Ladataan...

Toukokuu on ollut varsin tapahtumarikas. On tullut tavallista enemmän matkustelua ja on ilmaantunut odottamattomia tapahtumia, mutta treeneihin henkinen stressi ei ole juurikaan vaihtanut. Hieman huolestuneena olen seurannut Polar Flow:n Running Indexin kehittymistä, joka teki maalis-huhtikuussa hienon nousun mutta on siitä alkaen laskenut kuin lehmän häntä. Voiko vauhtikestävyystreenien lisääntyminen heti näkyä minulla keskisykkeiden nousuna ja näin aiheuttaa juoksuindeksiin notkahduksen? Vai vaikuttaako stressi ja huolet niin voimakkaasti sykkeisiin, että elämän kokonaiskuormituksen määrä saisi juoksuindeksin laskemaan? Vaikea sanoa.

Juoksua toukokuuhun mahtui 168.5 kilometriä, kaikkien treenien kilometrit olivat 173.7 kilometriä, joten juurikaan muita kilometrejä ei tullut. 

Muita treenejä ovat olleet kotona ja salilla lihaskuntoharjoittelu, muu ulkoliikunta, joka on ollut pääasiassa ruohonleikkausta, liikkuvuusharjoittelua ja hyvin vähän pyöräilyä. Kokonaisuudessaan kirjattuja liikuntatunteja on tullut 27 tuntia ja 44 minuuttia. Alla näkyvässä ”sykealuepyramidissa” näkyy selvästi liian kovalla sykkeellä tehtyjen vauhtikestävyystreenien ja maratonin vaikutus pyramidiin, joka ei enää muistuta pyramidia ollenkaan.

Onneksi kuitenkin pääosa prosenteista on tuolla peruskestävyyden sykealueella (sykealueet 1-2). Toukokuussa on ollut aivan loistava sää - tuntuu, että yksi kesä on jo vietetty. Kotipihan kukat kukkivat ja muutaman vuoden kukkapenkissä kasvanut pionikin kasvattaa ensimmäistä upeaa kukintoansa. Lapset ovat viettäneet aikaa trampoliinilla ison osan päivästä ja juoksusää on ollut mitä mainioin. Tai no, oikeastaan mikä tahansa sää on mitä mainioin juoksusää. Monet ovat harmittelleet edellisen vuoden kylmää kesää, mutta minä olin aivan tyytyväinen edelliseenkin kesään, koska juoksusää oli joka tapauksessa loistava.

Toukokuussa avattiin myös kisakausi Terwamaratonilla (kisarapsa täällä) ja heti podiumpaikalla, tästä on enää tällä kisakaudella vaikea pistää paremmaksi :) Juoksun iloa ja nautintoa myös sinun kesäkuuhun!

- Maijaliisa

P.s. Buffin arvonta käynnissä Facebookissa vielä koko maanantain, käyhän osallistumassa - linkin blogin Facebooksivuille löydät alta

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Ladataan...

Kuten jo edellä olen kirjoittanut (postaus täällä), tälle viikolle kasaantui haasteita, ikäviä uutisia monelta taholta. Maratonille valmistautuminen ei oikein onnistunut, mieli oli niin sekaisin kaikesta elämän haasteellisuudesta. Asiaa ei tokikaan auttanut se, että mies oli koko viikon pakollisessa reissussa ja pyöritin arkea kolmen lapsen kanssa. Kaiken tämän keskellä tankkauksen suunnittelu ja toteutus jäi todella vajaaksi. Olin mielessäni suunnitellut tankkausta, mutta loppujen lopuksi hiilaritankkaus oli lähinnä karkin syömistä ja liikunnasta vähentämistä. Suunnittelin kyllä juovani litran omenamehua päivässä ja lisääväni selvästi puuron ja vaalean leivän syöntiä, mutta siinä kohtaa toteutus kyllä ontui pahasti. Vettä sentään muistin juoda tavallista enemmän. Se ei ollut vaikeaa, koska juon normaalisti aivan liian vähän. Vähän jäi mietityttämään, olisinko ollut hyvävoimaisempi maratonin maalissa jos tankkaus olisi onnistunut paremmin.

Tälle maratonviikolle juoksua tuli yhteensä 55.2 kilometriä ja harjoitustunteja yhteensä 6 tuntia 26 minuuttia. On ollut vaikea pidätellä juoksuhaluja, pään ja ajatusten kannalta olisi ollut älyttömän hyvä päästä purkamaan tunteita juoksemalla, mutta erityisesti nyt maratonviikolla on ollut pakko pysyä suunnitellussa ohjelmassa eikä juosta tunteella.

Maanantaina suunnitellussa ohjelmassa oli neljän kilometrin juoksu maratonvauhdilla. Polar Flow oli kyllä koneelle ohjelmoinut harjoituksen, mutta se ei ollut synkronoitunut kelloon, joten tein ensin lyhyen lämmittelyn (07:42, 1.04 km, avg 139 bpm) ja sitten neljän kilometrin vedon (20:29, 4.03 km, avg 164 bpm), tunteella vedettiin ja keskivauhti oli maratonvauhdiksi aivan liian kova (keskivauhti 5:04 min/km), loppuverryttelyksi juoksin vielä hissukseen kotiin (09:04, 1.35 km, avg 158 bpm).

Tiistaina ja keskiviikkona tein kotona reilun puolen tunnin YouTube-treenin, molemmat kevyellä keskisykkeellä, noin sadan lyönnin minuutissa pintaan.

Torstaina kävin vielä lyhyen vetreytyslenkin (47:30, 6.35 km, avg 140 bpm), jonka lopuksi tein kolme sadan metrin herättelyvetoa. Oikea jalka, takareisi ja pakara oireilivat edelleen, kylläkin vähemmän, levosta nauttineena, mutta tuntuivat silti. Kaiken tämänviikkoisen jälkeen ja juoksutuntumankin ansiosta, maraton tuntui aika isolta haasteelta. Toisaalta pää vaati saada juosta ja kaiken tämän treenaamisen jälkeen, ajatus jättää maraton juoksematta, tuntui kuitenkin mahdottomalta. Näin jälkeenpäin voi sanoa, että tein oikean ratkaisun.

Perjantaina töiden jälkeen pakkasin auton ja kolme ihanaa huipputyypiä autoon ja ajoimme Ouluun ystävän luokse seuraavan päivän starttia varten.

Launataina oli itse kisa, 30. Terwamaraton, minulle 2. maantiemaraton ja kolmas kokonaisuudessaan. Kisarapsan voit lukea täältä.

Sunnuntaina palasimme kotiin, minä, lapset ja mieskin viikon reissultaan. Minä jouduin kuitenkin äkillisesti lähtemään reissuun taas sunnuntai-iltana. Ehdimme olla kotona miehen kanssa yhtä aikaa muutaman tunnin.

Nyt kun maraton on alta pois, suuntaan juoksuni luontoon, metsäpoluille. Mieli ja sielu kaipaavat ja janoavat luonnon rauhaa ja voimaa.

Hurja viikko, todella. Tästäkin selvittiin, eiköhän kaikesta muustakin, elämä on <3

- Maijaliisa

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Ladataan...

Pikakelauksella ja tiivistettynä maratonrapsa: 

Juoksin Oulun Terwamaratonilla (*5) neljän tunnin jänisten peesissä, kaksi kilometriä ennen maalia kirin hiukan. Aika 3:58:30, 12 sekunnin parannus aikaan, joten oma ennätys, siinä se. Nautinnollista tuskaa alusta loppuun. 

Pidemmän kaavan mukaan näin:

Edellisenä päivänä matkustin lasten kanssa Kajaanista Ouluun, ihana ystävä oli luvannut hoitaa lapsia juoksun ajan. Lupaus oli kyllä tehty siinä vaiheessa, kun hän luuli minun juoksevan puolikkaan :). Mutta onneksi lupaus piti, ilman häntä koko juoksu olisi jäänyt väliin. Ilta venyi pitkäksi, lapsillakin, ja yöllä oli aivan kummallista häröilyä koko porukalla. Poika oli neljän aikaan yöllä sitä mieltä, että nyt on aika herätä... Meillä kotona on pimennysverhot. Pikkuisen vihaisella komennolla määräsin herran takaisin sänkyyn ja pään tyynyyn...

Aamu meni pienessä tohinassa, sain syötyä hyvin, automatkalle otin vielä banaanin ja vettä. Kisapaikalle saavuin sopivasti noin tuntia ennen starttia. Iloinen yllätys oli se, että parkkipaikkoja oli vielä reilusti stadionin tuntumassa. Tämä johtui siitä, että puolikas starttasi vasta klo 14, kun maratonin startti oli jo yhdeltätoista. Oikein hyvin ehdin kisapaikalle saavuttuani vähän lämmitellä ja tavata muutaman tutunkin. Olin saanut ”valmennusjohdolta” ;) ja muutamalta muultakin juoksijalta kehotuksen iskeä neljän tunnin jänisten kantaan ja kiriä sitten lopussa, noin 35 kilometrin kohdalla, jänisten ohi liitävään loppukiriin. Jos olisin omin päin pähkäillyt kisasuunnitelman, olisin ehkä lähtenyt yltiöpositiivisena 3:45 jänisten mukaan ja sipannut ennen puolta väliä. Jännitti myös, miten oikean jalan takareisi ja pakara suhtautuvat juoksuun, ja miten henkisesti saan itseni koottua juoksun aikana viimeisen viikon tapahtumien vuoksi.

Tällä kertaa kuitenkin tottelin viisaampia ja pamauksesta hyökkäsin neljän tunnin jänisten porukkaan. Ja sitä porukkaahan alkumatkasta riitti. Aivan jänisten kannassa tuntui olevan parisenkymmentä juoksijaa, todennäköisesti enemmänkin. Ensimmäiset kymmen kilometriä olin aivan fiiliksissä, vauhti ei tuntunut missään, aurinko paistoi ja välillä tuuli oikein virkistävästi. Hehkutin juoksun nautintoa muillekin juoksijoille, syleilin koko maailmaa ja kerroin rakastavani Oulua. Mukavaa porukkaa, jaksoivat kuunnella outoja höpinöitäni ja jopa juttelivat takaisin. Välillä biletin yksikseni kuulokkeista kuuluvan musiikin tahtiin.... Olin varautunut matkaan neljällä geelillä/shotilla ja suolatableteilla. Shotit otin kohtuullisen tasaisin väliajoin hieman ennen huoltoa, jotta sain huuhdeltua ne alas suusta urheilujuomalla tai vedellä. Jokaisella huoltopisteellä otin urheilujuomaa ja vettä, muutaman kerran suolakurkkuja ja viimeisellä huoltopisteellä muutaman rusinan ja suolatabletin. Kisan aikainen energiatankkaus meni mielestäni hyvin, silti maalissa olin todella huonossa hapessa.

 

Lähdön jännitystä. 

Ensimmäinen kierros meni ”laulellessa” ja nauttiessa suurin piirtein 15 kilometriin, sen jälkeen juoksu alkoi jo tuntua juoksulta. Oikea jalka toimi oikein kiltisti ja takareiden ja pakaran tuntemukset sulivat matkalla pois. Oliko niin, että joka paikkaan muuallekin alkoi sattua sen verran ettei jalan oireita enää huomannut, vai aivanko todella jalka alkoi toimia vasta kunnolla lämmetessään. Huomasin jossakin vaiheessa, etttä jalkaan ei enää satu ja se tuntui ihmeeltä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen käännyttäessä Pikisaareen eräs juoksukaveri oli mutkassa kannustamassa ja huikkasi, että olen sarjan kolmantena, olin aivan ällistynyt! Sillä tiedolla ja fiiliksellä juoksin ainakin seuraavat viisi kilometriä tuosta noin vain.

Noin 26 kilometrin kohdalla vasenpaan jalkaan pamahti juoksijan polvi kuin salama kirkkaalta taivaalta, yksi askel ja pam, siinä se oli. Jalka tuntui hetken niin pahalta, että mietin jo hetken pettyneenä, mutta myös hieman helpottuneena, että tähänkö tämä leikki nyt jäi... Kipu oli kovaa, mutta sain sen ihmeellisesti talttumaan ja loppumaan noin kilometrin jälkeen, kun juoksin vasemmalla jalalla täysin päkiälle, jopa jalan ulkosyrjälle. Kun kipu loppui lähdin kokeilemaan taas normaalia askellusta ja jalka kesti sen loppuun asti ilman minkäänlaista oireilua.

“elän täysillä hetkessä, matkalla nauttien retkestä”

Porukka jänisten takana oli alkanut harventua vähitellen matkan edetessä ja puolimatkassa meitä oli jänisten perässä tiiviisti enää vajaa kymmenen juoksijaa, toki osa oli mennyt ohikin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla porukasta tippui lisää juoksijoita. Omatkin voimat alkoivat olla aivan lopussa, siltä tuntui. Noin 35 kilometrin kohdalle suunniteltua ”loppukiriä” ei kuulunut. Eräs toinen naisjuoksija lähti siinä vaiheessa kirimään, olisin voinut lähteä mukaan mutta voimia ei ollut, katsoin vain ihailevasti ja suurella kunnioituksella loittonevaa selkää. Pieni yritys minulla tuossa vaiheessa oli, mutta jänikset saavuttivat minut lähes saman tien. Totesin, että minun on aivan pakko pysyä jänisten kannassa jos aion selvitä juoksevana maaliin. Tässä vaiheessa jänisten peesissä oli enää minä ja yksi mies. Noin 38 kilometrin kohdalla eteemme tuli naisen selkä, jonka olin pukuhuoneessa kuullut lähtevän tavoittelemaan 3:30 aikaa. Mielessä kävi hämmästys, mitähän hänelle on matkalla tapahtunut ja kuulinkin sitten somesta hänen juosseen harhaan reitiltä ja lisänneensä matkaa kilometrillä.

Noin 40 kilometrin kohdalla alkoi olla aika tuskaista, mutta siinä vaiheessa muistin, että eräs hyvä ystäväni juoksee juuri Nuts Karhunkierroksella kaksinkertaista matkaa, joten enköhän minäkin tästä pikku pyrähdyksessä selviä :D. Vihdoin myös näillä samoilla kilometreillä sain kiskottua koneesta vielä pienen spurtin, jätin neljän tunnin jänikset ja lähdin siihen kuuluisaan loppukiriin. Veto oli täysin pois, sykkeet huiteli yli sadanseitsemänkymmenen eikä vauhti tuntunut juurikaan enää kiihtyvän, jalat hötkyili sinne tänne ja ylävartalo alkoi painua kummasti alaspäin, stadionin kierros oli todellista tahtojen taistelua ja stadionkuulutuksista kuulin ihmeekseni, että maaliin on saapumassa 40 vuotiaiden naisten toiseksi tuleva juoksija, minä! Kiitän tästä yhtä aikaa järjestettyä Nuts Karhunkierrosta, siellä oli paljon huippujuoksijoita. 

Kisan statistiikkaa, alan olla sitä mieltä, että laktaattitestein mitattu anaerobinen kynnys (164 bpm) ei voi pitää paikkaansa tai sitten olen yli-ihminen ;) Maratonin keskisyke oli nääs 167 bpm...!

Maalissa rojahdin maahan täysin uupuneena, todellakin kaikkeni antaneena. Yhtään tämän parempaa suoritusta en olisi tällä kunnolla ja näillä spekseillä voinut saavuttaa. Sain seurakseni ensiapuporukkaa, joka kävi nostamassa minut ylös ja upean juoksuystävän, joka huolehti ihanasti minusta ja haki vielä EA-porukan tsekkaamaan minut, niin heikossa hapessa näytin olevan, kuulemma ;). Olokin oli kyllä aika huono. Vähitellen aloin toeta koitoksesta ja aloin odotella palkintojen jakoa. 

Iso kiitos neljän tunnin jäniksille, jotka saapuivat maaliin hetki minun jälkeen ja onnittelivat vielä lämpimästi. Olen varma, että ilman heitä tämä tulos ei olisi tässä kisassa ja tässä tilanteessa ollut mahdollinen <3

Näihin tunnelmiin <3

- Maijaliisa

*Numero juoksuhaaste 2018:n suoritettu haaste: 5. Osallistu juoksutapahtumaan.

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Ladataan...

Elämän stressipisteet pamahti totaalisen tappiin tällä viimeisellä maratoniin valmistavalla viikolla. Yllättäviä uutisia, surullisia ja haastavia, tuli monelta suunnalta. Ajatukset on ollut vaikea pitää kasassa saati sitten suunnata niitä maratonille.

Tankkaus on mennyt siinä sivussa päin honkia, yritystä on kuitenkin ollut. Hiilihydraatteja olen syönyt enemmän (pöhö) ja vettä olen yrittänyt juoda selvästi enemmän (vessassa saa ravata yhtenään). Koska treenejä ei tälle viikolle ole tullut suunnitelmankaan mukaan juuri minkään verran, toivon että tämä sinne päin oleva tankkaus auttaa edes vähän...

 

Lauantaina, siis huomenna (apua!!!) lähden juoksemaan maratonia asenteella - pakko saada hetki taukoa tästä kaikesta, polttava tarve päästä omaan kuplaan, juoksemaan. Tällä asenteella saattaa mennä koko juoksu hyvinkin pilalle. Voi olla, että juoksen ensimmäiset viisi kilometriä niin lujaa kuin koneesta lähtee ja jään siihen parkumaan (todennäköisin vaihtoehto)... Mutta olisko tässä tilanteessa noista jäniksistä apua? Juoksen aina alun liian lujaa ja hyydyn loppua kohden, joten olisko mitään mieltä lähteä nytkin himpun verran liian lujaan kyytiin (3:45 jänikset) vai himmailla alku (4:00 jänikset) ja yrittää sitten kiriä? Tavoite olisi kuitenkin alle neljään tuntiin mennä. Tällä tunnelatauksella myös viiden tunnin juoksu on kuitenkin täysin mahdollinen...

 

Sain muutaman erittäin järkevän kommentin tuosta jänispohdiskelusta ja kisasuunnitelmaksi alkaa muotoutua se, että liimaudun neljän tunnin jänisten kantaan alkumatkasta ja kiihdytän tahtia sitten viimeisten viiden - seitsämän kilometrin aikana, jos siltä tuntuu. Nyt on juuri ehdottoman tärkeää saada sitä himmausapua jäniksiltä, koska muuten matka saattaa jäädä kesken. Ennätysjuoskua en lähde tavoittelemaan, lähden juoksemaan itselleni, tekemään surutyötä.

Todellakin tuntuu siltä, että juoksen päästäkseni karkuun tätä kaikkea elämän haasteellisuutta, murhetta ja ikävää. En koe, että se on väärin. Tarvitsen aikaa itselleni, omille ajatuksilleni tai ehkä jopa sille etten ajattelisi muuta kuin juoksemista, jalan siirtämistä toisen eteen, lantion asentoa, käsien liikettä, oman kehon tuntemuksia. Tuntuu, että on aivan pakko päästä hetkeksi juoksemaan karkuun ja palata sen jälkeen takaisin katsomaan kokonaisuutta. 

 

 Ei mennyt tämä maratoniin valmistautuminen suunnitelmien mukaan, mutta sitä se elämä on <3

 

- Maijaliisa

 

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Ladataan...

Juoksuelämä alkaa olla yhtä panikointia, mutta näinhän se taitaa mennä ennen maratonia tai jotakin muuta tärkeää kisaa, vai meneekö teillä muilla?

Tällä hetkellä on aikaa puolitoista viikkoa maratonille. Treenejä on alettu keventämään jo reilusti. Viisaat kertovat, että tässä vaiheessa ei voi enää parantaa tulosta, liialla treenaamisella voi enää vain pilata maratonin. Kaikki mitä on voinnut asian hyväksi tehdä on jo tehty, vai onko? Tuskin kannattaa alkaa luetella juoksemattomia juoksuja, mutta minä olen kyllä aika kirjaimellisesti noudattanut juoksuohjelmaa ja pyrkinyt tekemään harjoitukset ohjeen mukaan. Usein juoksussa ongelmani ei todellakaan ole liian vähäinen treenaaminen, ennemminkin päin vastoin.

Joka tapauksesssa tämän hetken tilanne on seuraava - Juoksu ei kulje, jalat painavat kuin rautakankia yrittäisi nostella. Pakara jumittaa, oikea jalka tuntuu sanovan sopimuksen irti kokonaan. Osteopatiaa on kokeiltu kahteen kertaan, viimeisen käynnin jälkeen (maanantaina) en ole juoksua vielä kokeillut, mutta tuntuma pakarassa on edelleen kävellessäkin toisinaan aika outo. Silti koen, että ospteopatiasta on ollut hyötyä. Siitepölyallergia on tainnutettu lääkkeillä, nenäsuihketta, silmätippaa ja suun kautta lääkitystä. Näillä saan hetkellisen helpotuksen oireisiin, silti välillä silmät loistavat punaisina ja tekisi mieli kaivaa silmät päästä...  Ja tämä helle! Voi kuinka nautin lämpimästä ja aurinkoisesta ilmasta, mutta juoksusäänä se on kyllä varsin haastava. Jos maraton juostaan helteessä, olen lopullisesti ja totaalisesti pulassa. Viime kesä oli aivan loistava juoksukesä, helteen vuoksi ei tainnut jäädä yhtään lenkkiä juoksematta. 

Se mikä tässä tuntuu kuitenkin eniten mättävän, on "henkinen" puoli. Luottoa omaan tekemiseen ei ole tipan tippaa. Pienessä mielessäkään ei ole luottamusta siihen, että tällä kropalla ja tällä treenaamisella juostaisiin maraton alle neljään tuntiin. EN voi millään käsittää, että viime syksynä vedin ensimmäisen maratonini alle neljään tuntiin (reilun minuutin alle) vähän niinkuin huomaamatta! Ei mitään käryä, miten olen sen voinut saada aikaiseksi. 

Matkaan lähden silti avoimin mielin, huomenna vielä viimeinen vauhtitreeni, jospa siitä saisi vähän luottamusta. Ja elämä jatkuu joka tapauksessa, kävi Terwamaratonilla miten tahansa. Jospa osaisin ottaa tämän vähän niinkuin treeninä tulevalle Pallas-Hetta polku-ultralle :)

Meinaako muilla maratonjännitys heittää panikoinnin puolelle viime metreillä ennen Kisaa?

- Maijaliisa

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

 

Ladataan...

Lauantaina on viisi viikkoa tämän kevään ensimmäiselle maratonille... Oulun Terwamaratonille, ja nyt se alkoi, maratonjännitys! Aivan kamalaa! Mitä ihmettä oikein kuvittelen itsestäni? Miksi ihmeessä olen lähdössä rääkkäämään itseäni kokonaiselle maratonille ja peräti aikatavoitteella? Mikähän minuun taas meni? 

Ehtisi vielä flunssan pukata, nyt jos tulisi, saattaisi parantua ennen maratonia, mutta treenata ei juurikaan ehtisi. Tai jos tulee parin viikon päästä, voi jäädä koko maraton väliin. Jalkakin vähän vihoittelee, takareiden ja pakaran jumin olen googlediagnosoinut piriformispulmaksi (mutta voi olla jotakin muutakin who knows...), hieroja ei kuitenkaan mitään erityistä tältä alueelta löytänyt. Vakavasti mietin fysioterapiakäyntiä. Mitä jos vaiva pahenee kisassa? Välillä vaivaa vähän enemmän, välillä vähemmän, mitenköhän tähänkin pitäisi suhtautua? 

Talven aikana paino on salakavalasti lähtenyt noususuuntaan ja siitäkin pitää sitten stressata. Juostessa ei ole mitään järkeä kantaa ylimääräistä painoa vyötäröllä, mutta liian rankka dieetti harjoituskaudella haittaa treenaamista. Mikähän olisi tässäkin asiassa se kultainen keskitie? 

Jotenkin sitä ajatteli ylivoimaisena maratonille ilmoittautuessa, että tämä hommahan on jo koettu (kerran!!!) ja nyt vain aikaa parantamaan. Tässä treenatessa on kunnioitus kyseistä matkaa kohtaan taas kasvanut huimasti ja nöyryys alkaa löytyä. Jokaiselle maratonille haluan lähteä nöyränä matkan pituuden ja vaativuuden edessä. En voi millään kuvitella lähteväni ilman kunnollista valmistautumista noinkin hurjalle matkalle. Ehkä sitten kymmenennen maratonin jälkeen usko omaan kuntoon ja tekemiseen on vahvistunut sen verran, ettei maratonpaniikki iske joka maratonin alla :D 

Onneksi jotakin rauhoittavaakin - reitti on tuttu. Oulu on tuttu. Olen asunut Oulussa yli kymmenen vuotta ja juossut lähes saman reitin kahteen otteeseen puolikkaalla. Mielikuvissani reitillä on vain yksi nousu, sekin varsin maltillinen - kun noustaan Tuiran ”rantabulevardilta” Merikosken voimalaitoksen kupeeseen. Toki matkalla on muutamia alikulkuja ja todennäköisesti muutama muukin nousu, joita en muista, mutta reitti itsessään ei ole kovin jännittävä. Oikeastaan nautin ajatuksesta, että pääsen juoksemaan taas Oulun rakkaissa ja tutuissa maisemissa. Matka taittuu nopeammin, kun tietää mitä odottaa ja mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Olen harjoitellut, ohjelman mukaan ja järjestelmällisesti. Juoksua on tullut huomattavasti vähemmän kilometreissä, kuin viime vuonna, mutta laatu on parantunut huomattavasti. Nyt treenaan koko sykereserviä, kevyestä kovaan. Polarin Runnin Index kasvaa kasvamistaan ja sekin kertoo osaltaan kunnon kohoamisesta. Nyt kevyissä lenkeissä, jotka pystyn jo kohtuullisesti juoksemaan, syke pysyy maltillisena, eikä syke enää lähde niin helposti laukalle vauhtitreeneissäkään. 

Ja vielä en ole ehtinyt edes alkaa hermoilla valmistavaa kautta, vaatetusta, tankkausta, sääolosuhteita, edellisen illan valmistautumista ja aamun järkevää syömistä. Valmistava vaihe treeneissä alkaa neljä viikkoa ennen kisaa. Siitä lisää vähän myöhemmin... ja ehkä vielä muutamasta panikoinnin aiheesta :) 

Millaisia kisajännitäjiä te olette? 

- Maijaliisa

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

 

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

Ladataan...

Joskus olin Asics-tyttönen, sitten jalkajoni juoksuttivat New Balancet. Viime kesänä tutustuin On Running -merkkiin ja siitä saakka olen ollut On Running -nainen, mitä tulee kovilla alustoilla juoksemiseen. On Running Cloudflow-kengät ovat täydellinen luottokenkä asfalttijuoksuun ja jo nyt, ostettuani uudet Cloudflowt entisten tilalle, odotan innolla toukokuun lopun Oulussa juostavaa Terwamaratonia

Olen kirjoittanut Cloudflow-kengistä ja ensikohtaamisestamme viime kesänä täällä

Viime elokuussa juostessani elämäni ensimmäisen maratonin Kempeleessä, matkaa taittoi meidän juoksijoiden kanssa myös eräs hyvin puhelias pyöräilijä... Hän kiinnitti huomiota askellukseeni ja sanoi, että juoksustani ei kuulu ääntä laisinkaan. Itse en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta tämän jälkeen kieltämättä aloin asiaa ajatella ja tajusin, että Cloudflowt jalassa askelluksestani ei todellakaan juuri kuulu ääntä - jalka ei tömähdä maahan, vaan ikään kuin kimpoaa takaisin maasta askellukseen. 

Niille joille kyseinen merkki ei vielä ole tuttu, On Running -kenkämerkki on sveitsiläinen innovaatio, jonka Cloudflow-malli on voittanut useita palkintoja alan messuilla. Cloudflow-malli on tarkoitettu nimenomaan asfalttijuoksuun, kenkä on täysin vaimennettu ja Cloud-tyynyjen ansiosta askel laskeutuu pehmeästi ja palauttaa energiaa räjähtävään askeleeseen. Cloud-tyynyt vaimentavat askellusta siis vain tarvittaessa, alastulon aikana. Lisää kengän ominaisuuksista voit lukea mm. täältä

 

Cloudflow on erittäin kevyt, naisten malli painaa vain 190 grammaa. Kengän droppi on 6mm. Sisäosa on sukkamainen, jonka ansiosta kenkä istuu todella hyvin ja joustaa oikeista kohdista, rakkoja en näillä kengillä ole onnistunut saamaan.

Hankin nämä kengät suoraan maahantuojan, Pyka Oy:n kautta, joka tuo maahan pääasiassa Icebugeja mutta myös On running -juoksukenkiä. Kenkiä on saatavilla ainakin Intersporteissa lähes kautta maan ja Onnisport-verkkokaupassa. Suosittelen testaamaan! 

Polkujuoksuun en ole vielä täydellisiä kenkiä omaan jalkaani löytänyt. Aika paljon kiinnostaisi testata myös On runningin maasto/polkujuoksukenkiä. Onko kenelläkään kokemusta näistä malleista? 

Oletko sinä löytänyt täydellisen juoksukengän? 

Jos haluat seurata blogini sometilejä, löydät ne täältä: 

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

 

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

Ladataan...

Vuoden voisi laittaa pakettiin monella eri tavalla. Suurimmat saavutukset juoksussa, kisa kerrallaan tai vaikkapa kuukausi kerrallaan. Joka suhteessa tämä vuosi on ollut lyhyen juoksuharrastukseni huippuvuosi: pisimmät matkat, eniten kisoja ja eniten kilometrejä (vuosi 2016: 1501.1 km, vuosi 2017 tähän mennessä: 2123.2 km!!!). Tänä vuonna olen panostanut juoksun lisäksi myös juoksua tukevaan treenaamiseen, erityisesti kehonhuoltoon, lihaskuntoon ja venyttelyyn. Yhteensä treenitunteja onkin kertynyt huimat 416 tuntia ja 55 minuuttia, joista juoksua 258 tuntia 34 minuuttia.

Mies kertoi ystävälle juoksuistaan ja totesi, että vaimo on tänä vuonna juossut kaksi maratonia ja yhden ultramatkan. Yritin väittää vastaan, mutta sitten aloin laskeskella juoksujani ja tajusin hänen olevan aivan oikeassa. Lisäksi olen itse asiassa juossut vielä muutaman ”pikamatkan” kisan. Eihän tuo kovin paljolta monenkaan juoksuharrastajan mielestä kuulosta, mutta kun ottaa huomioon, että olen aloittanut juoksemisen hieman reilu kolme ja puoli vuotta sitten ja juossut tänä vuonna ensimmäisen maratonini, niin onhan tuossa jo aivan riittävästi :) 

Lähdin soitellen sotaan ja ennen yhtäkään kokonaisen maratonin starttia juoksin polku-ultran Kuusamossa NUTS Karhunkierrolla (53 km) toukokuussa, josta kisarapsa täällä. Nyt tuon rapsan lukeminen nostattaa oikein kylmät väreet - upea kokemus, mahtava matka ja ikimuistoisia elämyksiä. Kisan jälkeen podin kuukauden juoksijan polvea, siitäkin kokemuksesta viisastuneena ja kiitollisena.

 

Ensimmäisen sileän maratonini (kisarapsa) juoksin elokuussa Kempeleessä aikaan 3:58:42. Huikea kokemus sekin ja kun neljän tunnin haamuraja alittui heti ensimmäisellä yrityksellä, ajattelin että turha tuota lenkkiä on enää uudestaan juosta... Mutta nytpä olen ilmoittautunut rakkaan opiskelukaupunkini Oulun toukokuiselle Terwamaratonille...

Lokakuussa hipsin äänetönnä ja alkavan flunssan kourissa Vaarojen maratonin (tyhmää touhua juosta flunssassa, tiedän sen nyt enkä tee sitä enää). Jotenkin en osannut sitä edes maratoniksi ajatella, polkujuoksua kun oli, mutta niinpä se vain oli merkitty minulle ”viralliseen” tilastoon toiseksi maratoniksi tälle vuodelle. Tuosta tahtojen taistelusta ja äärimmäisen haasteellisesta taipaleesta voit lukea rapsan täältä. Maalissa muistan keuhkoja ulos yksiessäni miettineeni, että en ikinä koskaan, ikinä enää juokse kilpaa poluilla, ainakaan näillä poluilla... Nyt toivon äärettömästi saavani paikan ensi vuoden kisaan ja valloittavani Vaarat, voittavani itseni tälläkin huippurankalla reitillä, revanssin paikka siis!

Olen treenannut kisoihin, nauttinut juoksusta, aloittanut juoksuvalmennuksessa (Takomo running academy -testiryhmässä), juossut ja treenannut järkevämmin kuin yhtenäkään aikaisempana juoksuvuotenani. Silti koen olevani vasta juoksu-urani alussa. Tänä vuonna olen oppinut aivan valtavasti uutta juoksemisesta ja itsestäni juoksijana. Erityisesti olen opetellut maltillisuutta; mulle-nyt-kaikki-heti luontaisen ominaisuuteni hillitsemistä, kestävyysurheilussa sillä mentaliteetilla ei taida saada kuin vahinkoa aikaan. 

Vaikka uusia tavoitteita ja suunnitelmia tehdään vuosi kerrallaan, minun ”juoksu-urani” päätavoite on pystyä juoksemaan pitkään, kymmeniä vuosia. Erityisesti haaveilen siitä, että juoksun ilo, riemu ja nautinto säilyisivät ja osaisin juosta niin, että välttyisin loukkaantumisilta. 

Mutta nyt ”alan valmistautua”  ex tempore -uudenvuodenjuoksukisaan, toivottavasti pystyn tällä kertaa juoksemaan hyvän mielen kisan, ilman älytöntä verenmakua suussa, ilman aikatavoitteita, nautinnollisella juoksulla. Se olisikin uusi kokemus pikamatkalla (10.2 km).

Vielä viime hetken #2017bestnine - koska ilokseni sinne nousi muutama talvinen juoksukuva aivan loppuvuodesta.

 

Oikein riemullista uuden vuoden aattoa ja nautinnollisia, ihania, hikisiä, raastavia, hilpeitä - kaikenlaisia juoksukokemuksia upeaan uuteen vuoteen 2018! 

- Maijaliisa -

P.s. Ensi vuoden suunnitelmiani löydät täältä :)

Seuraathan blogini sometilejä :)

Facebook
Instagram
Twitter
YouTube

Löydät blogini myös seuraavista portaaleista:
Blogit.fi
Bloglovin'
Blogkeen

 

Ladataan...

Kiitos Healthy style of livingin Susanna, ikimuistoisimmat juoksukuvat -haasteesta. Sopii oikein hyvin tähän minun juoksukuvia-sarjaan :)  Otan paljon kuvia lenkeillä ja nautin niin luonnon, kuin juoksun kuvaamisesta. Juoksulenkkien kuvaaminen on minulle kuin kuvapäiväkirjan pitämistä. Ikimuistoisimpiin kuviin olisin voinut valita useitakin aivan tavallisen päivän lenkkikuvia, joissa näkyy juoksun riemu ja ilo. Päätin kuitenkin valita tällä kertaa kuvia kisoista, joissa olen kokenut suuria tunteita ja upeita elämyksiä!

 

Kuva: Aapo Laiho - NUTS Karhunkierros

Ehdottomasti ikimuistoisin juoksu (tähän mennessä) on ollut tämän vuoden toukokuun lopussa juoksemani polku-ultra NUTS Karhunkierros 55 km. Kisasta voit lukea enemmän täältä. Koko kisaa ja sen tunnelmaa kuvaa mielestäni aivan loistavasti Aapo Laihon ottama kuva, jossa minäkin ylitän vesistöä sillalla muiden kanssa (minä todellakin olen tuossa sillalla viimeisenä, huomasin sillalle astuessani myös kuvaajan kauempana). Pieni minä monien muiden kanssa taivaltamassa mahtavan luonnon ympäröimänä. Polku-ultra oli upeiden maisemien ja mahtavien juoksutyppien lisäksi myös valtava elämys, jossa omien voimien, kestävyyden ja sitkeyden määrä pääsi jopa vähän yllättämään :)

Kuvaparin ensimmäisessä kuvassa olemme hetken päästä laskeutumassa Konttaisen huoltoon ja pohdin vakavasti kisan keskeyttämistä. En ollut pystynyt juoksemaan enää pitkään aikaan polven kivun vuoksi, mutta kävely onnistui hyvin ja energiaa juoksemiseen olisi ollut vaikka kuinka paljon. Juttelin matkakumppaneiden kanssa, että jos kävely edelleen onnistuu, jatkan Konttaiselta maaliin. Konttaisella sidoin ideaalisiteen tukemaan polvea ja jatkoin matkaa mahtavien nousujen ja laskujen kautta maaliin. Maalissa olin todella tyytyväinen ja äärimmäisen onnellinen etten jättänyt matkaa kesken.

 

Aloitin "uuden liikunnallisen elämäni" toukokuun lopussa 2014 ja jo muutaman juoksukuukauden jälkeen pieneen mieleen hiipi haave puolimaratonin juoksemisesta. Ajattelin, että voisin juosta puolikkaan ehkä seuraavana keväänä, mutta mies yllytti ilmoittautumaan jo samana syksynä (syyskuussa) järjestettävälle Kuopion maratonin puolimaratonille. Tässä kuvassa siis lähes nollakunnosta neljän kuukauden treenillä puolikkaalle lähdössä. Hiukkasen jännittää ja hirvittää... kuntotasosta ei ollut mitään hajua, yllätin itseni sekä läheiseni juoksemalla puolikkaan aikaan 1:50:48.

 

Yksi ikimuistoisimmista juoksuista oli legendaarinen Terwamaraton toukokuussa 2015, jolla juoksin ennätyspuolikkaani aikaan 1:43:38 - täysin samaan aikaan kuin kuvassa syyskuussa 2015 puolikkaan Kuopion maratonilla (Oulun kisasta en ikäväkseni löytänyt enää kuvaa). Oulun juoksu oli varsin mieleenpainuva erityisesti sääolosuhteiden vuoksi: kisan aikana satoi vettä kaatamalla, tuuli niin kovaa, että pelkäsin lähteväni lentoon tai loukkaavani itseni putoilevien oksien vuoksi ja hetken päästä satoi taas, tällä kertaa rakeita! Myös aurinko ehti kuivattaa läpimärät vaatteet jossakin välissä. Keli oli kova, mutta juoksu kulki :D

 

Elämäni ensimmäinen maraton (toki olin juossut polku-ultran ennen maratonia) Kempeleessä elokuun alussa 2017 ja heti podiumilla :) Juoksu kulki yllättävän kevyesti ja helposti pientä notkahdusta lukuunottamatta. Voit lukea tarkemmin maratonmatkastani täältä. Matkalla sain taas nauttia hyvästä seurasta ja totesin, että kyllähän täältä sileän juoksijoistakin löytyy oikein mukavaa porukkaa. Puolikkaat ovat olleet minulle hirveää raastoa lähdöstä maaliin, enkä todellakaan ole ehtinyt jutella matkalla muutamaa pihausta enempää kenellekään. Selvästikin osaan ottaa nämä pidemmät matkat vähän rennommin (on pakko, että selviän maaliin). Ei minusta taida maratonkeräilijää tulla, mutta saatan joskus juosta toisenkin sileän maratonin, oli se sen verran mukavaa hommaa :)

Haastan Luontoloinen-blogin Sinin, Kantapääopistossa-blogin Johannan ja Juoksuaskeleet-blogin Satun jakamaan ikimuistoisimmat juoksukuvat ja tarinat niiden takana.

P.s. Odotan todellakin lokakuun Vaarojen maratonia! Olen aika varma, että siitä reissusta tulee yksi ikimuistoisimmista ja ehkä kuvistakin :D 

Seuraa: blogit.fibloglovin'FacebookInstagram

Pages