Lauantaiaamuisin

Maijan matkassa

Kun puhelimen herätys piippaa lauantaisin puoli seitsemältä, tekisi minun vain mieli pyyhkäistä näyttö hiljaiseksi ja jatkaa unia. Etenkin niinä harvinaisina aamuina, kun lapsetkin ovat poikkeuksellisesti nukkuneet ohi arkirytminsä eikä lastenhuoneesta kuulu vielä legojen kolinaa ja päättymätöntä pulinaa.

Koska olemme kuitenkin järjestäneet itsellemme sellaisen virkistävän lauantaiaamun menon kuin perheuimakoulu, vääntäydyn väkisin sängystä, huuhtelen unen rippeet silmistäni ja laitan puuron tulille. Siksi että sentään on lauantai eikä aivan niin kiire kuin arkiaamuisin, keitän itselleni tuplasatsin kahvia ja kokoan santsikupin kaveriksi voileivän. Luen lehteä pitkittäen ja käsken puolihuolimattomasti lapsia pukemaan, pesemään hampaita ja valmistautumaan lähtöön.

Kahdeksalta hyppäämme autoon ja puoli yhdeksältä kahlaamme altaaseen. Siihen väliin on mahtunut paljon hoputusta ja patistelua, mutta altaassa muistan taas, miksi olen lauantaiaamuni vapaaehtoisesti sellaisiksi järjestänyt: vesi on ihana elementti ja uimahalli yksi maailman välittömimmistä ympäristöissä. Aikaiset aamut tuovat uimahallikäynteihin vielä oman lisänsä: viimeisetkin kulissit on kaadettu. Tai pikemminkin niitä ei ole jaksettu vielä nostaa pystyyn. Pukuhuoneessa vaatteiden alta paljastuu kampaamattomia tukkia ja niitä kaikkein pehmoisimpia kotiasuja. Liikkeissä ja eleissä on aamuista uneliaisuutta, joka tekee kaikesta ihanan välitöntä. Kaikki käyttäytyvät kuin olisivat menossa aamusuihkuun kotona.

Välittömyys leviää myös saunaan, suihkuun ja allasalueelle. Vaikka uimakoululaisia ja heidän vanhempiaan on paljon ja ryhmät vaihtuvat tiheästi, on kuhinassa jotain nykyajalle epätavallisen levollista ja läsnäolevaa. Luulen sen johtuvat siitä, että märkätiloihin astuessaan kaikkien on pakko jättää merkit, meikit ja määreet pukukaappiin. (Ja kännykät. Kännykät!)

Minulla ei ole aavistustakaan, ketä ovat ne ihmiset, joiden kanssa pärskin altaassa ja joiden vieressä istun uimakoulun jälkeen lauteilla. En tiedä heidän nimiään ja ammattejaan, mutta olen nähnyt heidän raskausarpensa, vatsamakkaransa ja piilotetut tatuointinsa. Olen näyttänyt heille omani. Puhumme vähän ja harvakseltaan, mutta hiljaisuutta ei ole tarve täyttää sanoilla. Kaiken sen alastomuuden keskellä on helppoa vain olla. Olla sellainen kuin on ilman kaikkia niitä määrittäviä tekijöitä, joita normaalisti kantaa mukanaan. Katsella hyväksyvästi ympärilleen. En tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta katseet ovat uimahallin saunassa harvinaisen hyväksyviä.

Puoli kymmeneltä vedän taas vaatteita ylleni. Kampaan tyttäreni hiuksia ja kuuntelen hänen puhetulvaansa. Toivon, että hän olisi uintiharrastuksesta innoissaan vielä vuosia. Tekee hyvää käydä säännöllisesti uimahallin saunassa.

Kymmeneltä olen kotona, raukea ja nälkäinen. Tiedättehän uinnin jälkeisen nälän? Se on kiljuva.

Ja lauantai: se on alkanut parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä ihan alussa.

Share

Kommentit

Karuselli

Ihana kirjoitus, ja tunnistan fiiliksen tismalleen. Minäkin pidän uimahallista ja vedestä ja kaikesta, mitä niihin reissuihin liittyy. Uimahalliin vein itseni ja lapset myös viime syksynä aina kun kaipasin jonkinlaista lohtua. Mikä siinä niin lohdullista onkin!

Me ei koskaan jaksettu lähteä vauvauinteihin, mutta esikoisen kanssa taisin käydä jossain uintiryhmässä kun hän oli pari-kolmevuotias, ja se aamujen verkkainen tunnelma oli kyllä ihana.

Ja kyllä: uidessa tulee aina kamala nälkä!

MM
Maijan matkassa

Vesi huuhtoo huolet vähäksi aikaa ja saa ajattelemaan perustarpeita (se nälkä). :)

Kommentoi