Kevään jälkeen

Maijan matkassa

Kahden viimeisimmän postauksen perusteella voisi luulla, että tämä on matkablogi. Ei tämä ole. Tämä on vain ruuhkavuosissa painivan ihmisen elämänmatkablogi, joka näyttää tilastojen mukaan päivittyvän keskimäärin kerran kuukaudessa. Tämänkaltaisissa pienissä otoksissa tilastot vääristyvät helposti jo yksittäisistä poikkeamista, tässä tapauksessa esimerkiksi kahdesta kahden kuukauden sisälle sattuneesta matkasta. Pahoittelen vääristymää ja pyrin jatkossa raportoimaan elämästäni... hetkinen... tilastollisesti luotettavammmin? 

Kirjoitin huhtikuussa aamusta, jolloin oli aikaa pysähtyä. Niitä aamuja oli kokonaisuudessaan viisi. Olin silloin väsynyt ‒ ihan diagnosoidusti ‒ mutta vain yhden päivän verran. Neljä muuta päivää vietin kotona jollakin muulla diagnoosilla, jota en muista. On paljon muitakin asioita, joita en viime keväältä muista. Sen kuitenkin muistan, että todella olin v ä s y n y t. Lisäksi olin itkuinen, huonomuistinen ja keskittymiskyvytön. Ammatillinen itsetuntoni oli hukassa. Nukuin huonosti ja sain kerran hiihtolenkillä rytmihäiriöitä. Se lenkki loppui lyhyeen, muuten vielä pinnistelin. Kunnes lopulta purskahdin itkuun eräässä palaverissa. 

Se oli hämmentävää, noloa ja pelottavaa. 

Itkuunpurskahtamisesta seurasi onneksi pelkkää hyvää. Heräsin (unettomuudesta, jos sellainen on mahdollista). Retrospektiivisesti ajatellen olisi tietenkin ollut suotavaa tajuta tilanteensa vakavuus jo ennen itkuunpurskahtamista. Toisaalta ymmärrän, että joskus viesti ei mene perille ilman äärimmäisiä tehokeinoja ‒ ei itselle, eikä muille. Nyt se meni. 

On vielä epäselvää, mitä kaikkia seurauksia järjestämälläni kohtauksella tulee pitkällä aikavälillä olemaan. Kaikki jäi kesälomien kynnyksellä vaiheeseen. Lyhyellä aikavälillä sillä on kuitenkin ollut jo muutamia positiivisiä vaikutuksia, joista tärkein on ehkä se, että olen oppinut vähän paremmin hahmottamaan omat rajani. Lisäksi olen oppinut ymmärtämään, että tässä maailmassa on ‒ ikävä kyllä ‒ oltava myös itsekäs, äänekäs ja epäluuloinen. En ole näistä opeista erityisen ilahtunut, mutta yritän sotkea niitä sopivassa suhteessa joustavuuteen, rauhallisuuteen ja luottavaisuuteen, jottei se mitä tapahtui tapahtuisi uudelleen.

Pidän myös arvokkaana sitä, millaisia sosiaalisia tuloksia kohtauksellani oli. Monta työyhteisön ihmissuhdetta on syventynyt. Jopa uusia ystävyyssuhteita on saattanut alkaa. 

Sen sijaan olen kummastellut sitä, kuinka minua on kehuttu rohkeaksi ja avaustani rehelliseksi. Olen joka kerta ajatellut, että mitä h e l v e t t i ä. Reaktiossani ei ollut mitään rohkeaa ja rehellistä. Omasta mielestäni kaikki oli vain puhtaasti primitiivistä. 

Jälkikäteen olen yrittänyt myös analysoida, mitä tapahtui. Ajattelin, että tälle kaikelle on saatava edes yksi koska, jotta ongelman voisi ratkaista. Totuus on, ettei tälle (sille?)  ole mitään yhtä yksiselitteistä koskaa. On vain sellainen toistaiseksi voimassa oleva tilanne nimeltä elämä, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. On kausia, jolloin pääsee vähällä, ja on kausia, jolloin olisi päästettävä itsensä vähällä. Jälkimmäistä taitoa minun täytyy vielä harjoitella.

Toki on myös sellainen vahvasti nykyaikaan kuuluva seikka kuin pätkätyöläisyys, joka saattaa syödä lomia. Lisäksi on tiivistahtinen työelämä, luultavasti alalla kuin alalla. Voi myös olla, että työssä kohtaa tilanteita, joiden kohtaamiseen ei ole valmiuksia. Edelleen työssä saattaa olla näkymättömiä käytänteitä, epäselviä työnkuvia ja niiden myötä kuormittavuutta, jota on vaikea hallita.

Olen lukenut kevään mittaan muutamia uupumiseen, työhyvinvointiin ja elämänhallintaan liittyviä artikkeleita. Parhaiten mieleen jäänyt oppi on se, että vain näkyviä käytänteitä voidaan kehittää. Se kolahti heti, joten siinä lienee yksi minulle keskeinen keino pureutua ongelmaan.

Kaikkein pahimman väsymyksen keskellä tehdyn Ateenan-matkan aikana tajusin lisäksi itse, ettei tämä ole niin vakavaa. Mikään minun tämänhetkisessä elämässäni ei ole niin vakavaa, että sen alle kannattaisi vaipua. Ei mikään. Yritän sisäistää ajatuksen pysyvästi, mutta se on yllättävän vaikeaa.

Nyt kesällä, kun on ollut aikaa toipua ja kerätä voimia, olen yrittänyt varautua tulevaan. Luulen, että asiat ovat paremmalla tolalla. Minulla on taas vahva ja energinen olo. Olen taas alkanut lukea ja juosta, innostua asioista ja suunnitella tulevaa. 

Olen taas alkanut olla oma itseni.

Share

Kommentit

Aniaa
no delays

Luen aina niin innolla sun kuulumisia! Tsemppiä kaikkeen! <3

MM
Maijan matkassa

Kiitos, samoin! :) Ja tsempeille pelkkää ♥︎:tä!

Saranda
Tyhjä ajatus

Kaunis kirjoitus ja koskettaa varmasti monia... Munkin mielestä olet rohkea kun uskalsit avautua työpaikalla, ihailen sua! :) Tsemppiä tulevaan ja omana itsenä olemiseen. <3

MM
Maijan matkassa

Kiitos Saranda! ♥︎ 

Sanni Tee Tee

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tämä on teema, johon olen itsekin (kollegana, tiimiläisenä, työyhteisön jäsenenä ja ystävänä) joutunut viime vuosina paneutumaan aika paljon.

Yhtä yksiselitteistä "koskaa" ei tosiaan yleensä löydy. Silti olisi tärkeää saada edes itselleen avattua syitä tilanteen taustalla. Jotta tietäisi, miten pitäisi yrittää jatkossa toimia toisin, mitä välttää, mitä vahvistaa ja miltä suojata itseään. Ja kyllähän ne syyt mitä suurimmassa määrin myös esimiehelle / talon johdolle kuuluvat... Uupuminen on aina koko työyhteisölle itsetutkiskelun paikka, vaikka syyt yksilötasolla olisivatkin moninaiset eivätkä välttämättä kaikelta osin työperäisetkään.

Halaus ja hyvää fiilistä tulevaan syksyyn!

MM
Maijan matkassa

Kiitos! ♥︎

En todellakaan koe (valitettavasti) olevani asian kanssa yksin. Kun olen avoimesti kertonut, mitä itselle tapahtui, olen saanut kuulla aika monta samankaltaista kokemusta. Tämä peikko väijyy moniaalla. On siis tosiaankin hyvä tulla tietoiseksi edes jollakin tasolla tekijöistä, jotka voivat uuvuttaa, ja toisaalta omista rajoistaan ja jo ihan reagointitavoistaan. Tällä hetkellä koen, että tällä kaikella oli hyvin vahvasti oma opettavainen tarkoituksensa. Hyvä fiilis on loman aikana löytynyt, aavistuksen jo jopa ennen lomaa viimeisinä kevyempinä työviikkoina. Odotan jo syksyäkin ihan luottavaisena‑ tykkäänhän kuitenkin työstäni. 

Ja hei, me taidettiin olla viikonloppuna samoilla festareilla! En ehtinyt kommentoida postaukseesi, kun luin sitä eilen puhelimen näytöltä, mutta kuvista olin tunnistavinani paikan. :) 

Sanni Tee Tee

Hyvä, että syksyn suhteen on luottavainen olo.

Joo, Ilosaaressa oltiin, kuten melkein joka vuosi. Lempifestarini!

Kommentoi