Lapset kasvaa, kasva sinäkin

Maijan matkassa

 

Esikoinen täyttää huhtikuussa kuusi, kuopus syyskuussa viisi. 

Ensin vedettiin kaksi vauvavuotta putkeen, sitten elettiin toinen samanmoinen pikkulapsiaikaa. Syötettiin, puettiin, pestiin, kannettiin, nostettiin, avustettiin, nukutettiin. 

Kun he olivat kolme ja neljä, alkoi selvästi helpottaa, mutta koin vielä selvästi olevani pikkulasten äiti. Aina auttamassa kaikessa, tulemaan apuun tarvittaessa koko ajan. 

Mutta nyt on käynyt selväksi, että minun on opeteltava uusi rooli. He osaavat pukea ja riisua, kaataa maitoa lasiin tai kipäista itse naapuriin leikkimään. Pedata oman petinsä, jos auttaa hieman solmuun menneen peiton kanssa. Leikata, liimata ja ynnätä yhteen. Luistella, hiihtää ja uida (uimaliivillä tai ilman). Kirjassa ei enää tarvitse olla kosolti kuvia mutta palapelissä pitää olla paljon paloja. He muistavat viikonpäivät ja aakkoset, kirjoittavat liudan ulkoa oppimiaan sanoja ja lukevat sarjakuvia kuvina. On asioita, joita he osaavat tehdä paremmin kuin minä.

Ei ole vain kerran tai kaksi, kun päiväkoti on opettanut lapsilleni jotakin, mitä en ole vielä itse tajunnut opettaa: leivän voitelua, laskemista, sormivirkkausta, letin letittämistä. Koska vastahan he olivat taaperoita, jotka heiluivat ja huojuivat miten sattuu ja joilla oli mursun motoriikka ja kanan keskittymiskyky! Milloin he alkoivat oppia isojen ihmisten asioita?

Kasvu kävi taas konkreettisesti selväksi viime viikonloppuna, kun olimme juhlimassa anopin syntymäpäiviä koko perheen voimin Helsingissä. Automatkat sujuivat mennen tullen yhden pysähdyksen taktiikalla. Takapenkki kuluttu aikaansa kirjoja lukien, tarroja liimaten, elokuvia katselleen ja musiikkia kuunnellen. Isi, laita Satasatasatasata salamaa

Mutta parasta oli se, että 2,5 tunnin illallinen sujui niin, ettei kumpikaan kuullakseni kertaakaan edes kysynyt, milloin lähdetään. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten esikoisen syntymän istuin pöydässä täysin rentona ja huolettomana siitä, missä vaiheessa tämä lysti loppuu ja lähtö koittaa. En huomannut ajankulua, en syöttänyt ketään, en siirtänyt yhtään lasia turvaan hapuilevien käsien ulottuvilta enkä käynyt vaihtamassa yhtään vaippaa. Vessassakin käytin vain kerran. Minä vain söin lukemattomien ruokalajien illallisen, join kuohuvaa, valkoista ja punaista, piirsin pupuja, tein virkkaussilmukoita ja keskustelin lasten ja aikuisten juttuja.

Vain olin. 

Olipa ihanan omituista. 

Mitä muuta isojen lasten vanhemmat tekevätkään (kuin muistelevat haikeana pikkulapsiaikoja)? Ja eivät enää tee? 

Share

Kommentit

Sanni Tee Tee

Niinpä. Lapset kasvavat ja se on ihanaa! Minä olen jo kerran vuoden, parin verran kokenut sen elämän, kun perheessä on vain isoja ja aika omatoimisia lapsia. Nyt viimeiset neljä vuotta meillä on taas ollut pieni. Jännästi hänen kanssaan olenkin yhtäkkiä, ekaa kertaa, nauttinut myös siitä pienuudesta. Auttamisesta, neuvomisesta, opettamisesta, oppimisesta.

Mutta kyllähän tätä on tahkottu, tätä pikkulapsivaihetta. Kaikkiaan 12 vuotta meidän perheessämme. En tunne kummoisia haikeuksia. Enemmänkin jo vähän odotan, että saisin pikkuisen enemmän omaa aikaa ja tilaa itselleni.

MM
Maijan matkassa

Niinpä. Huokaus ja haikeus. 

Kommentoi