Oli joulu, vaihtui vuosi, tuli uusi

Maijan matkassa

Joulu oli ihana. Tein saaristolaisleipää, punajuurisalaattia ja bataattilaatikkoa. Söin suklaata, hiihdin ja rakentelin Legoilla. Varasin Ateenan-matkan pääsiäiseksi ja kävin ratsastamassa. Kahdesti. Oikeastaan minun on vaikea sanoa käyväni ratsastamassa. Se kuulostaa liian ammattimaiselta. Todellisuudessa en osaa tehdä mitään muuta kuin pysyä hevosen selässä. Mutta se on mahtavaa! Olen tehnyt sitä nyt noin kymmenen kertaa. Ei ole mitään yhtä rentouttavaa kuin mennä maastoon islanninhevosen kanssa. Unohdan siellä kaiken ja kadotan ajan. Voisin melkein verrata kokemusta uskonnolliseen elämykseen. En vertaa, koska en ole kokenut uskonnollista elämystä. Yritän kuitenkin sanoa, että koen hevosen selässä jotain sellaista, mihin en ole päässyt käsiksi millään muulla tavalla. Kirjoitin syyskuussa Instagramiin erään issikkakuvan alle näin:

Tiedättekö, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se kiipeää tällaisen selkään ja menee maastoon? Se kadottaa ajantajunsa, sen syke laskee, se unohtaa kaiken muun ja se hymyilee koko ajan. Ihme otus. ♥︎

Minulla on siis uusi harrastus: hevosen selässä istuminen. Aloitin sen viime vuonna ja aion pitää siitä kiinni tänä vuonna. Tänä vuonna haluaisin kehittyä harrastuksessani sen verran, ettei minun tarvitse pitää kiinni satulan kaaresta laukatessa ja että oppisin ymmärtämään sitä hässäkkää, joka koostuu suitsista ja ohjaksista. Olisi myös mukavaa oppia vähän ratsastamaan.

Uusivuosi oli yllättävä. En yleensä ehdi sen juhlintaan kunnolla mukaan, koska se tulee niin pian joulun jälkeen. Tänä vuonna se kuitenkin rakentui itsestään. Ystävä tuli yökylään ja toi samppanjaa tullessaan. Hänen veljensä ja mieheni serkku liittyi mukaan kutsusta. Kaupassa kärriin kasaantui blinitarpeita ja tähtisädetikkuja. Lasten kanssa pelattiin Uunoa ja tanssittiin Antti Tuiskua. Lasten nukahdettua pelattiin Aliasta ja juotiin viiniä.

Maanantain menin töihin ja aloitin kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä. Sain uuden työhuoneen ja ripottelin ennen lomaa pakkaamani tavarat tyhjille hyllyille. Sain myös ikkunan, josta tuijotella, ja uudet seinänaapurit, joihin tutustua. Heti tiistaina pidimme kämppikseni kanssa työhuonetuparit ja kutsuimme uudet naapurimme kippistelemään. He olivat hämmentyneitä. He eivät selvästikään vielä ymmärrä, millaista porukkaa ovat saaneet käytävälleen. Tekee mieli nauraa makeasti partaansa.

Tiistaina tilasin itselleni inspiraatiokortit. Opintovapaalle jäänyt kollegani jätti minulle perinnöksi koulutuksen, joka jännittää. Jos siis olin heinäkuussa uuden edessä, olen siinä samassa tilanteessa nyt tammikuussa. Tällä kertaa minun pitäisi opettaa, kuinka opetetaan. Ensimmäinen reaktioni oli, etten tiedä siitä mitään. Haluaisin itse osallistua koulutukseen, joka minun pitäisi pitää. Alkoi tuntua siltä, että tarvitsen nyt vähän (vähän?!) tukea koulutuksen ideoimiseen. Inspiroiduin jo pelkästä korttien odottamisesta niin, että suunnittelin karkeasti kahden ensimmäisen lähipäivän ohjelman.

Keskiviikkona ilmoittauduin itse kahdelle opintojaksolle. Koska tässä vaiheessa vuotta on vielä helppo tuntea epärealistista kaikkivoipaisuutta, merkitsin kalenteriin myös opintojaksojen viimeiset mahdolliset peruutuspäivät. On pakko vielä kuukauden tai parin kuluttua tarkistaa, tuntuuko kuuden opintopisteen suorittaminen kevään mittaan lainkaan realistiselta. Lisäksi ehdotin miehelle, että hän lähtisi kuskiksi yhteen lauantaipäivän koulutukseen Ylivieskaan. Hän vastasi epäröimättä "kyllä", koska siellä on latuja (!).

Tänään on torstai. Lapset ovat yökylässä mummilassa. Mies on sairas ja katsoo Mielensäpahoittajaa. Viime kurssin opiskelija toi päivällä tuliaiseksi baklavaa joulukuiselta lomamatkaltaan. Hän ei vielä elokuussa (eikä vielä marraskuussakaan) juuri ymmärtänyt kalenteria. Tänään hän sanoi minulle "huomenta", "kiitos" ja "kurssi [alkaa] 17. päivä". Minun teki mieli halata mutta en tohtinut, koska ajattelin sen olevan sopimatonta. Kättelimme lämpimästi. 

Iltapäivällä menin salille ja kohtasin aulassa entisen työkaverini. Hän kertoi sattumalta löytäneensä muuan Maijan blogin. Tuntui hassulta. Juuri kun olin ajatellut, että mitä tällekin tekisi, kun aikaa ei tunnu löytyvän. Viime vuoden keskimääräinen saldo oli onnettomat 1,5 postausta kuukaudessa. Huomasin selitteleväni ja olevani tottumaton lukijakohtaamisiin. Iloitsin siitä, että hän sanoi blogin olevan kuuloiseni. 

Illalla löysin postilaatikosta inspiraatiokortit. Tehtyäni välttämättömät kotityöt (kun mittari näyttää 21 asteen verran miinuksia, on ymmärtääkseni pakko pistää petivaatteet pakkaseen), levitin kortit pöydälle. Ajattelin, että etsitään nyt niistä ehdotuksia sille, mitä tehdään tälle. Käytin korttien valitsemiseen tietoista valintaa ja noukin pakasta kortit, jotka tuntuivat puhuttelevan. Ne sanoivat näin: 

Kuvittele, miten ihailemasi henkilö ratkaisisi asian.

Kerää kuvia, jotka liittyvät asiaan.

Etsi tila, jossa sinun on hyvä olla.

Pysähdy ja katso ympärillesi.

Pysy avoimena eri vaihtoehdoille.

Listaa kymmenen ideaa, jotka tulevat mieleen.

Pysähdy ja ole hetken aikaa paikallasi.

Päätin, että blogi saa olla ja päivittyä omaan verkkaiseen tahtiinsa. Ja että vuosi 2017 saa luvan olla inspiraatioiden vuosi. 

Share

Kommentoi