat tyhjillään (pikku vinkki ensi vuodelle). Startissa olin muutamaa minuuttia ennen pamausta ja eikun matkaan.

Alkumatka oli varsin mukavasti juostavaa polkua ja 3,5 kilometrin kohdalla oltiin jo yllättäen Mäkrän päällä. Nousu Mäkrälle ei ollut ollenkaan niin rankka kuin olin kuvittellut, ehkäpä siksi, että se oli niin alkumatkasta eikä nousu ollut niin pitkä kuin olin luullut (loppumatkasta noita loputtomilta tuntuvia ylämäkiä sitten riittikin). Mäkrän päällä, kaltevalla kalliopinnalla, intouduin hieman ihastelemaan maisemia juostessa ja siinä samassa vedinkin osittaiset lipat vasemmalle polvelle. Onneksi maakosketus oli kohtuullisen hellä eikä vaurioita tullut. Mäkrältä alas lasketellessa huomasin olevani alamäissä monia muita vauhdikkaampi ja osan mäkiä päästelin menemään metsän puolelta letkoja ohitellessani. Hiekkatiepätkillä maastossa hitaammin edenneet juoksijat kuitenkin saavuttavat minua, ylämäistä puhumattakaan...

Vesistön ylitykseen tultaessa (vene- tai lauttakyyti salmen yli) olin oikein hyvissä voimissa ja siitä olikin enää lyhyt matka Kiviniemen huoltopisteeseen (n. 18 km). Matkan aikana olin juonut rakosta urheilujuomaa, jonkun verran elektrolyyttijuomaa, syönyt PowerGelin kolakarkkeja ja muutaman suolatabletin. Huoltopisteellä join haaleaa vettä ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa sain kotijoukoilta viestin, että väliaika näyttää hyvältä, mikä olo? Kirjoitin vastauksen hiekkatienpätkällä: "Ok, tuntuu jo mutta hyvin menee". Vähän tämän jälkeen sain hetkeksi seurakseni iloisen juoksijan, joka oli oikein tyytyväinen juoksuunsa ja sanoi ajatelleensa olevansa puolimatkassa noin kolmen ja puolen tunnin paikkeilla, mutta olikin juossut matkan kolmeen tuntiin. Siinä vaiheessa tajusin, että en ollut edes ajatellut mihin aikaan ja missä kohtaa reittiä minun pitäisi olla, jos aikoisin juosta koko matkan vaikkapa kuuteen ja puoleen tuntiin... Valmistautuminen kisaan oli todellakin ollut aivan surkeaa. Puolimatkassa (21.5 km) olin siis kuitenkin loistavaan aikaan 3:08:36 ja vähän jo elättelin toiveita, että selviän tästä reissusta jokseenkin kunnialla. Vähänpä tiesin siitä mitä oli tulossa... Jälkeenpäin on helppo sanoa, että vedin alun näköjään aivan liian lujaa omaan kuntooni ja vointiini nähden.

Toinen puolikas ja maaliin

Kuten lopussa olevasta Polar Flown käppyrästä näkee, matka vähän niinkuin alkoi kunnolla vasta tuosta puolesta matkasta. Vaikka alkupuoliskollakin oli ollut märkiä kallioita, juurakkoa ja suota, niin ei se kyllä ollut juuri mitään loppumatkan kuravelliin, kuravellin alta hyökkäävään liukkaaseen kallioon ja juurakkoon sekä polveen asti upottavaan suohon verrattuna. Kaiken tämän lisäksi loppupuoliskon nousut Ryläykselle, Peiponpellon huollon jälkeiset jyrkät nousut ja laskut sekä vielä aivan lopun kahden kilometrin nousu satamasta maaliin olivat kyllä jotakin, mitä en ole koskaan ennen kokenut! 

Ryläyksen jälkeen kuvittelin huollon tulevan aivan hetkenä minä hyvänsä mutta sinne olikin aivan liian paljon matkaa minulle. Tässä vaiheessa alkoi olla jo nälkä ja odottelin huoltoa, koska siellä vasta ottaisin repun selästä ja kaivaisin suklaat takataskusta, virhe. Evästä olisi pitänyt saada heti. Peiponpellon huoltoon saapuessani, noin 32 kilometrin kohdalla, kiskoin siis repusta muutaman suklaapalan evääksi ja mietin, että mitähän ***a mie täällä oikein teen. Matkan teko ei napannut enää pätkääkään ja kaikki into koko juoksemisesta oli kadonnut. Energiat oli täysin nollissa, mutta niinpä vain pistelin taas vesimukin jälkeen jalkaa toisen eteen ja eikun ylämäkeen... Alamäissä ja tasaisella sain itseni juoksemaan mutta noissa hillittömissä ylämäissä olin aivan toivoton ja porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, kävellen! Siinäpä ei auttanut muu kuin käheällä äänellä pihistä tsempit hurjille tyypeille, kun itse ei pystynyt mihinkään. Yhdellä noista lukuisista lopun jyrkistä alamäistä saavutin toisen naisen, jonka matkaa hidastivat krampit. Tarjosin hänelle suolatabletin ja hetken päästä hänestä ei näkynyt kuin varjo vain :). Jospa itsekin olisin saanut jostakin paukkuja, mutta ei, meikäläisen eväät oli syöty tai ehkäpä paremminkin jäänyt syömättä. 

Ja jos se ylämäkiosuus olisikin loppunut siihen Ryläykseen, mutta ehei, ei todellakaan! Yleensä en kuuntele musiikkia polkukisoissa, mutta kun neljän polun risteyksessä, noin 34 kilometrin kohdalla tuli 10 kilometrin kyltti maaliin ja alkoi pitkä ylämäkiosuus, tempaisin kuulokkeet korville ja ulkoistin itseni ja mieleni koko kisasta. Keskityin kuuntelemaan musiikkia, jotta ylipäänsä sain itseni eteenpäin. Kun satamasta käännyttiin kohti ylämäkeä, tuskailin jollekin kannustajalle, että tästäkö se kolmen kilometrin ylämäki nyt alkaa? Johon hän riemastuneena vastasi ettei ylämäki ole kuin kaksi kilometriä. Jotenkin tuossa vaiheessa tämäkään tieto ei juuri lohduttanut... Ylämäessä minut saavutti toinen ensikertalainen, jonka kanssa yhdessä ihmettelimme tovin sitä, että päättyyköhän tämä ylämäki koskaan. Maaliin 500 metriä ja tunkkaus vain jatkuu, aloin olla jo aivan epätoivoinen -  maaliin 200 metriä eikä loppua ylämäelle näy, sitten aivan yhtäkkiä maalikaari ilmestyi eteeni! 

Maaliin saavuin juosten aikaan 7:16:06! Nyt jälkeenpäin loppuaika tuntuu taisteluvoitolta! Raahauduin penkille keräilemään itseäni, vointi oli hetken todella huono ja olin yskiä sekä keuhkoni että vähäiset syömiseni ulos. Molemmat pysyivät kuin ihmeen kaupalla kuitenkin sisälläni ja vähitellen pääsin jopa niin hyvin maalifiiliksiin, että sain jonkun urhean toimitsijan nappaamaan itsestäni kuvan :) Koska jos se ei ole somessa sitä ei ole tapahtunut :D

Vaarojen Maratonin sivuilla varoitellaan reitin haasteellisuudesta useaan otteeseen eikä todellakaan suotta! Täytyy kyllä todeta, että en ollut ollenkaan varautunut näin rankkaan rypistykseen, vaikka olin nuo varoituksetkin lukenut. Tämän hetkisen elämäntilanteen huomioon ottaen, en ollut psyykkisesti enkä fyysisesti valmis tähän koitokseen, mutta siksipä juuri alan koko ajan olla ylpeämpi ja onnellisempi saavutuksestani! 

Näihin voittajafiiliksiin on hyvä päättää tämä raporttini sohvannurkasta tähän :) 

- Maijaliisa 

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram, Twitter

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Onneksi olkoon! Todellinen taisteluvoitto! Hoen tätä joka paikassa, mutta tuonne on kyllä pakko päästä ensi vuonna. :D

Maijaliisa

Kiitos <3 On se kyllä aikamoinen... :D

Salla76 (Ei varmistettu) http://juostenolenjoperilla.blogspot.fi

Kylläpä elävästi kuvaat taisteluasi kohti voittoa! Onneksi olkoon! Raidan kertomuksen ja tämän luettuani alan olle yhä varmempi, että tuonne on päästävä :)

Maijaliisa

Kiitos <3 Olihan se todellakin aivan uskomaton kokemus! Matkalla ei aivan siltä joka hetki tuntunut, mutta kyllä taisteluvoitto tuntuu näin jälkeenpäin mahtavalta :)

Satu / juoksuaskeleet (Ei varmistettu) http://juoksuaskeleet.blogspot.fi

Taisteluvoitto. Onnittelut! Upea rapsa myös, pääsi tunnelmaan. :)

Maijaliisa

Kiitos <3 Ja noita tunnelmiahan riitti :D

Raita / Lenkillä pilkkujen kanssa (Ei varmistettu) https://pilkkujenkanssa.blogspot.fi/

Huh, mikä retki! Yhden miehen kanssa juttelin paluutaksissa, hän oli keskeyttänyt, kun kisaa edeltävän sairastelun vuoksi voimat olivat olleet ihan poissa. Sinulla on lisäksi ilmeisesti raskas vaihe elämässä menossa, sillä on iso vaikutus. Fyysisessä rasituksessa on kuitenkin maagista se, että kun tuntuu pahalta, niin tuntuu samalla hyvältä, viimeistään jälkeenpäin. Hienosti taisteltu, isot onnittelut! &lt;3

Maijaliisa

Kiitos Raita <3 Olihan noita haasteita jo etukäteen lykätty yllin kyllin elämään ja tuo flunssakin... Matkan varrella pää oli kyllä täysin tyhjä muista elämän haasteista, tuli todellinen irtiotto arjesta ja elämästä :) 

Jonna / Lenkkareiden viemää (Ei varmistettu) https://lenkkareidenviemaa.blogspot.fi

Wau, kyllä saat olla ylpeä itsestäsi! Hienoa, onnittelut!

Kirsi (Ei varmistettu) http://Kirsberry.blogspot.com

Upea suoritus sulla, hyvä rapsa, ymmärrän nuo tunteet jotka menee ylös alas, olin siellä tunkkaamassa viimevuonna ja minä kulutin samaan matkaan parikin tuntia enemmän. Mieleeni on minullekin jäänyt itsensä sättiminen siitä mitä ***** siellä teen ! Mutta aika kultaa muistot, upea reissu.

Maijaliisa

Kiitos <3 Nopeasti se mieli muuttuu, nyt alkaa jo tuntua sankaritarinalta koko reissu :D Oli se kyllä aivan ennenkuulumatonta tarponmista, huippu olet itsekin, kun Vaarat olet valloittanut!

Janna / Jannan askeleet (Ei varmistettu) http://jannanaskeleet.blogspot.fi/

Huh, kuulostaa kyllä rankalta reitiltä. Itseltäni ei kuntoa moiseen löytyisi. Kahden tunnin pitkiskin on mulle jo ihan riittävä. :) Joten isot onnittelut suorituksestasi!

Maijaliisa

Kiitos Janna <3

poppis

Upea suoritus, onneksi olkoon! Sait nollattua siellä itsesi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Oli varmasti hyvä päätös lähteä silti Vaaroille.

Taidan olla outo lintu. Viihdyn mainiosti asfaltilla. Mitä pidempää ja suorempaa, sen parempi. Kisajärjestäjille vain hyvä, että meitä on moneen kelkkaan :)

Maijaliisa

Kiitos <3 Nollausreissu se todellakin oli :) Matkalla ei ehtinyt miettiä mitään muuta kuin sitä, mitä olin tekemässä. Kisan jälkeen olin aivan varma etten ikinä enää kisaile polkujuoksussa, hih! :D Minä olen tällainen sekakäyttäjä, nautin juoksusta asfaltilla, mutta olen kuitenkin tainnut menettää sydämeni poluille. 

Hymyileoletupea

Nyt vasta tulen lukemaan raporttisi, mutta onneksi tulin :) Harmittaa taas, että ei ehditty näkemään. Pitäisi jossakin kohtaa järkätä oikein joku tapaaminen porukalla.
Ihan huikea taistelu sinulla, mutta olet niin huikeassa kunnossa, että upeastihan se meni maaliin asti. Tuttuja fiiliksiä nuo mitä kirjasit :D On nämä vain niin upeita reissuja.

Maijaliisa

Kiitos taas Johanna <3 Pitää varmaan kohta järkätä semmonen blogitapaaminen johonkin yhteiseen kisaan :) Kyllä mie niin sisuunnuin tuosta reissusta, että ens vuonna tarttee lähteä ottamaan revanssi noista Vaaroista! 

Kommentoi