Ladataan...

Vaikka tällä viikolla on ollut useampi lepopäivä, juoksua on silti kertynyt aivan kohtuullinen määrä - 48,4 kilometriä. Aikaa treenaamiseen olen käyttänyt kokonaisuudessaan vain viisi ja puoli tuntia. Viikko on tuntunut treenien osalta varsin leppoisalta, mutta onhan tähän viikon mahtunut Polarin mukaan äärimmäinenkin treeni, verttitonni.

Maanantaina kävin poikkeuksellisesti salilla perjantain sijaan, koska perjantaina oli tiedossa jo mainittu verttitonnin veto. Juoksin salille, salilla juoksumatolla himpun reilu kuusi kilsaa ja vielä juosten kotiin. Yhteensä juoksua kertyi 12.1 kilometriä ja näiden harjoitusten keskisyke oli 143 bpm. Salilla (47:03, avg 119 bpm) tein pääasiassa corea, mutta maastavetoa tehdessä intouduin testaamaan mahdollista maksimiani... En ehkä päässyt aivan maksimiin, mutta sen verran paljon 67 kiloa oli varrelleni, että tekniikan sain hajoamaan ja nosto tuntui aivan liikaa alaselässä. Onneksi en pahemmin loukannut itseäni ja alaselän jomotuskin helpotti parin päivän jälkeen... 

Tiistaina yhteislenkillä juoksin hyvällä höökillä ja mukavan porukan kanssa yhteensä 14.66 kilometriä aikaan 1:48:12, keskisykkeellä 142 bpm. En voi varmaan liikaa hehkuttaa näitä yhteislenkkejä! Tälläkin lenkillä oli uusia osallistujia (aivan mahtavaa), silti tuntui, että kaikki olivat samaa porukkaa, kavereita. Jotain samaa meissä kaikissa juoksijoissa kai sitten on :)

Keskiviikko oli taas virallinen lepopäivä, niitä tähän viikkoon on mahtunut enemmänkin... Torstaina tein pikavedon muutamalla intervallilla. Harjoituksen kokonaiskesto oli minulle harvinaisen lyhyt - 31:52, jossa oli kymmenen minuutin lämmittely, kolme 800 metrin intervallia (3:41, 3:32 ja 3:45) kahden minuutin palautuksilla ja lyhyt loppuverkka. Matkaa kertyi yhteensä 5.73 kilometriä keskisykkeellä 154 bpm.

Perjantain Hillers Trailrunning Clubin 1000:n nousumetrin kisasta löytyy oma postauksensa TÄÄLTÄ. Polar Flown mukaan 'harjoitus' oli äärimmäinen ja palautumiseen olisi syytä käyttää kaksi päivää...

Lauantain ja sunnuntain olenkin sitten ottanut levon kannalta. Perjantain ylämäet tuntuvat vielä tänään sunnuntainakin takareisissä, joten pieni höllääminen on ollut aivan paikallaan. Viikonloppu on ollut pitkälti ihanaa tekemistä lasten kanssa - shoppailua, elokuvia ja poppareita, ensilumen riemua, pelailua, kaverin yökyläilyä, hyvää ruokaa ja herkuttelua, kaikkea kivaa.

Oman pihan Olaf :)

 

Olemme lasten kanssa innostuneet pelaamaan viikonloppuna Ubongoa. Aivan loistava peli ja pelaaminen onnistuu koululaisten kanssa hienosti. Nuorimmainen on ollut innokas tiimalasin kääntäjä ja pelinjohtaja :D

Kuinka sinun viikkosi on sujunut? Entäs mave... ;) 

 

Seuraa: Blogit.fi, Bloglovin', Instagram, Facebook

Share

Ladataan...

Polkujuoksuseuramme, Hillers Trailrunning Club, järjesti perjantai-illan ratoksi pienen ylämäkiraaston paikallisen laskettelurinteen tuntumaan. Tavoitteena oli kerätä nuosua 1000 metriä ja sen sai kasaan kiertämällä himpun alle kilometrin lenkin kuusitoista kertaa... Kaikki lyhyemmmätkin suoritukset toki hyväksyttiin.

Päivällä koin pikkuisen puistattavaa kammotusta koko ajatuksesta, en olisi oikein millään halunnut vetää itseäni jälleen kerran kuoleman rajamaille... Ja tämä nyt johtuu lähinnä siitä, että kun minut laitetaan viivalle, niin pieni hipsuttelu ei vain tule kysymykseenkään, vaan se on 'paukusta' täysillä niin pitkälle kuin henki kulkee... Masokistina kuitenkin osa minusta jo odotti alkavaa tuskien taivalta... Välihuomautuksena totean, että ei se niin paha keikka ollutkaan, mitä olin alun perin kuvitellut.

Saavuin klo 18 alkavaan tapahtumaan vain noin minuuttia ennen 'kisan' alkua ja jäin vähän paitsi alkufiiliksistä, mutta karauttaessani paikalle huomasin, että tapahtuma oli kerännyt ilahduttavan paljon porukkaa paikalle. Meitä juoksijoita oli noin 25, huoltojoukoissakin oli mukavasti tyyppejä ja huolto muuten pelasi aivan loistavasti!!! Nuotio roihusi pimeässä illassa komeasti, kierrosten välillä sai vesihörpyn ja suklaatakin oli tarjolla, aivan kunnon polkujuoksutapahtuman tavoin :D

Olin ottanut tunkkausta varten sauvat mukaan mutta jätin ne odottamaan heikkoa hetkeä. Otsalamppu päälle, viivalle, 'paukusta' kello käyntiin ja matkaan. Heti alusta kärkiporukka lähti vetämään aivan omaa vauhtiaan ja minä lähdin pinkomaan muun porukan mukana pienen ylämäkinyppylän jälkeen alamäkeen.

Oma vauhti löytyi helposti ja heti ensimmäisestä kierroksesta alkaen lyöttäydyin suurin piirtein samaa tahtia juoksevan naisen seuraan, jonka kanssa juoksimmekin kaikki 16 kierrosta lähes yhtä matkaa. Pientä kisailua ja molemminpuolista sparrausta saimme aikaiseksi koko matkan ajan. Välillä irtiottoa yritin minä alamäessä, toisinaan taas hän. Kierroksia merkitessämme ja vettä juodessamme toinen yritti selvitä hieman nopeammin, toisinaan taas toinen. Jyrkässä ylämäessä meillä kummallakaan ei ollut saumaa yrittää nykäystä, vaikka jonkun muun saatoimme ylämäessä ohittaakin. Otimme tavaksi merkitä kierrokset kaksi kerrallaan, joka osoittautui ainakin minulle oikein hyväksi tavaksi. Alkumatkasta tuntui lähes absurdilta kiertää samaa lenkkiä kuusitoista kertaa, mutta kun merkitsimme kierroksia kaksi kerrallaan, niitä tuntui ilmestyvän tauluun vähän kuin itsestään... aikamoista itsensä huijaamista :o)

Ylämäkeä noustassani, mietin usealla kierroksella ottavani seuraavalle kiekalle sauvat mukaan, mutta kiireessä niiden ottaminen tuntui hankalalta. Jyrkimmässä ylämäessä jalkoja alkoi hapottaa jo ensimmäisillä kierroksilla, kumman nopeasti jalat kuitenkin palauttivat alamäkeä rallatellessa. Toisaalta useamman alamäkijuoksun jälkeen varpaat alkoivat hakkautua ikävästi kenkien kärkeen ja välillä alamäkijuoksu oli yhtä voivottelua. Toiseksi viimeiselle kierrokselle nappasin sitten ne sauvat muka avuksi, mutta niistä tuntui olevan enemmänkin haittaa jyrkässä ylämäessä. Piikki upposi hieman kohmeiseen multaan ja se nykäisi irrotessaan ikävästi käsivartta, muutaman kerran luulin ottavani ponnistusvoimaa sauvasta, mutta piikki luistikin alta. Mäen päällä jalkojen lisäksi myös kädet olivat yhden mäen saunomisesta niin väsyneet, että päätin nakata sauvat matkastani nuotion reunalle.

Viimeisellä kierroksella jyrkkä ylämäki mentiin kyllä jaksamisen rajamailla, juuri sitä ennen saimme pari juoksijaa kiinni ja neljän juoksijan porukassa saavuimme maaliin. Naisten ykkönen oli tullut maaliin noin yhdeksän minuuttia ennen meitä ja tuossa porukassa meitä tuli kolme naista peräjälkeen seuraaville sijoille, tulimme tunkkauskaverini kanssa samalla ajalla jaetulle kolmannelle sijalle <3. Kiitos mahtavasta sparrauksesta!

Huomasin sauvoja käyttäessäni, että sekin on aivan selvästi taitolaji ja ylämäkisauvomista kannattaa todellakin harjoitella ennen kuin lähtee vaikkapa kisaan sauvat mukanaan. Toisaalta sauvojen hyöty tulee kuulemma parhaiten esiin loivemmissa ylämäissä, joten tuolla keikalla niistä ei olisi ollut kokeneemmallekaan sauvankäyttäjälle kovin suurta hyötyä. Toki osalla juoksijoista oli sauvat ja matkan varrella kuuntelimme takaamme kantautuvaa sauvojen tikutusta pelonsekaisella ihailulla. Joku osasi selvästi käyttää sauvoja, taisi olla hiihtäjä, olisihan se pitänyt arvata :)

Tällä kertaa olen tosi tyytyväinen suoritukseeni. Jaksoin koko matkan ottaa itsestäni kaiken irti, mutta en kuitenkaan katkennut totaalisesti matkan aikana. Myös kovasti parjaamani ylämäkitunkkaus onnistui nyt varsin kelvollisesti, kai siellä pakaroissa sitten muutama lihaskin on. Eihän tämä tietenkään mikään Köykkyri ollut, mutta tästä on hyvä aloittaa peruskestävyystunkkaustreenit...

Kiitos Hillerit aivan loistavasta tunkkaustapahtumasta ja ennen kaikkea upeasta fiiliksestä ja yhteishengestä <3

Seuraa: Blogit.fi, Bloglovin', Instagram, Facebook

Share

Ladataan...

Kävimme viime sunnuntaina koko perheellä tutustumassa Arppen muistometsään. 2.2 kilometrin pituinen metsäpolku kiertää rauhoitetulla luonnonsuojelualueella, joka muodostuu harvinaisista vanhoista luonnontilaisista metsistä. Muistometsä on perustettu Kajaanin kaupunginmetsänhoitajana toimineen Niilo Sakari Arppen toiveesta. Arppen muistometsä sijaitsee 5-tien varrella noin 8 kilometrin päässä Kajaanin keskustasta. 

Reitti soveltuu oikein hyvin perheille tai vaikkapa polkujuoksutreeniin. Reitillä ei ole jyrkkiä nousuja eikä laskuja, mutta polku on pääosin aika kapea ja tarjoaa erityisesti juostessa mukavasti haastetta tasapainolle. Polku on osin juurakkoinen ja vaatii kyllä keskittymistä hetkittäin myös kävellessä. Aikuisilla rietin kulkemiseen kuluu reippaasti kävellen ilmeisesti n. 40 minuuttia, mutta meidän perheellä aikaa reitin kiertämiseen meni reilu tunti... :) Nuorimmainen, 5-vuotias, alkoi olla reitin loppupäässä jo vähän väsynyt taivaltamiseen, mutta olihan niillä pikkujaloilla otettu hurjan paljon enemmän askeliakin. 

 

Metsässä oli paljon nähtävää ja ihmeteltävää pienelle mielelle. Lapset näkivät monta kelottunutta kantoa hevosen päänä, muina eläiminä tai maahisina pitkine partoineen. 7-vuotias osoitti "lukeneisuutensa" tietämällä heti alla olevan puun nähtyään, että puussa kasvaa kääpiä.

Metsä todellakin oli paikoin kuin satumetsä. Polku kiemurteli puiden lomassa ja saimme kiipeillä kaatuneitten puidenkin yli polkua seuratessamme. Polku oli merkitty hyvin sinisillä reittimerkeillä ja muutamalla nuolella risteyskohdissa, eksymisen vaaraa ei ollut. Osa perheestä samoili hieman polun viertäkin, pientä seikkailua kun ei vain voi vastustaa :)

 

Esikoinen totesi näitä pitkospuita kulkiessaan ettei ole aikaisemmin kävelytkään pitkospuilla, aivan tottako?!? Arppen muistometsän polkulenkki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, erityisesti lasten kanssa. Lyhyellä reitillä pääsee kokemaan upeasti metsäretken tunnelman, satumetsän <3

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

Synttäriarvonnan pipovoittajat hakusessa! Arvonta on suoritettu ja voittajat julkistettu synttäripostauksessa, mutta voittajat eivät ole ilmoittautuneet osoitteineen... 

Tässäpä vielä voittajien nimimerkit - Sannaz ja Mariiiia1 ja kommentit: 

Otattehan minuun yhteyttä osoitteeseen maijaliisa.mikkonen@gmail.com, jotta saan pipot lähetettyä. Jos en saa voittajiin yhteyttä lauantaihin mennessä, otan arvontalistalta seuraavat, joihin saan sähköpostitse yhteyden ja laitan pipot heille. 

Edit. 

Koskapa voittajat eivät ole ottaneet minuun yhteyttä (käykö näissä blogiarvonnoissa useinkin näin? ), laitan pipot kiertoon arvonnassa seuraavaksi tulleille, jonkinlaisen osoitteen kommenttiin laittaneille. Tättärätää: pipot lähtevät - Lenkkaireiden viemää -blogin Jonnalle ja Juosten olen jo perillä -blogin Sallalle! Otan teihin yhteyttä tämän illan aikana <3

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

Tämä viikko on mennyt upeissa Länsi-Lapin maisemissa <3. Voin todellakin sanoa, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Silti muutaman sanasen sanon :) 

Vaarojen maratonin jälkeinen viikko meni flunssaa parannellessa, mieli olisi ollut valmis heti juoksemaan, mutta keho kertoi toista tarinaa. Oli aivan pakko antaa aikaa flunssalle ja toipumiselle, hyvä niin. Tämän viikon aikana olen vähitellen päässyt taas treeneihin kiinni ja 'kisakauden' jälkeen aloittelemaan oikein kunnolla peruskuntoharjoittelua.

Kainuussa vietettiin syyslomaa tällä viikolla ja me suuntasimme automme kohti Muoniota. Tiistai-iltana saavuimme lumiseen Lappiin. 

Keskiviikko-aamu valkeni mukavan aurinkoisena ja lähdimme mieheni kanssa valloittamaan Pallaksen Taivaskeroa. Matka alkoi upeassa auringonpaisteessa, mutta ylös tunturiin noustessa keli muuttui sakeaksi sumuksi ja hyytävän kylmäksi tuuleksi. Sumussa matka eteni hitaasti mutta varmasti reittimerkiltä toiselle ja lopulta takaisin laskettelurinnettä alas Pallaksen hotellille. Aikaa tuohon 8.62 kilometriä pitkään Taivaskeron lenkkiin meni hulppeat 1:50:13 keskisykkeen ollessa 163 bpm. Testasin lenkillä teleskooppisauvoja ja totesin, että ne ovat aivan välttämätön apuväline ensi kesän NUTS Pallas-Ylläs polku-ultralle. 

Torstaina kävin Ylimuonion lähimetsissä juoksemassa pienen polkulenkin, aikaan 1:19:56 sain koottua 8.79 kilometriä metsäautotietä, polkua ja ryteikköä keskisykkeellä 131 bpm.

Perjantaina kävin lumoutumassa yhä enemmän pikkupakkasessa upeasta Visannonkoskesta ja juoksemassa hieman pidemmän lenkin tiellä pohjoiseen päin. Menomatkalla pakkanen todellakin tuntui kylmältä, mutta kun käännyin takaisin, aurinko lämmitti ihanasti hyytyneitä lihaksia. Pituutta tälle pääasiassa tiellä juostulle lenkille tuli 14.02 kilometriä. Aikaa lenkkiin kului 1:32:27 ja keskisyke oli 142 bpm.

Lauantaina kotimatkalla porot valtasivat tien useampaan kertaan, ihmeen paljon näitä aivottomia olikin tällä matkalla väisteltävänä :D

Sunnuntaina kävimme perheen kanssa tutustumassa Kajaanin kaupungin läheisyydessä olevaan Arppen muistometsään (tuosta retkestä kirjoittelen oman postauksen myöhemmin) ja paluumatkalla minä jäin Kieronmäkeen, josta juoksin hiekkatietä kotiin. Matkaa kotiin tuli 11.88 kilometriä ja rauhallisella hölkällä aikaa meni 1:25:39, keskisykekin pysyi mukavasti persukerävyystasolla - 139 bpm.

Aivan mahtavan rento yhteinen lomaviikko takana, myös juoksu on ollut rentoa ja nautinnollista - viikon saldona juoksua siis pääasiassa peruskestävyystreeninä lähes huomaamatta 43.3 kilometriä :) 

Mukavaa alkavaa viikkoa, oli se sitten levänneenä lomalta takaisin työn touhuun tai lomalle suuntaamista! 

P.s. Pipoarvonta synttäreiden kunniaksi vielä hetken käynnissä, voittajat ilmoitetaan parin tunnin kuluttua. Arvontaan pääset TÄSTÄ

Share

Ladataan...

Apua, joko vuosi meni?!? Olenko minä jo todellakin vuoden verran horissut tänne näitä epämääräisiä postauksiani? Siltä vahvasti näyttää. Ensimmäinen postaus ilmestyi netteilyn ihmeelliseen maailmaan tasan vuosi sitten, 18.10.2016. Kummallista miten lyhyeltä se aika tuntuu some-elämässä, vaikka vuoden aikana on tapahtunut omassa ja juoksijan elämässä isoja asioita. Tämä vuosi on ollut yhtä ensimmäistä juoksuharrastuksessa: ensimmäinen kuntotesti, haastattelu Sport-lehdessä elämänmuutoksesta, johon itse kirjoitin 'vastineen' :), ensimmäinen ultrajuoksu - NUTS Karhunkierros 53km ja ensimmäinen maantiemaratonikin. Mutta ennen kaikkea olen saanut elämääni juoksuharrastuksen kautta aivan äärimmäisen huippuja kokemuksia, mahtavia kohtaamisia ja aivan järisyttävän upeita ihmisiä! 

Blogin pistin pystyyn juurikaan asiaa sen enempää pohtimatta ja onhan tässä vuodessa jo ehtinyt muutaman kerran ihmetellä, että mitä tulikaan tehtyä... Onneksi tänne Blogimaailman meitä mahtuu moneen junaan ja minunkin mukaan on jokunen kaveri eksynyt. Blogin "suosio" on yllättänyt minut täydellisesti! Tai siis ehkä enemmänkin se, että edes joku lukee postauksiani ja vieläpä toisinaan vaivautuu kommentoimaankin, siitä iso kiitos <3.

Kiitoksena blogini lukijoille ja seuraajille Facebookissa haluan järjestää pikkuruisen pipoarvonnan. Pipot ovat kooltaan one size ja ensimmäinen voittaja saa valita kumman pipon haluaa. Encore Sweden -pipo on väriltään tumman harmaa ja Cross -palmikkopipo vaaleamman harmaa (värit selvennyksenä hieman epätarkkaan kuvaan). 

Arvontaan osallistut kommentoimalla tämän postauksen alle. Jos sinulla ei ole käyttäjätunnusta Lily.fi-sivuille tai blogia, niin laitathan sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden voitettuasi pipon. Ja hei, nyt on aika hyvät tsäänssit voittaa, viimeksi arvontaan tuli viisi kommenttia :)

Osallistumisaikaa arvontaan on sunnuntaihin 22.10.2017 klo 18 asti. Arvonta suoritetaan arvovaltaisen tuomariston (lasten) läsnäollessa ja voittaja julkistetaan saman illan aikana kommentoimalla tähän postaukseen, onnea arvontaan :D 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Elämä on täynnä valintoja, pienessä ja isossa mittakaavassa. Nyt mietin valintoja harrastukseni ja muun elämän välillä. Lapsiperheessä joutuu usein miettimään, mikä määrä liikuntaa on tarpeeksi ja mikä liikaa? Kuinka paljon juoksua antaa perheelle tyytyväisimmän  ja iloisemman äidin ja kuinka paljon juoksua on liikaa ja liian paljon pois perheen yhteisestä ajasta? Liika juoksentelu saa lapset kaipaamaan äitiään ja liian vähäinen äidin hermot kiristymään liian pienestä. 

Vastausta minulla ei taida kuitenkaan olla. Jokaisessa perheessä joudutaan hakemaan tasapaino itse ja luottamaan siihen, että omat valinnat ovat juuri omalle perheelle sopivia. 

Miksi mietin näitä asioita juuri nyt? Suunnittelen kisakalenteria ensi vuodelle ja haluaisin kovasti olla mukana jokaisessa polkukisassa ja vaikka parilla maratonillakin... Mutta ei onnistu. Tosin ei kuntokaan antaisi myöten osallistua aivan kaikkiin kisoihin :) Olemme yhdessä päättäneet, että kauden aikana meillä molemmilla vanhemmille on 'oikeus' osallistua kahteen kauempana olevaan kisaan ja mahdollisesti sitten kauden edetessä lähempänä juostaviin pikkukisoihin. Ensi vuoden päätavoitteeksi olen asettanut NUTS Pallas - Hetta 55 km:n polkujuoksun ja sinne lähdemme koko perheen voimin. Tunsin todellakin pientä haikeutta viime tiistaina, kun valtaosa polkujuoksuporukoista istui sormet näppäimillä, jotta ilmoittautuminen Karhunkierrokselle onnistuisi. Näillä näkymin en itse ole ensi keväänä Kuusamon poluilla, mutta vielä en ole täysin toivomani menettänyt :) Toinen isompi kisa voisi olla vaikkapa tuo revanssi Vaarojen maratonista... Kummallista miten tuosta Kolista tuli kerralla minulle tällainen pakkomielle... :D

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram

Share

Ladataan...

Heti maaliintulon jälkeen olin täysin varma, että nyt nämä polkukisat on nähty! Ikinä enää en kilpaile poluilla, en koskaan ja piste! Hetken tässä itseäni keräilleenä ja rapsan kautta tilannetta analysoineena alkaa velat tuntua saatavilta ja heikkoudet vahvuuksilta :) 

Kisasta palautuminen on ollut lähinnä ruuan mättämistä (mulla on koko ajan aivan karmiva nälkä), kävelyn opettelua ja kuolemanpelkoa, yskä ei ole jättänyt rauhaan. Flunssahan tämä nyt selvästi on, kyljet ja koko rintaranka ovat kipeinä yskimisestä. Toisinaan yskä tuntuu paineena rintakehässä ja pelkään aiheuttaneeni itselleni tuolla Vaarojen keikalla jonkun kuolemantaudin. Tässä sitten pohdin, että oliko ne Vaarat nyt niin tärkeä juttu jos vaakakupissa on kolme äiditöntä lasta...

Ajatukset kisasta tuntuvat varsin kaksijakoisilta. Jotenkin on voittajafiilis, kun ylipäänsä vaikeuksien kautta selvisin maaliin enkä nyt kuitenkaan aivan loputtoman kauan siellä reitillä viipynyt. Odottelimme maalialueella seurakaveria 86 kilometrin matkalta klo 18 aikaan täydessä pimeydessä ja samoihin aikoihin tuli edelleen maratonmatkalaisia maaliin. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäkään ottaa lamppua mukaan kisaan... Toisaalta tavoite ja ajatus oli, että voisin hyvin juosta reitin noin kuuteen ja puoleen tuntiin. Se tuntui aivan realistiselta tavoitteelta. Kunto tuntui olevan ehkä parempi kuin koskaan ennen, lenkeillä sykkeet pysyi aisoissa ja vauhti senkun kiihtyi. Ja niitä kilometrejäkin kertyi viikoittain ainakin sen reilun maratonin verran, usein enemmänkin. Olin siis mielestäni treenannut hyvin, maltillisesti ja oikein. Kaiken piti olla kunnossa, miksi sitten jäin kauas tavoitteesta? 

Aloin tarkastella suorituksen sykekäyrää ja sain asiantuntijaltakin omaa pähkäilyäni tukevan lausunnon, että sykkeiden lasku suorituksen puolen välin jälkeen vaikuttaa todellakin siltä, että hiilarit ovat päässeet ehtymään, kun tankkausta ei ole ollut riittävästi. Elimistö on siis alkanut hyödyntää rasvoja enemmän energiantuotannossa. Tämä prosessi on hitaampi, mistä johtuen elimistö ei ehdi tuottaa energiaa tarvittavaa määrää yhtä kovilla tehoilla juostessa, ja tästä syystä myös vauhti hiipuu ja myös minulla hiipui.

Myöskään yskän vaikutusta suoritukseen ei voi vähätellä. Huomattavasti vaikeampaa on kuitenkin tietää, kuinka paljon se vaikutti esimerkiksi hapenottoon ja sitä kautta vaikkapa lihasten hapensaantiin. Kärsivätkö lihakset "hapenpuutteesta" ja siitä syystä voimat loppuivat liian aikaisin? Kuinka paljon sitten vaikuttaa stressitasoihin ja kokonaiskuormitukseen samalla viikolla ollut OYSsin keikka esikoisen kanssa? Paljon! 

Alamäkitreeni on mennyt loistavasti, samoin juoksu kulkee kohtuullisesti tasaisella, mutta tunkkaustreenit ovat jääneet aika totaalisesti väliin. Salilla olen tehnyt kyykkyä, mavea ja loikka/hyppyharjotuksia, mutta se ei ilmeisesti riitä. On todellakin lähdettävä treenaamaan lajinomaisesti ylämäkijuoksua, tunkkausta, savoilla ja ilman.

Jotenkin on voittajafiilis, mutta kuitenkin jotain jäi pahasti hampaan koloon. Siitä sisuuntuneena saatan olla vuoden päästä uudestaan viivalla muutamaa asiaa viisaampana...

  • Ennen pitkää suoritusta (useita tunteja kestävä) on tankattava huolella ja oikein.
  • Vähäinenkin flunssan oire - EI viivalle! 
  • Tunkkaustreeniä on tehtävä sauvoilla ja ilman, jos aikoo näissä pippaloissa selvitä kunnialla.
  • Elämän kokonaiskuormitus vaikuttaa myös vahvasti fyysiseen suoritukseen.
  • Joskus kisapäiväksi tulee vain se huono päivä ja siitäkin on selvittävä. Vaikka kaikki asiat olisi tehnyt oikein, kisassa voi tapahtua mitä vain, nyrjähtää nilkka, maha alkaa vaivata jne.

Tämäkin kaikki olisi ollut luettavissa kirjoista, mutta minun pitää näköjään käydä kaikki itse läpi ennekuin uskon, että se on totta. Mutta koska tämänkin reissun tein, jatkan matkaani vahvempana ja erityisesti viisaampana :)

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram, Twitter

 

Share

Ladataan...

Istun kotisohvalla turvonneet jalkaterät ylhäällä ja ihmettelen lauantain taivalta. Jokainen, joka tuolle matkalle lähti oli voittaja, oli lopputulos sitten mikä tahansa.

Vaarojen Maraton, oman mittarini mukaan matkaa kertyi 43 kilometriä ja nuosumetrejä kisajärjestäjän mukaan 1600. Maratonaikaani suhteutettuna minun olisi pitänyt selvitä matkasta 6-7 tuntiin, mutta toisin kävi... silti Vaarojen ensikertalaisena, matkan vaikeudet voittaneena, olo maalissa oli aika käsittämätön, en ole sitä oikein vieläkään sisäistänyt.

Edelliset pari viikkoa olen yrittänyt taistella flunssaa vastaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Keskiviikkona alkoi yskä vaivata ja torstaina olin jo lähes äänetön. Vointi oli koko ajan hyvä, ei kuumetta tai lihaskipuja, ei juurikaan edes nuhaa, mutta ääni lähti. Koko reissu alkoi mietityttää, mutta kun muita oireita yskää lukuun ottamatta ei tullut, lähdin kuitenkin juoksuporukan (Hillers Trail Running Club) mukana Kolille. Vielä Kolilla kuulostelin edellisen illan ja aamun olotilaa. Kun kaikki muuten vaikutti olevan kunnossa, päätin lähteä juoksemaan sillä asenteella, että jos oireita tulee lisää, niin jätän kisan kesken. Matkan varrella yskä vaivasi, mutta yskähän lähtee yskimällä... jossakin vaiheessa hengitys alkoi omaankin korvaan kuulostaa aika karmivalta, lähinnä mieleen nousi astamakohtauksen saanut tupakoitsija, mutta kun muutaman yskäisyn jälkeen ilma taas kulki vapaammin, matka sai jatkua. Ja jatkuihan se, maaliin asti. 

Lähtö ja ensimmäinen puolikas

Aamulla saavuimme mökiltä kisapaikalle kahdeksan jälkeen ja autossa aloin jännittää reissua oikein toden teolla. Kurkun tilanne oli yksi huolenaihe, mutta myös matka, joka oli hyppy tuntemattomaan. Huomasin, että en ollut ehtinyt viikon huolien ja kiireiden keskellä valmistautua kisaan ja nyt se tuntui kostautuvan hillittömänä jännityksenä, vessassakin piti ravata yhtenään. Onneksi älysimme käydä katsomassa Sokos hotellin vessatilanteen, luontokeskuksen puolella jono oli vallan hulppea, kun taas hotellin puolella vessat olivat tyhjillään (pikku vinkki ensi vuodelle). Startissa olin muutamaa minuuttia ennen pamausta ja eikun matkaan.

Alkumatka oli varsin mukavasti juostavaa polkua ja 3,5 kilometrin kohdalla oltiin jo yllättäen Mäkrän päällä. Nousu Mäkrälle ei ollut ollenkaan niin rankka kuin olin kuvittellut, ehkäpä siksi, että se oli niin alkumatkasta eikä nousu ollut niin pitkä kuin olin luullut (loppumatkasta noita loputtomilta tuntuvia ylämäkiä sitten riittikin). Mäkrän päällä, kaltevalla kalliopinnalla, intouduin hieman ihastelemaan maisemia juostessa ja siinä samassa vedinkin osittaiset lipat vasemmalle polvelle. Onneksi maakosketus oli kohtuullisen hellä eikä vaurioita tullut. Mäkrältä alas lasketellessa huomasin olevani alamäissä monia muita vauhdikkaampi ja osan mäkiä päästelin menemään metsän puolelta letkoja ohitellessani. Hiekkatiepätkillä maastossa hitaammin edenneet juoksijat kuitenkin saavuttavat minua, ylämäistä puhumattakaan...

Vesistön ylitykseen tultaessa (vene- tai lauttakyyti salmen yli) olin oikein hyvissä voimissa ja siitä olikin enää lyhyt matka Kiviniemen huoltopisteeseen (n. 18 km). Matkan aikana olin juonut rakosta urheilujuomaa, jonkun verran elektrolyyttijuomaa, syönyt PowerGelin kolakarkkeja ja muutaman suolatabletin. Huoltopisteellä join haaleaa vettä ja jatkoin matkaa. Tässä vaiheessa sain kotijoukoilta viestin, että väliaika näyttää hyvältä, mikä olo? Kirjoitin vastauksen hiekkatienpätkällä: "Ok, tuntuu jo mutta hyvin menee". Vähän tämän jälkeen sain hetkeksi seurakseni iloisen juoksijan, joka oli oikein tyytyväinen juoksuunsa ja sanoi ajatelleensa olevansa puolimatkassa noin kolmen ja puolen tunnin paikkeilla, mutta olikin juossut matkan kolmeen tuntiin. Siinä vaiheessa tajusin, että en ollut edes ajatellut mihin aikaan ja missä kohtaa reittiä minun pitäisi olla, jos aikoisin juosta koko matkan vaikkapa kuuteen ja puoleen tuntiin... Valmistautuminen kisaan oli todellakin ollut aivan surkeaa. Puolimatkassa (21.5 km) olin siis kuitenkin loistavaan aikaan 3:08:36 ja vähän jo elättelin toiveita, että selviän tästä reissusta jokseenkin kunnialla. Vähänpä tiesin siitä mitä oli tulossa... Jälkeenpäin on helppo sanoa, että vedin alun näköjään aivan liian lujaa omaan kuntooni ja vointiini nähden.

Toinen puolikas ja maaliin

Kuten lopussa olevasta Polar Flown käppyrästä näkee, matka vähän niinkuin alkoi kunnolla vasta tuosta puolesta matkasta. Vaikka alkupuoliskollakin oli ollut märkiä kallioita, juurakkoa ja suota, niin ei se kyllä ollut juuri mitään loppumatkan kuravelliin, kuravellin alta hyökkäävään liukkaaseen kallioon ja juurakkoon sekä polveen asti upottavaan suohon verrattuna. Kaiken tämän lisäksi loppupuoliskon nousut Ryläykselle, Peiponpellon huollon jälkeiset jyrkät nousut ja laskut sekä vielä aivan lopun kahden kilometrin nousu satamasta maaliin olivat kyllä jotakin, mitä en ole koskaan ennen kokenut! 

Ryläyksen jälkeen kuvittelin huollon tulevan aivan hetkenä minä hyvänsä mutta sinne olikin aivan liian paljon matkaa minulle. Tässä vaiheessa alkoi olla jo nälkä ja odottelin huoltoa, koska siellä vasta ottaisin repun selästä ja kaivaisin suklaat takataskusta, virhe. Evästä olisi pitänyt saada heti. Peiponpellon huoltoon saapuessani, noin 32 kilometrin kohdalla, kiskoin siis repusta muutaman suklaapalan evääksi ja mietin, että mitähän ***a mie täällä oikein teen. Matkan teko ei napannut enää pätkääkään ja kaikki into koko juoksemisesta oli kadonnut. Energiat oli täysin nollissa, mutta niinpä vain pistelin taas vesimukin jälkeen jalkaa toisen eteen ja eikun ylämäkeen... Alamäissä ja tasaisella sain itseni juoksemaan mutta noissa hillittömissä ylämäissä olin aivan toivoton ja porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, kävellen! Siinäpä ei auttanut muu kuin käheällä äänellä pihistä tsempit hurjille tyypeille, kun itse ei pystynyt mihinkään. Yhdellä noista lukuisista lopun jyrkistä alamäistä saavutin toisen naisen, jonka matkaa hidastivat krampit. Tarjosin hänelle suolatabletin ja hetken päästä hänestä ei näkynyt kuin varjo vain :). Jospa itsekin olisin saanut jostakin paukkuja, mutta ei, meikäläisen eväät oli syöty tai ehkäpä paremminkin jäänyt syömättä. 

Ja jos se ylämäkiosuus olisikin loppunut siihen Ryläykseen, mutta ehei, ei todellakaan! Yleensä en kuuntele musiikkia polkukisoissa, mutta kun neljän polun risteyksessä, noin 34 kilometrin kohdalla tuli 10 kilometrin kyltti maaliin ja alkoi pitkä ylämäkiosuus, tempaisin kuulokkeet korville ja ulkoistin itseni ja mieleni koko kisasta. Keskityin kuuntelemaan musiikkia, jotta ylipäänsä sain itseni eteenpäin. Kun satamasta käännyttiin kohti ylämäkeä, tuskailin jollekin kannustajalle, että tästäkö se kolmen kilometrin ylämäki nyt alkaa? Johon hän riemastuneena vastasi ettei ylämäki ole kuin kaksi kilometriä. Jotenkin tuossa vaiheessa tämäkään tieto ei juuri lohduttanut... Ylämäessä minut saavutti toinen ensikertalainen, jonka kanssa yhdessä ihmettelimme tovin sitä, että päättyyköhän tämä ylämäki koskaan. Maaliin 500 metriä ja tunkkaus vain jatkuu, aloin olla jo aivan epätoivoinen -  maaliin 200 metriä eikä loppua ylämäelle näy, sitten aivan yhtäkkiä maalikaari ilmestyi eteeni! 

Maaliin saavuin juosten aikaan 7:16:06! Nyt jälkeenpäin loppuaika tuntuu taisteluvoitolta! Raahauduin penkille keräilemään itseäni, vointi oli hetken todella huono ja olin yskiä sekä keuhkoni että vähäiset syömiseni ulos. Molemmat pysyivät kuin ihmeen kaupalla kuitenkin sisälläni ja vähitellen pääsin jopa niin hyvin maalifiiliksiin, että sain jonkun urhean toimitsijan nappaamaan itsestäni kuvan :) Koska jos se ei ole somessa sitä ei ole tapahtunut :D

Vaarojen Maratonin sivuilla varoitellaan reitin haasteellisuudesta useaan otteeseen eikä todellakaan suotta! Täytyy kyllä todeta, että en ollut ollenkaan varautunut näin rankkaan rypistykseen, vaikka olin nuo varoituksetkin lukenut. Tämän hetkisen elämäntilanteen huomioon ottaen, en ollut psyykkisesti enkä fyysisesti valmis tähän koitokseen, mutta siksipä juuri alan koko ajan olla ylpeämpi ja onnellisempi saavutuksestani! 

Näihin voittajafiiliksiin on hyvä päättää tämä raporttini sohvannurkasta tähän :) 

- Maijaliisa 

Seuraa: blogit.fi, bloglovin', Facebook, Instagram, Twitter

Share

Pages