Aasta se alkaa

Maijan matkassa

Aloitin ensimmäinen elokuuta alusta. A:sta. Nollasta. Tyhjästäkin. Oli sopivasti maanantai. Silloin on hyvä aloittaa alusta. 

Tai jos totta puhutaan, aloitin a:sta vasta keskiviikkona, alkuviikko meni vielä muissa puuhissa. Enimmäkseen tutustuessa, esitellessä ja kartoittaessa. Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä on vessa/kahvila/tietokoneluokka/parkkipaikka/toimisto? Mitä kurssilla tehdään? Mitä sinä osaat? Osaatko kellon? Digitaalisenkin? Entä plus- ja miinuslaskut? Jopa kerto- ja jakolaskut? Kynäotteen? Latinalaiset aakkoset? Isot? Entä pienet? Kokeilepa lukea tätä ääneen! Hyvä! Tehdään seuraavaksi pieni sanelu! Entä puhuminen ja kuullun ymmärtäminen? Ymmärrätkö tämän? Entä tämän? Mitä vastaat, jos sanon näin? Katsopas vielä tätä kuvaa ja kerro minulle, mitä siinä on? Mikä tämä on? Entä tämä? Mitä hän tekee? Missä hän on? 

Kahdessa viikossa olen ehtinyt havaita kaikenlaista. Olen saanut konkreettista vastinetta sille, mitä lukutaidottomuuden teoreettiset määritelmät tarkoittavat käytännössä: Miten toimii hän, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa millään kielellä? Entä hän, joka osaa jotkin muut kuin latinalaiset aakkoset? Entä sitten hän, joka osaa jonkin verran latinalaisia aakkosia mutta jonka lukutaito ei vastaa tietoyhteiskunnan vaatimuksia. 

Olen saanut oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, mutta myös nenilleni. Lisäksi olen saanut päivittäisen kupillisen sokerilla kyllästettyä teetä, josta en vielä kymmenennen kupillisenkaan jälkeen osaa kieltäytyä tyylikkäästi ollenkaan. Lisäksi olen saanut aivan taivaallista kotijuustoa ja liudan henkilökohtaisia kysymyksiä. 

Mutta ennen kaikkea olen saanut ihan käsittämättömän mukavan ryhmän. He tekevät kaiken, mitä keksin heillä teettää. Ja he tekevät sen täysillä.

Minusta on kiehtovaa seurata, kuinka opiskelijani lähestyvät asioita. Kuinka arabiantaitoisella tottumus oikealta vasemmalle kulkevaan lukusuuntaan vaikuttaa esimerkiksi niin, että hän aina kääntää antamani monisteen toisinpäin. Aina. Hänen tekee mieli aloittaa meidän näkökulmastamme takasivulta. Samoin hän pyrkii piirtämään yksittäiset kirjaimet ja numerot niin, että viivat alkavat ja kiertävät oikean kautta. Ja luonnollisesti hän saattaa epähuomioissaan lukea kolmenkymmenenyhden kolmeksitoista, koska sattuu katsomaan numeroita väärinpäin.

Sekin on jännittävää, kuinka sille primaarilukutaidottomalle ei missään tilanteessa tule tarvetta kirjoittaa mitään muistiin. Se, että hän ei osaa, ei tunnu ihmeelliseltä, mutta se, ettei hänellä ole koskaan mitään muistinsa tueksi, on ihan käsittämätöntä. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin painaa asioita mieleensä ja toivoa, että ne pysyvät siellä. Se on muistilappujen ja muistilistojen maaniselle kirjoittajalle hämmästyttävää. Millaista minunkin elämäni olisi, jos en voisi tukeutua muistiinpanoihini? Ei kerrassaan mitään. (Pari päivää sitten tosin tajusin, että minun täytyy ensi viikolla tarkistaa, onko opiskelijani kännykässään sanelin. Voisimme alkaa tehdä hänelle nauhoituksia muistin tueksi. Tai miksei vaikka videoitakin.)

Ja se on vaikuttavaa, kuinka he kommunikaatiossa korvaavat sen, minkä kirjallisissa taidoissa häviävät. Olemme onnistuneet selvittämään kaikkien menojen aikataulut ja neuvottelemaan siitä, kuinka perjantaisen moskeijakäynnin vuoksi lyhyeksi jäävä päivä korvataan. Olemme soittaneet puheluita neljäntenä kurssipäivänä niin, että minä menin luokan ulkopuolelle ja soittelin vuoron perään kaikille opiskelijoille. Samoin opiskelimme kahvila-asiointiin liittyvää fraseologiaa niin, että minä vedin ensin muutamaan kertaan asiakkaan ja kahvilatyöntekijän roolit malliksi, jonka jälkeen opiskelijat kiiruhtivat tekemään omia tilauksiaan. "Normaaleilla" kursseilla olevat opiskelijat ovat yleensä tässä vaiheessa vasta tehneet kynä sauhuten muistiinpanoja tai vaatineet minulta mallidialogia tekstinä. Me taas tartumme kirjoitettuihin sanoihin vasta sitten, kun homma hoituu suullisesti. Tavallisesti vasta päivän tai parin päästä, joskus emme ollenkaan.

Olen luultavasti oppinut kahdessa viikossa enemmän kuin opiskelijani. Opettamisesta. Kyllä vain ihmiselle tekee pelkästään hyvää tulla haastetuksi uusilla asioilla.

Olemme myös onnistuneet vitsailemaan niin, että olemme olleet kuolla nauruun. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että eräs opiskelija kutsui minua vahingossa äidiksi hakiessaan muistinsa syövereistä sanaa opettaja. Se oli huvittavaa minulle, järkyttävää hänelle. Mutta kun siitä päästiin yli, on luokassa  heitelty kaikenlaista läppää. 

Eilen aloin lukea Helsingin Sanomien Syyria-viikon juttusarjan ensimmäisiä tarinoita. Minua kylmäsi. Minun äänteeni ja aakkoseni alkoivat tuntua turhanpäiväisiltä. Päässäni alkoi sinkoilla kysymyksiä: Mistäpäin he ovat tarkalleen kotoisin? Kuinka he toivoisivat tilanteen ratkeavan? Ketä he ovat joutuneet jättämään taakseen?

Haluaisin kysyä kaikenlaista, mutta en kysy. En vielä, en välttämättä koskaan. Jos kysyn, kysyn sitten, kun siihen annetaan tilaisuus. Siihen asti tarjoan vain toisen todellisuuden, jonne voi tulla oppimaan uutta ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. 

Share

Kommentit

Aniaa
no delays

Todella mielenkiintoinen teksti!

Karuselli

Taas sanon, että VAU, kun kirjoitat työstäsi. Pysäyttävää ja koskettavaa.

Kommentoi